Muutin hänen luokseen, koska ajattelin, että voisimme aloittaa kaiken alusta, ja lopulta nukuin sohvalla omassa kodissani. Kun suostuin muuttamaan hänen luokseen, uskoin todella siihen, että rakennamme jotakin yhteistä. Jätin taakseni oman kaupunginosani Helsingissä, tutut rutiinit, suurimman osan tavaroistani. Mukaan otin vain vaatteet, unelmani ja ajatuksen siitä, että meillä olisi yhteinen koti. Hän asui pienessä yksiössä Kalliossa, mutta lupasi, että tämä olisi vain väliaikaista ja myöhemmin etsisimme jotain suurempaa yhdessä. Uskoin häntä.
Ensimmäiset kuukaudet olivat onnellisia. Nukuimme samassa sängyssä, kokkasimme yhdessä perunalaatikkoa ja iltaisin katsoimme suomalaisia sarjoja Areenasta. Oli ahdasta ja tavaraa liian paljon, mutta ainakin paikka oli meidän molempien. Yhtenä iltana kuitenkin hän tuli kotiin kertomaan, että hänen äitinsä oli vaikeuksissa rahojen kanssa ja hänen siskonsa oli joutunut lähtemään vuokra-asunnostaan. Hän sanoi, että pari päivää vain, kunnes he löytävät ratkaisun. En halunnut vaikuttaa itsekeskeiseltä, joten suostuin.
Mutta ne pari päivää muuttuivat viikoiksi. Makuuhuoneesta tuli yhtäkkiä hänen äitinsä ja siskonsa valtakunta, koska äiti on iäkäs, hän tarvitsee oikean sängyn. Sisko täytti vaatekaapin ja kylpyhuoneen kuin olisi aina kuulunut sinne. Minä siirryin olohuoneen vuodesohvalle. Aluksi uskoin yhä, että tämä olisi vain hetken aikaa, että asiat järjestyisivät nopeasti. Mutta kukaan ei puhunut muutosta. Joka ilta petasin sohvan peitoilla, ja aamulla, ennen töihin lähtöä, keräsin kaiken pois, jotta olohuone näyttäisi taas normaalilta.
Vähitellen arjen hankaluudet alkoivat kasvaa. Oma tila puuttui, tavarat vaillasivat paikkaansa, eikä levollista hetkeä ollut missään. Töistä palatessa olin väsynyt, mutta minulle ei jäänyt muuta kuin sohvani. Hänen äitinsä kommentoi kaikkea ruoanlaittoani, vaatteitani, sitä milloin tulin kotiin. Sisko ei käynyt töissä, nukkui puoleen päivään ja jätti keittiön likaiseksi, mutta silti minusta tuntui, että olin itse ylimääräinen.
Eniten sattui, kun ymmärsin, ettei hän tehnyt asialle mitään. Hän ei koskaan sanonut: Minun kumppanillani on myös oikeus omaan tilaansa. Rajat jäivät asettamatta. Hän vain pyysi kärsivällisyyttä, että olisi ymmärrystä, eikä ruokkisi turhaa draamaa. Kerran myöhään iltavuoron jälkeen sanoin hänelle, ettei tämä käy: että en voi olla enää yöstä toiseen sohvalla kuin vieras. Hän vastasi: Tämä on minun äitini, tämä on minun perheeni. Siinä kohtaa ymmärsin kuuluvani ulkopuolelle.
Juttelin äitini kanssa ja palasin lapsuudenkotiini Espooseen. Joskus hän vielä soittaa, sanoo että voisimme olla yhdessä, kunhan emme asuisi saman katon alla. En tiedä enää, mitä ajattelen siitä kaikesta. Mutta sen tiedän, ettei minun paikkanani enää ole olla sivullinen kodissani.
