Rakkaus ja koiruohon karvas maku

RAKKAUTTA KOIRANPUTKEN KATKISSA
Heidän rakkautensa ei tuoksunut ruusuille eikä hunajalle, vaan hiekanharmaan tiepölyn ja murskatun koiranputken karvaalle aromille. Kyläläiset sanoivat: jos he yhtyvät, maailma hajoaa; jos eroavat, metsät palaa poroksi.
Saana oli kolmannen polven tietäjä. Hän kuuli jokaisen ruohon kuiskauksen ja osasi parantaa haavat, joita mikään muu ei sulkenut. Hänen kätensä olivat lämpimät, ja niissä tuoksui aina mesiangervo.
Kaarlo oli muukalainen. Noita, jonka taika syntyi ei maan hiljaisista pyynnöistä, vaan jyrkistä käskyistä järven tuulille ja jään halki. Hänen voimansa oli terävä kuin veitsi, kylmä kuin avantovesi.
He tapasivat sumuisena yönä, kun olivat molemmat etsimässä samaa, kymmeniä vuosia kukkivaa noidanjuurta.
Älä koske, Saana sanoi, ääni halkoi hiljaisuuden kuin halolla. Se ei ole sinun ahneille käsillesi, mustan kirjan kulkuri. Maa antaa juuren parantamiseen, ei sinun ikusairaille temppujasi.
Parantaminen on vain viivytystä, tietäjä, Kaarlo hymähti katsomatta häntä. Minä haluan nähdä asioiden ytimen.
Heistä ei tullut vihollisia, eivätkä he osanneet olla ystäviä. Heitä veti toisiaan kohti kuin suon pohjalle, vastoin järkeä. Se oli rakkaus, joka oli taistelua iänikuista kiistelyä luomisen ja hallitsemisen välillä.
Saana toi hänelle villihunajaa ja unettomuuden yrttiteetä, kun Kaarlon magia poltti häntä sisältäpäin. Hän jätti Saana portaille harvinaisia kvartseja, joissa välkehti kiinni jäänyt revontulien valo. Niillä talviöistä tuli pimeän sijaan sinisen utuisia.
Mutta koiranputken kirpeys seurasi koko ajan. Saana näki kuinka Kaarlo ammensi voimaa tyhjyydestä, ja se pelotti häntä. Kaarlo halveksi Saanan lempeyttä, koki että hän tuhlasi lahjaansa kiittämättömiin ihmisiin.
Sitten kylään tuli epidemia. Se ei erotellut hyviä ja pahoja.
Saana antoi viimeiset rohkeutensa, imien kuumeen omiin suoniinsa, ja Kaarlo Kaarlo pelkäsi nyt ensi kertaa ei maailmaa, vaan Saanaa.
Pelastaakseen hänet Kaarlon täytyi tehdä kaikkein halveksituin antaa voimansa takaisin maalle, jotta Saana saisi ravintoa ytimeensä.
Kun Saana avasi silmänsä, Kaarlo seisoi ikkunalla. Hänen hiuksiinsa ilmestyi ensimmäinen harmaa, eikä käsi enää kipinöinyt tulesta.
Miksi? Saana hengähti.
Koiranputki on karvas, Saana, Kaarlo vastasi kääntymättä. Mutta ilman karvautta kaikki makeus on pelkkää pölyä. Valitsin sinut, en ikuisuutta.
He jäivät kahdestaan metsän laitaan. Saana jatkoi parantamista, ja Kaarlo opetteli kuulemaan ruohon kuiskauksen, jota ennen peitti pelkkä tahto. Rakkaus pysyi vaikeana, piikikkäänä ja kirpeänä kuin koiranputken tuoksu tyynen illan varjossa. Mutta kumpikaan ei vaihtaisi karvautta maailman makeimpaan hunajaan.
He asettuivat vanhaan mökkiin aivan “Mätänotkon” reunalle paikkaan johon metsureiden ja kylän seläntekijöiden jalat eivät koskaan kantaneet.
Kaarlo, joka oli menettänyt salaman kutsumisen kyvyn, löysi lahjan tuntea metalli. Hänestä tuli sepän kaltainen mutta ei tavallinen. Hän takoi veitsiä, jotka eivät koskaan tylsistyneet, ja hevosenkenkiä, joilla kulkeutui onnea. Jokainen vasaran isku kaikui entisestä kiukusta, joka muuttui luomiseksi. Siinä oli hänen uusi olemuksensa.
Saana istutti pienen yrttitarhan, jossa kasvoi rinnakkain myrkyllinen lehtoukonpalko ja parantava salvia. Hän ei enää pelännyt Kaarlon pimeyttä, sillä tiesi, että hedelmällisin multa on musta.
Heidän rakkautensa ei ollut “sokerista.” Se oli kahden vahvan ihmisen elämää, jotka hioituivat toisiinsa kuin kaksi kalliota.
Joskus Kaarlo yritti yhä muuttaa maailmaa tahdollaan. Kun kuivuus uhkasi Saanan puutarhaa, hän istui portailla, nyrkit valkeina, yrittäen kiskoa sateen tyhjyydestä.
Lopeta, Saana sanoi hiljaa, käsi Kaarlon olalla. Maa ei ole orja. Pyydä, älä vaadi.
En osaa pyytää, hän murisi.
Mutta iltaan mennessä he kantoivat vettä kaukaiselta lähteeltä, ja siinä oli enemmän taikaa kuin missään loitsussa.
Mökkiin ilmestyi usein “varjoja.” Kaarlon entisiä oppilaita, jotka kaipasivat mestaria pimeään piiriin; sairaita, joita Saana ei yksin voinut auttaa.
Kerran heidän luokseen saapui Kaarlon vanha vihollinen mustaan viittaan pukeutunut haltija.
Vihollinen ei tullut tappamaan, vaan hakemaan sen, minkä Kaarlo oli velkaa magialle. Hän vaati Saanan ääntä, jotta Kaarlo saisi voimansa takaisin.
Kaarlo katsoi sepän kämmeniään, sitten Saanaa, joka keitti koiranputki-hauduketta. Saana ei pyytänyt suojelua hän katsoi häneen luottaen ilman pohjaa.
Voima, joka ostetaan rakkaan hiljaisuudella, ei ole voimaa vaan orjuutta, sanoi Kaarlo.
Hän ei käyttänyt taikaa. Hän otti raskaan sepän vasaran ja astui oven yli. Sanotaan, että sinä yönä metsä huojui ei loitsujen, vaan tavallisen miehen raivosta, joka suojeli kotiaan. Varjo väisti.
He vanhenivat kauniisti. Saanan hiukset muuttuivat valkoisiksi kuin pihlajankukat, Kaarlon parta harmaaksi kuin jähmettynyt tuhka.
Kun heidän aikansa tuli, he eivät kuolleet erikseen. He vain vaelsivat syvään metsään koiranputken kukinnan aikaan. Siihen kasvoi nyt kaksi puuta: mahtava tammi, jonka juuret uppoavat syvälle rautamalmien maille, ja notkea pajunoksa, joka kiertyy sen ympärille.
Kun vaeltaja riipii lehtisen pajusta, hän tuntee huulillaan saman karvauden aitoa, keksimätöntä rakkautta, joka on voimakkaampi kuin mikään taika.