Koditon

KODITON
Minulla ei ollut minne mennä. Siis aivan minne. Muutaman yön voin nukkua rautatieasemalla. Mutta sitten? Yhtäkkiä mieleeni välähti pelastava ajatus: Mökki! Kuinka saatoin unohtaa sen? Tosin mökki on aika vahvasti sanottu. Se on enemmänkin puoliksi ränsistynyt hökkeli. Mutta onhan parempi mennä sinne kuin asemalle, pohdiskelin.
Istuuduin junaan, painoin otsani kylmää ikkunaa vasten ja suljin silmäni. Ikävät muistot valtasivat minut. Kaksi vuotta sitten menetin vanhempani, jäin täysin yksin ilman tukea. Opiskeluun ei ollut varaa, joten jouduin jättämään yliopiston ja hakeutumaan torille töihin.
Kaiken kokemani jälkeen onni hymyili minulle; kohtasin rakkauden. Oskari oli hyvä ja kunnollinen mies. Kahden kuukauden kuluttua menimme vaatimattomasti naimisiin.
Kaikki tuntui menevän hyvin mutta elämä tarjoili taas uuden koettelemuksen. Oskari ehdotti, että myisimme vanhempieni asunnon keskustasta ja perustaisimme oman yrityksen.
Hän maalasi kaiken niin kauniisti, etten epäillyt hetkeäkään olin varma, että Oskari tiesi mitä teki, ja pian voisimme unohtaa taloushuolet. Kun asiat järjestyvät, voisimme miettiä lasta. Haluaisin niin kovasti tulla äidiksi! unelmoin.
Yritys ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin. Riitoja tuli yhä enemmän, eikä rahat riittäneet mihinkään. Suhteemme alkoi pian rakoilla. Oskari toi kotiin toisen naisen ja näytti minulle ovea.
Ensimmäinen ajatukseni oli mennä poliisille, mutta pian ymmärsin, ettei minulla ollut syytä syyttää häntä mistään. Olin itse myynyt asunnon ja antanut rahat hänelle
***
Saavuttuani asemalle, kuljin yksin pitkin autiota laituria. Oli varhainen kevät, mökkikausi ei ollut vielä alkanut. Kolmessa vuodessa tontti oli villiintynyt, ja mökki oli surkeassa kunnossa. Ei haittaa. Minä laitan kaiken kuntoon, ja kaikki palaa entiselleen ajattelin, vaikka tiesin ettei mikään enää palaisi kuten ennen.
Löysin helposti avaimen kuistin alta, mutta puinen ovi oli painunut paikoiltaan eikä auennut. Yritin parhaani mukaan avata ovea, muttei siitä tullut mitään. Lopulta istahdin kuistille ja aloin itkeä.
Yhtäkkiä huomasin naapuritontilla savun ja kuulin ääniä. Iloitsin, että joku oli paikalla, ja juoksin sinne.
Täälläkö olet, täti Rita? huusin.
Pihalla oli vanha mies, jonka harmaista partasuista ja kasvoista näkyi elämän jäljet. Hän oli sytyttänyt pienen nuotion ja lämmitti vettä likaisessa kupissa.
Kuka te olette? Missä on täti Rita? kysyin ja peräännyin.
Älä pelkää minua. Ja pyydän, älä soita poliisille. En tee mitään pahaa. En mene taloon, elän tässä pihalla
Yllättäen miehen ääni oli miellyttävä ja harkittu, kuten oppineilla ihmisillä.
Oletteko koditon? kysyin suoraan.
Olet oikeassa, mies vastasi hiljaa ja väisti katseeni. Asutko tässä vieressä? Älä huoli, en häiritse sinua.
Mikä teidän nimenne on?
Mikko.
Entä sukunimi? tiedustelin.
Sukunimi? mies ihmetteli. Kallio.
Katsoin Mikko Kalliota tarkemmin. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta puhtaat, ja hän oli muutenkin kohtalaisen siisti.
En tiedä keneltä voisin pyytää apua huokaisin raskaasti.
Mikä on hätänä? mies kysyi myötätuntoisesti.
Ovi on painunut, en saa sitä auki.
Jos sallitte, voin katsoa, koditon tarjoutui auttamaan.
Olisin kiitollinen, sanoin epätoivossa.
Sillä aikaa kun Mikko rapsutti ovea, istuin penkillä ja mietin: Kuka minä olen tuomitsemaan häntä? Olen itsekin koditon, olemme tavallaan samassa tilanteessa
Ninni, tule katsomaan! Mikko Kallio hymyili ja tönäisi oven auki. Aiotko yöpyä täällä?
No kyllä minne muuten menisin? ihmettelin.
Onko talossa lämmitys?
Pitäisi olla puuhella vastasin, huomaamatta että en ymmärtänyt siitä mitään.
Selvä. Entä polttopuut? hän kysyi.
En tiedä, sanoin hiljaa.
Ei haittaa. Mene sisään, minä keksin jotain, Mikko sanoi päättäväisesti ja lähti pihasta.
Siivosin mökkiä tunnin. Talossa oli kylmä, märkä ja ankea tunnelma. Olin surullinen, enkä tiennyt miten voisin asua siellä. Pian Mikko Kallio tuli takaisin halkojen kanssa. Yllättävää kyllä, olin iloinen että lähellä oli edes yksi elävä ihminen.
Mikko putsasi puuhellaa ja sytytti sen. Tunnin kuluttua mökki oli lämmin.
