Hei, haluan kertoa sulle jotain, mitä en ole uskaltanut sanoa ääneen ennen. Nyt kun olen 39-vuotias, tunnustan itselleni jotakin, joka on ollut vaikeaa myöntää: kadun sitä, ettei minulla ole lapsia. En siksi, etten olisi halunnut olla äiti, vaan koska odotin aina sitä “oikeaa hetkeä” ja “oikeaa miestä”. Rakensin suhteita yli viisitoista vuotta ajatellen, ettei ole järkeä hankkia lasta, jos mies ei ole se ihan oikea. Ja niin annoin ajan vain kulua.
Mun ensimmäinen pitkä parisuhde alkoi kun olin 22-vuotias. Se kesti melkein viisi vuotta. Asuttiin yhdessä, puhuttiin avioliitosta, perheestä ja tulevaisuudesta, mutta kun otin esiin lapsiasian, hän aina vaihtoi puheenaihetta. Hänen mielestään piti ensin saada taloudellista vakautta, matkustaa ja “elää” vähän. Minä sopeuduin. Olin varma, että aikaa on vielä. Kun suhde päättyi, uskottelin itselleni, että on parempi olla tuomatta lasta suhteeseen, joka ei toimi.
Sen jälkeen menin naimisiin. Olin 29 ja luulin, että nyt on oikea hetki. Mutta se avioliitto kesti alle kolme vuotta. Paljastui pettämistä, valheita ja salattuja velkoja. Lähdin suhteesta ilman lapsia ja vastuuta, tuntien oloni “vapaaksi”, mutta sisällä oli tyhjyys, jota en osannut selittää. Taas vakuuttelin itselleni, että toimin oikein, kun en tullut raskaaksi sellaiselle miehelle, joka ei ansaitse sitä.
Kolmekymmentäkolmevuotiaana olin taas vakavassa suhteessa. Hän halusi lapsia, mutta ei halunnut sitoutua. Hänen mielestään minun piti mukautua hänen elämäänsä ja aikatauluihinsa. Kun puhuin oikeasta perheestä, hän sanoi “sitten joskus kun suhteemme on valmis”. Lähdin, ja päätin taas, että teen järkeviä päätöksiä.
Nyt, 39-vuotiaana, minulla ei ole lapsia eikä vakituista kumppania. On työ, itsenäisyys ja oma koti, mutta on iltoja, jolloin palaan kotiin, laitan laukun sohvalle ja hiljaisuus tuntuu painavalta. Näen ystäviäni puhumassa kouluista, läksyistä, rokotuksista ja murrosikäisistä. Vaikka tiedän, ettei se ole helppoa, näen, että heillä on jotakin, mitä minulta puuttuu: joku, joka kutsuu heitä “äidiksi”.
Ennen en edes antanut itselleni mahdollisuutta miettiä sitä, että voisin olla yksinhuoltaja. Olisin voinut lopettaa oikean miehen odottamisen ja valita äitiyden silti. Olisin voinut rakentaa perheeni eri tavalla. Mutta olin niin kiinni siinä, että kaikki pitää tehdä niin kuin kuuluu, että lopulta en tehnyt mitään.
Nykyään mietin, että olisin voinut tehdä asioita toisin. Ei se olisi ehkä ollut helpompaa, mutta ehkä juuri voimistani olisi syntynyt jotakin kaunista. Ja nyt kun pohdin mennyttä, kai yritän olla itselleni armollinen.
