Kaikki alkoi siitä, että suunnittelimme vaimoni kanssa tavanomaista kesälomamatkaa. Minä, vaimoni, vanha luotettava Volvomme ja reitti yli tuhannen kilometrin päähän. Se erityinen vapauden tunne, jota rakastamme automatkailussa: saat päättää itse tahdin, pysähdyt juuri silloin kun huvittaa ja koukkaat rauhassa haluamillesi pikkuteille. Ei junien aikatauluja, ei itkeviä vauvoja vaunussa, eikä pelkoa siitä, että lennot siirtyvät.
Tällä kertaa teimme kuitenkin klassisen virheen paljastimme suunnitelmamme muille.
Eräällä mökkiviikonlopulla, kun oltiin useamman tutun kanssa laiturilla grillaamassa, mainitsin puolihuolimattomasti, että parin viikon päästä lähdemme etelään autolla.
Ai, minäkin olen silloin lomalla! totesi pariskunta vastapäätä pöytää.
Kyseessä olivat Jari ja Marja. Ei mitään läheistä kaverisuhdetta, oltiin vaan tavattu silloin tällöin porukalla.
Lähdetään siis viidestoista päivä liikkeelle, vastasin, enkä arvannut mitä oli tulossa.
Mehän ollaan ihan samalla suunnalla! Jari innostui silminnähden. Meidän piti alun perin mennä junalla, mutta kaikki tolkulliset liput olivat menneet. Hei, sopisiko teille, että lähdettäisiin yhdessä? Laitetaan bensat puoliksi, yhdessä on hauskempi matkustaa, eikä me tehdä numeroa mistään.
Katsoin vaimoani. Hänen ilmeestään näin heti, ettei idea lämmittänyt lainkaan. Aloin mumista, että auto on melko täynnä ja kuljemme hitaasti, pysähdellen.
Äh, meille riittää yksi iso laukku! Jari jatkoi. Ja säästetäänkin kivasti, kun bensa on nyt ihan törkeän kallista. Auta kaveria nyt vähän.
Lopulta suostuttiin. Säästöperustelu ratkaisi ja myönnän, että en vain kehdannut sanoa ei päin naamaa. Perinteinen suomalainen kompromissi, josta saatiin maksaa koko kahden viikon reissun ajan.
“Jos haluat välttää ongelmat älä tee palveluksia”
Sovittiin, että kaikki tulevat meidän rappumme eteen aamulla viideltä. Me olimme ajoissa. Tavarat oli pakattu järjestykseen: omat laukut, juomavetta, työkalut, viltti. Jari ja Marja saapuivat lähes neljäkymmentä minuuttia myöhässä.
Taksissa oli kiirus, tokaisi Marja tuodessaan mukanaan jättilaukun ja monta kassia eväitä.
Eikö sovittu, että mahdollisimman vähän tavaroita, en voinut olla huomauttamatta.
No tyttö tarvitsee vaatteita, Jari vitsaili.
Lopulta pelattiin autossa pakkaustetristä melkein puoli tuntia.
Tunti matkaa takana ja painajainen alkoi. Marjan tuli kuuma, joten laitettiin ilmastointi täysille muutaman kilometrin jälkeen Jari valitti, että nyt on liian kylmä. Minun valitsemani soittolista ei kelvannut. Pysähdyksiä pyydettiin tämän tästä: vessaan, kahville, jaloittelemaan, röökille.
Oma suunnittelemani aikataulu, jolla oltaisiin vältetty ruuhkat, hajosi käsiin. Harvojen taukojen sijasta matka eteni kuin VR:n vanhalla lättähatulla.
Kunnon kliimaksi koettiin huoltoasemalla.
Tankkasin täyden tankin; maksoi 195 euroa. Menin autolle, missä Jari söi hodaria.
Laitetaanko nyt kulut puoliksi? kysyin siirtomielessä.
