Tytär kuihtui, äiti kukoisti
Se syksy oli täällä Korpikylässä kylmä ja kolea. Vettä satoi aamuvarhaisesta asti niin, että tuntui kuin sade olisi pyrkinyt sisään lämmittelemään. Istuin terveyskeskuksen pienessä huoneessa, järjestelin potilaskortteja, ja mieli oli raskas. Kaikki oli hiljaista, kukaan ei ollut vakavasti kipeänä, mutta silti jokin ahdistus pirehti mielessä, kuin itikat ukkosen alla.
Silloin ovi narisi. Raskas, väsyttävä ääni. Kynnyksellä seisoi Vera Lehtonen.
Voi Vera… Naisella ikää yli viisikymmentä, mutta ulkonäkö kuin viimeisen päälle laitettu. Harmaahuivi oli vinossa, takki roikkui laihoilla hartioilla kuin henkarilla, ja silmien alla mustat varjot, kuin nokella sotkettu. Kädet punaiset, turvonneet kylmästä vedestä, vapisevat ja vääntelevät takin nappia.
Eeva, Vera kuiskasi, ääni pelkkää käheää henkeä. Anna jotain tippoja. Sydän hakkaa niin, että kurkussa tuntuu. Ja äidille… äidillekin voisiko antaa vähän Valion. Yöllä taas kohtaus, ei nukuttu silmällistäkään.
Katsoin häntä silmälasien ylitse, ja kylmä hiipi sisälle. Ajattelin: elinkelpoisuus alkaa olla vähissä. Vera seisoo edessäni, mutta elämää hänessä kuin kuivuneen kaivon pohjalla just sen verran kuin tippa vettä.
Istuhan alas, sanoin. Kaivoin verenpainemittarin esiin. Miksi sinä itseäsi tuolla lailla rääkkäät? Ei ole kasvoissakaan enää väriä.
Ei tässä ehdi, Eeva, Vera ei edes istu, nojaa ovenpieleen. Äiti on yksin siellä. Jos haluaa vettä tai paineet paisuu, pitää juosta. Anna vain lääkkeet.
Annoin hänelle lääkepullot, hän tarttui niihin jäykillä sormillaan, ja lähti. Kylmä veto pyyhkäisi jaloissa. Katselin ikkunasta, kun Vera kulkee käyränä savisella pihalla kotiinsa. Mietin: «Miksi olet saanut tuollaisen osan, lapseni?» Eihän Vera hoida äitiä Vera kantaa äitiä kuin myllynkiveä kaulassaan.
Siiri Lehtonen oli komea nainen, äänekäs, koko ikänsä kunnanvirastossa ja rakasti komentaa. Eläkkeelle päästyään hän vain vaipui vuoteelle.
«Jalat ei kanna», «sydän pysähtyy», huusi.
Kymmenen vuotta hän makasi. Kymmenen vuotta Vera kiersi ympärillä kuin köynnös.
Seuraavana päivänä en enää voinut olla erossa, puin ja lähdin muka tarkistamaan vointia. Kotiin tullessani vastassa oli puhdas, raikkaan tuoksuinen, matot rapisevat. Tuoksu ei ollut kipua vaan kaalipadan ja piirakoiden. Siiri istui vuoteella kuin kuningatar. Tyynyjä selän takana kasakaupalla. Kasvot punaiset, silottuneet, silmät kirkkaat, tarkat.
No mutta, Eeva, hän säesti matalasti. Tulit kuitenkin? Ei tämän tumpelon nyökkäys keittiötä kohti avulla voi odottaa apua. Sanon: «Vera, rinnassa polttaa», Vera vastaa: «Äiti, kohta lypsän lehmän loppuun». Lehmä on hänelle tärkeämpi kuin oma äiti!
Sillä aikaa Vera raahaa emaloitua vettä tuoden, selkä kaksin kerroin. Laittaa ämpärin, polvistuu ja alkaa pestä lattiaa. Hiljaa. Vain hengitys viheltelee.
Siiri, sanoin tiukasti. Voisitpa sääliä tytärtäsi. Näyttää jo läpikuultavalta.
Sääliä? Siiri nousi tyynyiltä. Kuka minua säälii? Kasvatin hänet, valvoin öitä nyt saan pyytää vesilasia. Tämä on minun ristini, Eeva, tämä tauti. Tytär hoitaa, se on hänen velvollisuutensa.
Katson Siiriä virtaa hänessä olisi kolmen miehen tarpeiksi. Hänen tautinsa on rajaton rakkaus itseensä. Imi elämän Verasta kuin hämähäkki kärpäsestä. Ja niin vakuuttava, että kaikki uskovat hänen sairauteensa.
