Menneisyyden varjot
Valpuri Virtanen pyyhki varovasti pölyä vanhojen Kiven kirjojen selkämyksistä pienessä kirjakaupassaan Hämeenkadulla Tampereella, kun postin kuljettaja koputti lasioveen. Lokakuinen Tampere oli ulkona erityisen harmaa, juuri kolmen kuukauden kuluttua siitä päivästä, kun Ilkka haudattiin.
Teille kirje, postin kuljettaja ojensi valkoisen kuoren ilman lähettäjän tietoja. Kirjoittakaa tähän.
Valpuri kohotti kulmiaan. Tänä sähköpostien aikakautena paperiset kirjeet olivat harvinaisia, ja nimetön kirje vielä harvinaisempi. Hän laittoi lukulasit nenälleen ja avasi kuoren tiskin ääressä.
“Hyvä Valpuri Virtanen. Pahoittelen häiritsemistä suruaikanasi, mutta omatuntoni ei sallinut enää vaieta. Vainaja miehesi, Ilkka Virtanen, eli kaksinaista elämää viimeiset kaksikymmentä vuotta. Jos haluat tietää totuuden, tule huomenna kello kaksi kahvila Idiotiin Aleksanterinkadulla. Minulla on punainen huivi. Anteeksi aiheutetusta tuskasta.”
Valpurin kädet alkoivat täristä. Kirje putosi lattialle, ja hän istahti kassapöydän taakse tuolille, tunteet pyörien kuin karuselli. Ilkka? Hänen Ilkkansa, joka joka aamu suukotti häntä otsalle lähtiessään yliopistoon? Joka iltaisin luki hänelle ääneen Eeva-Liisa Manneria? Joka kuoli sydänkohtaukseen kesken luennon Juhani Ahosta?
Täytyy olla jokin erehdys, hän kuiskasi tyhjälle kaupalle. Tai pahansuopa pila.
Mutta epäilys oli kylvetty. Valpuri pyöri sängyssään koko yön, muisteli miehensä viime vuosien omituisuuksia: Ilkan jatkuvat konferenssimatkat, joista hän kertoi niukasti; puhelut, joiden jälkeen Ilkka meni parvekkeelle; pankkitilit, joiden postit Ilkka aina ehti hakea ensin…
Seuraavana päivänä, täsmälleen kahdelta, Valpuri astui kahvila Idiotiin. Kulmapöydässä istui nuori nainen, noin kolmikymppinen kaunis, korkeat poskipäät ja surulliset harmaat silmät. Kaulaa koristi punainen cashmir-huivi.
Valpuri Virtanen? nainen nousi. Nimeni on Aila. Kiitos, kun tulitte.
Kuka te olette? Valpurin ääni tärisi pidätetystä vihasta. Miten te kehtaatte kirjoittaa miehestäni tuollaista?
Aila kaivoi laukustaan ränsistyneen valokuvan. Siinä Ilkka viisitoista vuotta nuorempana halaa naista, jolla on lapsi sylissään.
Tuossa on äitini, Aila sanoi hiljaa. Ja lapsi olen minä. Ilkka Virtanen… hän oli kasvatusisäni. Ei biologinen, mutta hän kasvatti minut viisivuotiaasta lähtien. Äitini kuoli vuosi sitten syöpään. Ennen kuolemaansa hän pyysi, että etsin teidät ja kerron kaiken, mutta en voinut, niin kauan kuin Ilkka eli.
Valpuri tunsi maailman sortuvan jalkojensa alla. Tarjoilija toi vettä, mutta hän ei saanut juotua kädet vapisivat liikaa.
Ei voi olla totta, hän henkäisi. Olimme naimisissa neljäkymmentäviisi vuotta. Meillä ei ollut salaisuuksia.