Noin! Hellassa palaa hyvin, lisää välillä puita, mutta yöllä voit sammuttaa. Lämpö pysyy kyllä aamuun asti, hän selitti.
Minne menet? Naapureihin? kysyin.
Niin. Älä pahastu, asun vähän aikaa heidän pihalla. En halua palata kaupunkiin en halua muistella menneisyyttä.
Mikko Kallio, odota. Syödään illallista ja juodaan kuumaa teetä ennen kuin lähdet, sanoin päättäväisesti.
Mikko suostui. Hiljaa riisui takin ja istui hellan viereen.
Anteeksi että kyselen aloitin. Mutta et ollenkaan vaikuta kodittomalta, miksi elät ulkona? Missä sinun koti ja läheiset ovat?
Mikko Kallio kertoi, että oli koko elämänsä opettanut yliopistossa ja omistautunut tieteelle. Vanhuus hiipi hiljaa kun ymmärsi jääneensä yksin, oli jo liian myöhäistä muuttaa mitään.
Vuosi sitten hänen veljentytär, Reeta, alkoi käydä kylässä. Hän vihjasi, että auttaisi, jos Mikko jättäisi asunnon perinnöksi hänelle. Mikko riemastui ja suostui.
Sitten Reeta sai Mikon luottamaan itseensä. Neuvoi myymään asunnon keskustasta ja ostamaan hyvän talon maaseudulta, isolla pihalla ja kodikkaalla terassilla. Hän sanoi löytäneensä sopivan vaihtoehdon, edullisesti.
Mikko oli aina haaveillut rauhasta ja raittiista ilmasta, joten suostui asiaan. Asunto myytiin ja Reeta ehdotti, että rahat talletetaan pankkiin turvallisesti.
Setä Mikko, istu penkille, minä selvitän asiat. Otan kassisi mukaani, ettei kukaan huomaa, sanoi Reeta pankin ovella.
Reeta katosi pankin sisälle, Mikko jäi odottamaan. Tunnit kuluivat, tyttö ei tullut takaisin. Pankissa oli toinen uloskäynti, eikä Mikko löytänyt Reetaa. Hän istui penkillä odottamassa, mutta turhaan. Seuraavana päivänä hän meni Reetan luo, mutta siellä avasi vieras nainen ja kertoi, että Reeta oli myynyt asunnon kaksi vuotta sitten
Surullinen tarina, huokaisi Mikko. Siitä lähtien asun kadulla. En vieläkään usko, ettei minulla ole kotia.
Niinpä! Luulin olevani ainoa Minulla on samankaltainen tilanne, kerroin ja avauduin omasta tarinastani.
Kaikki tämä on kamalaa. Minä olen saanut elää, mutta sinä Jätit opinnot, menetit asunnon Älä silti masennu, kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa. Olet nuori, vielä kaikki on edessä, Mikko yritti rohkaista.
Ei puhuta enää suruista, mennään syömään! hymyilin.
Seurasin, miten vanha mies söi makaronia ja nakkeja hyvällä ruokahalulla. Tuli sääli huomasin, että hän oli todella yksin ja avuton.
Kuinka kauheaa on jäädä kadulle, kun ei ole mitään eikä ketään, ajattelin.
Ninni, voin auttaa sinua palaamaan yliopistoon. Minulla on siellä paljon ystäviä. Voisit varmasti opiskella opintotuellakin, sanoi Mikko yllättäen. En toki voi mennä ex-kollegoiden luo tällaisessa kunnossa. Kirjoitan rehtorille kirjeen, ja sinä menet tapaamaan häntä. Konstantin on vanha tuttuni. Hän varmasti auttaa.
Kiitos! Se olisi hienoa, ilostuin.
Kiitos illallisesta ja siitä, että kuuntelit. Nyt täytyy mennä, on jo myöhä, sanoi Mikko nousten.
Älkää menkö ulos. Täällä on kolme isoa huonetta, voitte valita niistä minkä haluatte. Jos totta puhun, pelkään olla yksin. En ymmärrä mitään tästä hellasta. Ethän jätä minua pulaan?
En jätä, vastasi hän vakavasti.
***
Kaksi vuotta myöhemmin Olin saanut tentit hyvin hoidettua ja kesälomaa odottaen matkasin kotiin. Asuin yhä mökillä, tai oikeastaan asuin opiskelija-asuntolassa, mutta kävin mökillä viikonloppuisin ja lomalla.
Hei! tervehdin iloisesti ja halasin ukki-Mikkoa.
Ninni! Rakas lapsi! Miksi et soittanut? Olisin tullut asemalle vastaan. Miten tentit meni? Mikko iloitsi.
Hyvin! Lähes kaikki kiitettävin arvosanoin! ylpeilin. Ostin kakun, laita teetä, juhlistetaan!
Join teetä Mikon kanssa ja vaihdettiin kuulumisia.
Istutin viiniköynnöksiä. Tuonne teen pienen terassin, tulee tosi viihtyisää, Mikko kertoi.
Hieno juttu! Oikeastaan sinä olet täällä isäntä, tee miten haluat. Minä vain tulen ja menen, nauroin.
Mikko oli muuttunut kokonaan. Hän ei ollut enää yksin. Hänellä oli talo, Ninni, lapsenlapsena. Minäkin olin saanut elämäni takaisin. Mikko Kallio oli minulle läheinen ihminen. Olen kiitollinen kohtalolle, että sain ukin, joka korvasi vanhemmat ja auttoi vaikeina hetkinä.