Katotaan lopussa kaikki kerralla, niin ei tuu säätöä pikkusummien kanssa. Jari huitaisi kädellään.
Ei miellyttänyt, mutta vaimoni kuiskasi: “Anna olla, kyllä ne maksavat reissun pääteeksi.” Päätin olla hiljaa. Maantullitkin maksoin omasta pussista, eivät edes kyselleet hintaa.
Matkan ajan söivät omia eväitä, mutta muruset tippuivat pitkin penkkejä. Kun pyysin niitä olemaan varovaisempi, sain vain hymyn:
Äh, imuroithan sä kuitenkin auton.
Perille päästiin yöllä rättiväsyneinä, mutta enemmän sosiaalisesta rasituksesta kuin ajamisesta.
“Me oltiin vaan kyydissä”
Aamulla tavattiin majoituspaikan yhteiskeittiössä. Otin esiin vihkon, johon olin kirjannut kulut.
No niin, aloitin rauhallisesti. Bensa 800 euroa, tietullit 120 euroa. Yhteensä 920 euroa. Puoliksi, teidän osuus 460 euroa.
Jari henkäisi kahviinsa, Marja pyöristi silmiään.
Neljäsataa kuusikymmentä?! Ootko tosissasi? Marja kurtisti kulmiaan.
_Kyllä._ Niin sovittiin.
Jari laski mukin pöytään ja totesi:
Kuule, sähän oisit joka tapauksessa mennyt sinne. Sait nyt samaan rahaan seuraa ja vähän bensakuluja pois. Ei kai tyhjä paikka maksa!
Sovittiin kuitenkin puoliksi vein teidän ylimääräistä roinaa ja pysähdyin teidän pyynnöstä joka välissä. Kyllä siitä kuuluu korvaus, totesin tiukemmin.
Ei kai tää nyt mikään taksi oo, Marja naurahti. Olisithan siitä heti sanonut, niin oltais otettu Onnibus.
Toisella kyydillä teidät olis potkittu ulos jo ensimmäisestä sotkusta, vaimoni murahti vierestä.
Kuule, me voidaan antaa satanen, korkeintaan sataviiskymppiä ihan symbolisesti. Ei me ruveta maksamaan siitä, mitä sä muutenkin teit, meidän budjetilla. Jari tiivisti.
Nousin seisomaan.
Rahaa ei tarvitse antaa. Pitäkää vaikka lahjana. Takaisin ette tule meidän kyydissä.
Mitä ihmettä? Jari nousi ylös Mehän sovittiin meno ja paluu!
Maksoin kaiken, lupasitte maksaa osanne. Sopimus oli siinä. Hyvää lomaa teille.
Yksin paluu ja opetus
Loput kymmenen päivää vältettiin toisiamme. Pari kertaa nähtiin rannalla, he vilkuilivat muualle.
Matkan aattona Jari pisti viestin: “No ollaan nyt järkeviä. Annetaan kolme sataa meno-paluu yhdessä. Lähdetään samalla, Marja ei kestä bussissa.”
En vastannut mitään.
Aamulla pakkasimme rauhassa tavarat, tarkistin öljyn ja suuntasimme kotiin. Takaisin ajaessa fiilis oli huikea oma musiikki, omat pysähdykset ja ihanan rauhallinen auto.
Myöhemmin selvisi kavereilta, että olin saanut jonkinlaisen “pahiksen” maineen. Oli kuulemma jätetty “ystävät” pulaan toiselle puolelle Suomea pienen rahasumman takia. Jari ja Marja joutuivat palaamaan monen bussin kautta, hermot ja rahat paloi, ja nykyään he puhuvat minusta mitä sattuu.
Mutta yksi asia jäi käteen: arvokkaampi kokemus kuin mikään lomamatka. Nykyään kun joku vihjaa: “Onko teillä tilaa autossa mökille päin?”, vastaan rauhallisesti: “Sori, me reissataan vaimon kanssa mieluummin kahdestaan.”