Hän rakasti teitä, Aila nojautui eteenpäin. Puhui teistä aina lempeästi. Mutta äitini… hän tarvitsi häntä. Hän oli sairas psyykkisesti. Kun oikea isäni jätti meidät, äiti yritti itsemurhaa. Ilkka Virtanen oli hänen gradunsa ohjaaja. Hän pelasti äitini, sitten ei voinut enää jättää.
Kaksikymmentä vuotta, Valpuri pudisti päätään. Kaksikymmentä vuotta valhetta.
Ei valhetta, Aila korjasi. Hän vain… repi itseään velvollisuuden ja rakkauden välillä. Hän maksoi äitini hoidon, minun opintoni. Mutta joka ilta tuli takaisin teille. Äiti tiesi, että hän oli naimisissa. Ei koskaan vaatinut enempää.
Valpuri nousi niin nopeasti, että kaatoi lasin.
Täytyy miettiä. Älkää etsikö minua enää.
Hän astui ulos kahvilasta, katsomatta taakseen. Ulkona tihkusade sekoittui kyyneliin, jotka valuivat pitkin poskia. Oliko neljäkymmentäviisi vuotta avioliittoa pelkkää harhaa? Vai ei?
Kotona Valpuri alkoi etsiä. Hän tutki kaikki Ilkan laatikot, paperit. Vanhan salkun vuoren alta löytyi avain pankkilokerolle ja kuitti nimellä P. S. Wuori Ilkan äidin tyttönimi, jota hän ei koskaan käyttänyt.
Pankissa, esitettyään miehensä kuolintodistuksen ja perintöpaperit, hän sai lokeron käyttöönsä. Siellä oli asiakirjoja: vuokrasopimus asunnosta Kalevassa, lääketieteellisiä lausuntoja Ailan äidille bipolaarisesta häiriöstä, Ailan kuvia eri ikäkausilta päiväkodista yliopistotodistukseen. Ja Ilkan päiväkirja.
Valpuri istui suoraan pankkiholvin lattialle ja alkoi lukea.
“Olen kehno mies. Sen tiedän. Mutta en osaa toisin. Valpuri on valoni, tukeni, todellinen elämäni. Mutta Eila ja Aila he kuolisivat ilman minua. Eila yrittää taas viiltää ranteet kun puhun lähdöstä. Ja Aila… tyttö katsoo minua kuin isää. Miten voisin hylätä hänet?”
“Tänään Aila pääsi Helsingin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Haluaa olla kuin minä opettaa kirjallisuutta. Olen ylpeä, mutta vihaan itseäni. Valpuri kysyi, miksi itkin. Sanoin, että liikutuin lukiessani ‘Anna Liisaa’. Ja sekin oli totta itkin omasta kahtiajakautuneesta elämästäni.”
“Eila kuolee. Syöpä. Lääkärit antavat muutaman kuukauden. Hän pyytää yhden asian että kerron Valpurille totuuden hänen kuolemansa jälkeen. Lupasin, mutta tiedän, etten voi. Olen pelkuri. Olen aina ollut.”
Viimeinen merkintä oli viikko ennen Ilkan kuolemaa:
“Sydän ei kestä enää. Kirjaimellisesti. Kardiologi sanoo, että tarvittaisiin leikkaus, mutta tiedän tämä on tilinpäätös. Elin kaksi elämää ja nyt sydämeni halkeaa. Valpuri, jos joskus luet tämän anna anteeksi. Rakastin sinua joka sekunti yhteistä elämäämme. Mutta en voinut jättää sairasta naista ja lasta. Anna anteeksi, heikko vanha hölmö.”
Valpuri sulki päiväkirjan. Hän istui kylmässä pankkiholvissa ja mietti neljäkymmentäviittä vuottaan. Oliko ne valhetta? Vai rakastiko Ilkka häntä todella, vaikka oli mahdottomassa tilanteessa?
Hän muisti Ilkan silmät väsyneet, mutta aina lempeät, kun hän katsoi Valpuria. Miten Ilkka piti hänen kädestä kiinni sairaalassa, kun Valpuri oli keuhkokuumeessa. Miten luki runoja hänelle. Miten nauroi hänen vitseilleen.
