Päiväkirjani, 22. maaliskuuta
Tänään muistin jälleen keskustelun, joka jäi mieleen kuin keväinen kuura. Oma isoäitini, energinen ja päättäväinen nainen, täyttänyt jo kuusikymmentä, sanoi minulle:
Riikka! Olen odottanut pitkään, mutta nyt palaa pinna. Aiotko antaa minun kuolla rauhallisin mielin?
Minä, pieni ja tummahiuksinen Riikka, taidehistorian asiantuntija, hätkähdin outoa kysymystä.
Milloin sinä aiot mennä naimisiin? Että voin lähteä tästä maailmasta tyynenä. Sinulla on melkein 27 vuotta, jatkoi isoäiti, Miksi luulet, että olen viettänyt koko kesän Tuulikki Väisäsen mökillä ja tukenut aina hänen ikävää vaivaansa? Että sinä saisit elämääsi järjestykseen. Mutta et ole edes tutustunut kehenkään!
Isoäiti, missä ja milloin muka ehtisin tutustua? Työ, espanjan opinnot, väitöskirja. Taidemuseossa, jossa työskentelen, on vain yksi vapaa mies, Veikko Paananen ethän sinäkin hänet nähnyt!
Joo, Veikko Paananen ei kalaparven puutteessa edes rapu, vaan puolikuollut katkarapu, isoäiti huokaisi synkästi.
Seuraavana päivänä hän soitti Tuulikille ja kuuli, että Tuulikin pojantytär tapasi sulhasensa yökerhossa.
Mutta minä en käy yökerhoissa, joten isoäiti päätti itse tutkia, löytyisikö sieltä sopivia kandidaatteja minulle, tai löytyisikö muu paikka.
Isoäiti selvitti, että naisille on yökerhoon ilmainen sisäänpääsy klo 2124, ja heti seuraavana iltana hän lähti sinne, ilmoittaen minulle vain, että menee iltakävelylle.
Isoäiti onnistui sanoin tainnuttamaan portin vartijan, jonka höpinä hänen iästään ei tehonnut. Hänet nostettiin vartijoiden avulla korkealle tuolille baaritiskin ääreen. Hän vilkaisi ympärilleen tarkasti. Tunnelma muuttui kuin vanhempainillassa, kun rehtori sai yllätettyä seiskaluokkalaiset oluen kanssa urheilukentällä.
Miten viihdytte täällä? kysyi baarimikko varovasti, ojentaen korkean lasin. Alkoholiton drinkki, talon piikkiin.
Ei, tässä ei ole mitään mahdollisuuksia, isoäiti tokaisi. Kunnollisen neidin ei täällä kannata edes yrittää. Olisittepa laittaneet lusikallisen konjakkia sekaan. Mikä tuolla punatukkaisella oikein on lonkkavaivat vai onko nykyään tapana tanssia noin?
Uudenvuoden jälkeen isoäiti kolusi rock-konsertin, tulishown, nuhjuisten bardien esiintymisen, extreme-pyöräilykilpailun, tikanheiton turnauksen ja, epätoivon huipentumana, nuorten runoilijoiden seminaarin. Runoilijoista riitti jo. Syötit vesille? Ei, ettei vaan joku tarttuisi ja kauhistus syntyisi.
Niin Riikka, ymmärrän sinua. Omalla aikanani valitsin sun vaarisi ja monen muunkin välillä kaikki kelpo miehiä. Tuulikillakin oli vaihtoehtoja, vaikka hän tuijotti sun vaariasi koko elämänsä. Mutta nykyajan nuoret, Riikka, ovat yllättävän vaatimattomia, ei silmää jää kenellekään.
Maaliskuussa isoäiti kävi Tuulikin luona, mutta päätti samalla käydä museolla luonani. Museon portailla hän liukastui ja kaatui, onneksi ei portaille asti. Joku puolustusvoimien upseeri riensi auttamaan ylös. Isoäiti tarkasti itsensä, ei murtumia tai nyrjähdyksiä. Sitten hän katsoi upseeria ja sanoi:
Majuri, te olette tankkimiehiä, eikö? Mieheni johti aikanaan panssaripataljoonaa. Sanokaapa, onko teillä tunti aikaa?
Majuri, jolle kävi selväksi, että kohta joutuu kantamaan isoäidin kotiin ja kirosi hiljaa liiallisen auttamishalunsa, nyökkäsi.
Erinomaista. Oletteko käyneet tässä historian museossa? Ei? Suosittelen lämpimästi, käykää heti. Pyytäkää, että kierroksen vetää Riikka Salminen hän on loistava opas, ette tule pettymään.
Majuri ei itsekään ymmärtänyt, miksi lähti museoon. Isoäiti ehkä hypnotisoi hänet
***
Hiljattain isoäitini kuiskasi nukkuvalle lapsenlapsenlapselleni Matille:
Sinä olet minun aurinkoni, oma karhunpoikani. Pian menet kouluun, isäsi valmistuu puolustusvoimien akatemiasta, ja äitisi saa väitöskirjansa valmiiksi. Ja minä voin lähteä täältä rauhallisin mielin. Mutta tuletko sinä kasvamaan yksin, pieni varpunen? Ei, sinä tarvitset siskon! Ja kun siskosi syntyy, sitten hänkin menee kouluun, sitten No, katsotaan vielä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan…
