Oli kuin sumuinen torstai, kun kuulin, että entinen aviomieheni oli menettänyt kaiken. Ajatus leijui päässäni kevyenä pilvenä. Tiedän, että tämä kuulostaa synkältä mutta olen rehellinen.
Olimme naimisissa viisitoista vuotta. Kun menimme yhteen, hänellä oli jo oma koti Helsingissä ja järjestetty elämä kuin talo, joka seisoo kalliolla. Muutin sinne poikani kanssa, koska olin tullut äidiksi varhain, juuri niin kuin joskus käy Nihilissä, kun aurinko ei paista yhtenä kesänä. Alusta asti hän kertoi minulle totuuden, että ei voinut saada lapsia kuin lumisade, joka ei enää tule keväällä. Otin sen vastaan, enkä koskaan muistuttanut häntä siitä. Hän puolestaan ei koskaan tehnyt eroa minun ja poikani välillä kasvatti, tuki, vei koululle, osti villapaitoja. Silloin luulin tehneeni oikean valinnan.
En koskaan katsonut tilitietoja tai papereita, en siksi etten voinut, vaan koska luotin. Hän sanoi aina: “Tämä kaikki kuuluu meille”, “Kaikki mitä minulla on, on perheelle”. Koti, kalusteet, menot sydän sykki yhteistä rytmiä. Vuosien päästä hän osti uuden auton ja sanoi: “Aja sinä vanhalla.” Vanha Volvo, ei huonossa kunnossa, mutta vuosien tuoma patina. Minulle se oli ensimmäinen oma autoni. En koskaan kysynyt kenen nimissä se oli, hän vain antoi minulle avaimet, ja hyväksyin.
Eräänä aamuna hän lähtikin toisen naisen luo, ja kylmän yössä jäin yksin kuin järven jää keväällä halkeaa. Kävin läpi kaiken, mitä nainen käy läpi viidentoista vuoden avioliiton jälkeen kipua, kysymyksiä, unettomia öitä, tunnetta, että olit rakentanut jäisen linnan, joka suli pois. Sitten tulivat paperit, keskustelut, ja jännitettä ilmassa kuin ukkosmyrsky Lapin kesässä. Vähitellen ymmärsin, ettei tämä avioliitto ollut koskaan yhtä meidän kuin olin uskonut.
Kaikki olikin hänen äitinsä nimissä Asunto, jossa asuin puolet elämästäni, yritys josta hän puhui ylpeänä, tilit, jopa auto. Juridisesti mitään ei ollut hänen eikä minun nimissä. Minulle jäi vain pieni korvaus, kuin kahvikuppi rautatieaseman kioskilla. En voinut jäädä asuntoon, jossa olin elänyt, koska “hänellä oli se jo ennen avioliittoa”. Lähdin, matkalaukku kädessä, poika vierellä ja kysymyksiä, joihin ei vastauksia.
Neljänkymmenen ikävuoden kynnyksellä jouduin aloittamaan alusta. Työskentelin sosiaali- ja terveysalalla, mutta en ollut ollut töissä vuosiin. Löysin työn, hoidin vanhusta hänen kodissaan, pitkät vuorot, vähän unta, selän kipuja kuin kivi taskussa Lapin vaelluksella. Joskus menin äitini luo nukkumaan ja mietin, miten olin voinut olla niin luottavainen. Vähitellen kuitenkin askeleet vahvistuivat. Kahden vuoden päästä sain ostettua pienen kerrostaloasunnon, jota vieläkin maksan, mutta se on minun. Jokainen maksettu euro, kuin pieni pala itsenäisyyttä.
Sitten sain tietää, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen äitinsä lähti pois, ja mukana kaikki, jonka hän oli kuvitellut omakseen. Omakotitalo ja tilat, jotka olivat äidin nimissä, jaettiin kaikille perillisille lakipykälien mukaan yllättäen selvisi, että hänellä oli sisarusparvi, josta en ollut tiennyt. Hän yritti todistaa, että tontit kuuluivat hänelle, mutta suomalainen laki ei tunne armoa. Hän jäi ilman kotia, yritystä, autoa.
Kun kuulin tämän, vaivuin hiljaisuuteen. Silloin tunsin jotakin yllättävää helpotusta. Ei iloa, ei vahingoniloa. Vain tunne siitä, että tasapaino palasi kuin järvi hiljenee joulukuussa. Tiedän, ettei ole kaunista tuntea näin. Mutta tiedän myös, miltä tuntuu kun sinulta viedään kaikki, vaikka et ole ymmärtänyt, koska olet uskonut.
Olenko huono ihminen, kun jatkoin eteenpäin?