Illalla Valpuri soitti Paavo Saariselle Ilkan vanhalle yliopistokaverille.
Paavo, tiesitkö?
Pitkä hiljaisuus.
Valpuri… minä… Kyllä tiesin. Ilkka pyysi minua todistajaksi salaiselle vuokrasopimukselle. Anna anteeksi.
Miksi hän ei jättänyt minua? Valpurin ääni värisi.
Koska rakasti sinua. Vannon, Valpuri, hän palvoi sinua. Mutta Eila… hän yritti monta kertaa itsemurhaa. Ilkka ei voinut elää ajatuksella, että olisi syyllinen jonkun kuolemaan. Ja sitten tuli se tyttö, joka kutsui häntä isäksi…
Valpuri sulki puhelimen. Hän meni ikkunan ääreen ja katsoi Tampereen iltaa. Kaupunki oli kaunis valojen loisteessa, jotka heijastuivat märästä asfaltista.
Viikkoa myöhemmin hän tapasi Ailan uudelleen, tällä kertaa omassa kirjakaupassaan.
Kerro hänestä, Valpuri pyysi. Siitä elämästä, jota en tiennyt.
Aila puhui tunteja. Miten Ilkka opetti häntä ajamaan pyörällä. Miten auttoi läksyissä. Miten lohdutti äitiä masennuskohtauksissa. Miten itki hänen valmistujaisissaan.
Hän puhui usein teistä, Aila tunnusti. Kutsui teitä enkelikseen. Sanoi, ettei ole ansainnut näin hyvää vaimoa.
Hän erehtyi, Valpuri pyyhki kyyneleet. En minä ansainnut sellaista miestä, joka jaksoi repiä itseään velvollisuuden ja rakkauden välillä kaksikymmentä vuotta eikä murtunut.
Ettekö ole vihainen?
Olen. Tosi vihainen. Mutta silti… ymmärrän. Elämä on harvoin mustavalkoista, kultaseni. Etenkin kun on kyse rakkaudesta ja vastuusta.
Valpuri nosti hyllystä Chekovin.
Ilkka rakasti ‘Naisen kanssa koira’. Nyt ymmärrän miksi. Ota, se oli hänen oma kirjansa.
Aila otti kirjan vapisevin käsin.
Valpuri Virtanen, minä… Olen niin pahoillani.
Älä ole, Valpuri kosketti hänen kättään. Sinä et ole syyllinen. Kukaan meistä ei ole. Eikä Ilkkakaan. Hän yritti vain olla hyvä ihminen mahdottomassa tilanteessa.
Ailan lähdettyä Valpuri istui pitkään tyhjässä kaupassa. Hän mietti Ilkkaa, tämän kaksinaista elämää, taakkaa jonka Ilkka kantoi kaikki vuodet. Ja rakkautta outoa, monimutkaista, epätäydellistä, mutta silti todellista.
Hän avasi miehensä päiväkirjan viimeiseltä sivulta ja kirjoitti:
“Ilkka, rakas. Olen saanut kaiken tietää ja ymmärtänyt kaiken. Annan anteeksi. En edes olen ylpeä sinusta. Kannoit ristia, joka olisi murtanut monet muut. Nuku rauhassa, rakas. Salaisuutesi pysyvät kanssani, muistosi puhtaana. Pidän huolta Ailasta. Hän on osa sinua, siis osa minua.”
Valpuri sulki päiväkirjan ja laittoi sen tallelokeroon. Huomenna on uusi päivä. Hän jatkaa elämää, vaalii muistoa miehestään ja ehkä löytää Ailasta sen tyttären, jota he eivät Ilkan kanssa koskaan saaneet.
Elämä jatkuu monimutkaisena, täynnä salaisuuksia ja paljastuksia, mutta todellisena. Niin myös rakkaus, joka oli lopulta vahvempi kuin valhe, vahvempi kuin kuolema, vahvempi kuin mikään.
