SINÄ VAIN KUTSU
Julistan teidät aviomieheksi ja vaimoksi! – kuulutti juhlallisesti maistraatin nainen, joka yllättäen alkoi yskiä raivoisasti, eikä saanut henkeä.
No niin… Ei kai tämä hyvältä kuulosta, kommentoi äitini sopimattomaan hetkeen.
Vieraat kohisivat ja supattelivat. Minä ja Sulho, eli Helmi, vaihdoimme pelokkaasti katseita. Me olimme vasta 18-vuotiaita, käytännössä lapsia. Häät olivat kuin hätäinen kevätsade: nopea ja epävarma. Sulhoni kantoi mukanaan myötäjäiset.
Kahden kuukauden kuluttua syntyisi meidän suunnittelematon lapsemme. Häämekko vuokrattiin kiireellä, kengät Helmi lainasi parhaalta ystävältään, Marjalta. Tiesitkö, että vuosia myöhemmin minulla oli lyhyt romanssi juuri Marjan kanssa?
Mutta silloin olimme nuoria ja onnellisia.
Kerran kävelimme Helmin kanssa koivukujaa pitkin, ja pidin vaimoani hellästi vyötäröltä. Yhtäkkiä luoksemme asteli tuntematon mies ja sanoi hiljaa, minulle: Pidä kiinni vaimostasi, muuten joku vie hänet…
Hän sanoi sen ja jatkoi matkaansa. Nauroimme ja unohdimme yllättävän varoituksen. Elämä oli edessä kuka meitä voisi erottaa? Kokeilkoon vain…
Ystäväni, joka oli todistajana häissäni, vinoili minulle kerran:
Jussi, etkö muka löytänyt parempaa vaimoa? Katsos, miten paljon kauniita tyttöjä olisi ollut!
Minä tuhahtelin:
Ne varmaan odottavat sinua…
Ja totta puhuen, he odottivatkin. Ystäväni oli naimisissa neljä kertaa, aina fiksujen kaunottarien kanssa.
Meille syntyi tytär, Maire.
Sen jälkeen palvelin armeijassa, kaukana kotikylästäni. Ikävöin vaimoa, tytärtä. Helmi lähetti minulle valokuvansa, ja pidin kuvaa tyynyni alla, toivoen, että vaimo tulisi uniini.
Eräänä iltana tulin kasarmille, ja Helmin kuva oli jätetty yöpöydälle kaikkien nähtäväksi. Joku oli töhertänyt kuvan törkeästi ja kirjoittanut siihen rumia sanoja. Raivostuin ja hyökkäsin viereisen sängyn kaverin kimppuun. Annoin hänelle kunnolla pataan, minkä vuoksi sain istua pari päivää vartiossa. Rikki mennyt kuva täytyi repiä ja heittää pois. Kaveri sai myös ansaitun rangaistuksen.
Armeijasta palasin hieman kovettuneena. Olin vihaisena vaimoani kohtaan, päätin itsekseni, että nuori nainen ei voi olla uskollinen näin kauan. Luulin, että Helmi oli varmasti löytänyt itselleen jonkun. Miksi näin ajattelin?
Kun näin Helmin kahden vuoden jälkeen, hän oli aivan eri ihminen. Armeijaan olin lähtenyt epävarman harmaan hiiren kanssa, mutta nyt edessäni seisoi upea, nuori nainen, täynnä villiä, seksuaalista energiaa.
Oletko se sinä, Helmi? En tunnista sinua, kuiskasin korvaan.
Tunsin ylpeyttä vaimostani! Samalla epäily söi minua sisältä. Kenties Helmi ei ollutkaan yksin. Tällaiselle hunajalle riittää ottajia. Ja missä on hunaja, siellä pyörii kärpäsiä. Varmuuden vuoksi hankin itselleni rakastajattaren ettei harmittaisi, jos jotain kävisi…
Helmi kuuli kolmessa kuukaudessa minun uhrauksistani. Sain juuri ja juuri puhuttua hänet joustamaan avioeron kanssa. Hän ilmoitti tuomionsa:
No, Jussi, älä sitten ihmettele
Helmi poltti kaikki armeijan aikaiset kirjeeni, joita oli säilyttänyt vuosia ja lukenut salaa. Olin karkotettu sängystä ja ruokapöydän äärestä, vain arkiset asiat olivat keskustelun aiheena.
Lyhyesti: itkin päivän, vaimo itki vuoden. Vein vaimon ja tyttären vielä uudestaan lomalle, vaikka kesäloma oli jo pidetty. Viini, mansikat, järvi, aurinko ja raikas ilma siellä sovimme vihdoin.
Lomamatkalta palattuani jätin rakastajattaren, tietysti.