Vera ei nosta päätään, vain pyyhkäisee rätillä lattiaa. Viihtävä ääni, joka jäi korviini epätoivoista.
Kuukausi kului. Talvi jo kurkisti nurkille, ensilumi leijui, kipakka ja vihaisen oloinen.
Istuin teetä juomassa, kuivatuilla leivillä, kun yhtäkkiä ikkunaan koputettiin niin että lasi helisi.
Avasin. Siinä seisoi naapurin poika Pekka. Silmät ammollaan.
Eeva! Tule! Vera kaatui! Kaivolla! Ei nouse!
En muista miten juoksin vanhat jalat veivät itse. Vera makasi jäätyneellä maalla, ämpärit kaatuneina, vesi jäätymässä. Kasvot valkoiset kuin lumi, huulet siniset.
Jonkin aikaa kannoimme hänet sisään.
Siiri huusi makuuhuoneesta:
Mikä siellä tömisee? Vera, missä viivyt? Minun lämminvesipullo on kylmä!
Kumarruin Veran puoleen, tarkistin pulssin ohut lanka. Tuskin elossa. Kutsuimme ambulanssin, veivät hänet keskussairaalaan. Infarkti. Laaja.
Siiri jäi yksin.
Menin hänen huoneeseen. Hän istui ja räpytti silmiä.
Missä Vera? Kuka vie pottani? Kuka keittää puuron?
Vera on sairaalassa, sanoin tiukasti. Sinä ajoit hänet sinne, Siiri. Hän on kuolemassa.
Valehtelet! hän kiljaisi. Se tekee vain tahallaan! Haluaa päästä pakoon minulta, jättää avuttoman! Itsekäs!
Vastenmielinen olo, en välittänyt, mutta lääkärin valani sitoi. Annoin vettä, laitoin tabletin ja lähdin. Mietin: miten sinä oikein pärjäät…?
Mutta kohtalo on kekseliäs. Seuraavana päivänä kylään saapui linja-auto. Sen kyydistä astui Nadja. Siirin lapsenlapsi, Veran tytär.
Nadjaa kylässä ei pidetty. Hän muutti Helsinkiin heti lukion jälkeen kymmenen vuotta sitten eikä palannut. Puhuttiin että ylpeä, ei arvosta maalaisia. Vera itki hiljaa, lähetti kirjeitä, ei vastauksia.
Nyt hän oli täällä. Nahkatakki, lyhyt trendikäs tukka, katse suora ja kova. Ei muistuttanut äitiä eikä mummoa.
Tuli ensin luokseni.
Miten äiti voi? hän kysyi. Kuivasti, asiallisesti.
Huonosti, sanoin. Teho-osastolla. Lääkärit sanovat keho aivan uupunut, varat loppu.
Nadja puristi huulia.
Ymmärretty. Menen mummolle.
Koko kylä arvuutteli mitä siellä tapahtui. Seuraavana päivänä kuljin talon ohi kuulin huutoa. Siiri rääkkyi. Ajattelin tekevät pahaa. Juoksin sisään.
Siiri istui pyörryksissä ja heilutti käsiä. Edessä Nadja. Rauhallinen kuin kivi. Kädessään lautanen keitolla.
En syö tätä! mummo huusi. Maistumaton! Ja kylmä! Vera toi aina kuumana! Missä mun tytär?!
Äiti sairaalassa, koska sinä ajoit hänet sinne, Nadja sanoi tasaisesti. En ole Vera. En suolaa ruokia. Et syö? Syö sitten kun nälkä tulee.
Nadja laittoi lautasen pöydälle ja kääntyi pois.
Vettä! Siiri huusi hänen perään. Anna vettä, julmuri! Mä kuolen!
Nadja pysähtyi ovelle, kääntyi.
Siinä kannu. Siinä lasi. Kädet toimii? Siitä.
Luulin, että Siirille tulee halvaus. Hän ei ollut kymmeneen vuoteen ottanut vesilasia omin käsin!
Eeva! hän näki minut. Ole todistaja! Nadja kiduttaa minua nälällä!
Nadja katsoi minua harmailla silmillä, joista näin sellaista kipua että teki mieli itkeä. Ei ollut julmuutta, vaan kirurgista hoitoa. Hän leikkasi elävää kudosta, päästi mätä ulos.
Kaksi viikkoa Nadja “koulutti” mummoa. Kovalla kädellä.
Pottaa en vie. Tuolivessa, voi siirtyä.
Sänkyä et vaihda? Kokeile itse.
Jos huudat, menen puutarhaan.