Seitsemän vuotta Helmin kanssa kului rauhallisessa, harmonisessa kodissa. Mutta kai vaimoni kaipasi jotain ehkä italialaista intohimoa?
Työpaikallani oli yksi suuri seuramies, Kari. Hän sai jutun kulkemaan ja kuunteli kaikkien huolia. Miehet tulivat valittamaan vaimoista, anopista, maailman murheista. Kari kuunteli ja antoi hyviä neuvoja. Ajattelin: Miksi en kutsuisi Karia Helmin syntymäpäiville? Hän saa kaikki iloiseksi. Jospa olisin tiennyt, mitä tästä seuraa!
Kari tuli vaimonsa kanssa juhliimme. Sinä iltana Kari loisti, kertoi vitsejä, keksi hyviä maljoja. Helmi oli kuin keväinen lintu hymyili vieraille, tarjoili ruokaa, pulisi tyytyväisenä. Syntymäpäivä oli hieno. Mutta kuukauden päästä alkoi helvetin kierrokset meille ja Karille!
Karinkin vaimo soitti minulle ja järkytti:
Jussi, ettekö muka tiedä, että meidän puolisot ovat yhdessä? Kertokaa kauniille vaimollenne, että minä taistelen Karista! Meillä on kaksi pientä lasta.
Minä, kuusipäinen, en ollut arvannut mitään! Oliko Helmi kostamassa minun vanhoja virheitäni?
En ryhdy kuvailemaan tuskan tunteita, jotka koin. Karin vaimo seurasi Helmiä joka paikassa, uhkasi ottaa pillereitä ja kuolla dramaattisesti. Suljin Helmin asuntoon, irrotin puhelimen, uhkasin avioerolla. Turhaan kaikki. Totuus on, ettei rakkautta, tulta ja yskää voi ihmisiltä piilottaa. Silloin juoksin Helmin parhaan ystävän, Marjan, luo pyytämään neuvoa.
Marja totesi kuin veitsellä: Jussi, siinä on rakkautta. Helmi ei palaa. Sinulla ei enää ole tietä takaisin.
Niinpä. Surusta jäin Marjan luo puoleksi vuodeksi. Hän oli hetken lohtuna.
Helmi ja Kari menivät naimisiin. He eivät noteeranneet ketään eikä mitään ympärillään, rakastivat, kuin heillä olisi yhteinen sydän. Silloin vihasin ja kirosin tuota hullua paria! Olisin voinut ulvoa ja repiä hiuksiani. Miten tämä saattoi tapahtua? Vaimoni vietiin! Onnellisuus ja onnettomuus kulkevat samassa kelkassa.
Sanotaan, että aika parantaa. En usko. Haavani peittyi hennolla, ohuella jääkuorella ja kipu pysyi. Ystävät valitsivat minulle uuden vaimon kaunottaren. Menin naimisiin nopeasti, etten ehtisi katua. Olemme olleet yhdessä jo seitsemäntoista vuotta. Kauneuden lumo ei silti valloittanut minua. Yritän näyttää onnelliselta… Epätoivoisena toivon. Mutta jos joku kurkistaisi kidutetun sieluni kellariin! Siellä asuu aina minun Helmini! KutsuisitkoJoskus yöllä unessa kuljen taas koivukujalla, ja Helmi hymyileehetken ajan koko maailma tuntuu oikealta. Aamulla herään uuteen päivään, ja vaimoni kysyy, olenko nukkunut hyvin. Vastaan, että kyllä, vähän paremmin. Jokaisessa arjessa Helmin muisto tuoksuu kuin kevät: se ei koskaan katoa kokonaan, eikä se koskaan palaa ihan samana.
Olen oppinut, ettei onnellisuus ole pysyvä vieras, vaan muuttuva matkakumppani. Joskus se kulkee rinnalla, joskus on yksin, joskus sydämessä tuntuu vain kaipauksen tyhjyys. Mutta elämä jatkuu, ja jokainen menetetty rakkaus jättää jäljen, johon uusi voi kasvaa. En ole koskaan saanut takaisin Helmiä, mutta olen oppinut pitämään kiinni siitä mikä on: pienistä ilon hetkistä, lapsen naurusta, vaimon lempeästä katseesta, itsestäni.
Jos joku joskus kysyy, miten rakkaus tuntuu, vastaan: kuin kevätsadenopea, arvaamaton, ja silti se antaa elämää niille, jotka uskaltavat avata sydämensä. Sillä lopulta jokainen meistä on vain kutsuttu rakastamaan, vaikka se veisi mukanaan, vaikka se sattuu. Ja ehkä jonain päivänä, kun ymmärrys kasvaa, voin kiittää menneisyyttä siitä, että uskalsin tarttua Helmin käteen, edes hetkeksi.