Kylällä mutistiin: «Tappaa vanhuksen», mutta minä en puhunut mitään. Näin: Siirissä alkoi elää!
Ensin Siiri paisui vihasta. Nälkä pakotti omin voimin syömään. Kun Nadja ei antanut vettä, näin: mummo nousi! Nousi, ähkyen, tukeutuen sängynreunaan, ja käveli pöytään.
Kuukauden kuluttua Vera pääsi kotiin.
Nadja toi hänet taksilla. Vera vielä heikko, kalpea mutta ei enää läpinäkyvä. Tuli kotiin, peläten entistä rutiinia: «Missä olit, laiskuri, mun kantapää kutisee».
Astuvat tupaan. Hiljaisuus.
Äidin huone tyhjä. Sänky pedattu.
Vera tarttui sydänalaan.
Onko äiti kuollut?
Ei, Nadja hymähti. Keittiössä on.
He kulkevat keittiöön. Siellä Siiri Lehtonen istui pöydän ääressä, silmälasit päässä, kuorii perunoita. Itse!
Veran nähdessään hän laski veitsen.
Hiljainen hetki kuuli selvästi kuinka seinäkello tikittää. Tik-tak. Tik-tak.
Vera nojaa ovenpielessä, kyyneleet valuvat.
Äiti… sinä nousit…
Siiri katsoi ensin Veraa, sitten Nadjaa. Katse oudosti pehmeä. Ei vihainen, vaan hämmentynyt. Kuin olisi herännyt ensimmäistä kertaa vuosiin.
Pakko nousta, hän mutisi, mutta ilman entistä ärtymystä. Täällä tämä… kovanaama.
Hetken hiljaisuus. Sitten hiljaa:
Istu Vera. Peruna jäähtyy.
Katson heitä, nuoria ja vanhoja, ja mietin: kuinka paljon energiaa ihmiset käyttävät näihin sairauksiin, manipulaatioihin. Elämä on yksi ainoa versio, ei luonnos ei voi kirjoittaa uudelleen. Joskus ihmisen pelastamiseksi pitää riistää se tukityyny pois, ei pehmentää.
Talvi meni. Kevät tuli lumet sulivat pois, veivät mukanaan vanhan tunkkaisen elämän.
Toukokuu saapui. Korpikylän toukokuu on kun ilma on niin makeaa tuomista, että sitä voisi lusikalla syödä. Ilta on sininen, laulut kiirii metsänpohjan yli.
Kuljin iltalenkillä Lehtosten talon ohi.
Portti uusi, maalattu. Kukkapenkissä tulppaanit liekehtivät Veran ylpeys.
Pihalla pöytä katettu, samovaari kiiltelee auringossa.
Kolme istuu.
Siiri pyörätuolissa, mutta pitää kupin itse, dippaa piparia. Huivi kaunis, kimaltava.
Nadja vieressä, nauraa johonkin, läppäri polvilla tekee töitä etänä.
Vera… Vera kävelee puutarhassa. Ei juokse, ei konttaa kävelee. Koskettaa omenapuun oksaa, nuuhkii valkeaa kukintaa. Kasvot rauhalliset, kirkkaat. Rypyt eivät ole kadonneet, mutta silmät… silmät elävät.
Vera huomasi minut, viittoi:
Eeva! Tule teelle! Karviaishillo avattu sinun suosikki!
Menin, portti narisi tutusti. Istuin heidän kanssaan. Tee vahvaa, kuumaa, lempeää.
Tiedätkö, Eeva, sanoi Siiri katsellen auringonlaskua.
Luulin aina, että rakkaus on kun kaikki tuodaan eteen. Mutta se onkin, että ei saa antaa periksi. Rakkaus pakottaa jatkamaan, vaikka voimat loppuisi.
Vera tuli ja halasi äitiään. Nadja suuteli mummon kättä.
Istumme hiljaa, kiitollisuudessa vain sirkkeli soittaa uunin takana ja kaukana lehmä ammui lauma palaa kotiin. Hyvä on, Jumalan kiitos. Rauhallista. Nyt uskon että kaikki menee hyvin.
Katson omaa terveyskeskusta, pölyisiä kyläteitä, taloja koristeikkunoin. Ei ole parempaa paikkaa kuin oma kylä, kun taloissa on sopusointu. Täällä ilma hoitaa, maa antaa voimaa jos sydämestä vain kitkee vihan pois kuin rikkaruohon.
Näin minä opin, että joskus auttaminen on sitä, että käy läpi vaikeudet, nostaa ihmisen jaloilleen eikä vain pitelepä tyynyä hänen pään alla.
