Mä olin 19-vuotias, kun lähdin kotoa. Ei ollut mikään kaunis ero, vaan ihan suoraan riita. Sanoin äidilleni, että haluan opiskella hallintoa, koska en halua viettää koko elämäni pesemällä ja siivoamalla muiden vaatteita ja koteja kuten hän. Hän huusi mulle, ettei mun kannata haaveilla noin isoja, että olisi parempi vaan “olla hiljaa”, ja että meidän suvun naiset on aina eläneet samalla tavalla eikä musta tulisi yhtään sen kummempaa. Sinä päivänä nappasin vaatteet mukaan ja menin nukkumaan Lauran luokse.
Ekat kuukaudet oli kyllä kamalia. Nukuin olohuoneessa ilmapatjalla, siivosin toimistoja tuntipalkalla ja illat opiskelin. Kukaan ei auttanut millään lailla. Äiti ei auttanut kuljetuksessa, kopioiden hankinnassa eikä edes yhden lautasellisen ruoan kanssa. Soitin hänelle vastasi kylmästi: Sinä päätit lähteä, pärjää itse.
21-vuotiaana valmistuin hallinnon alalta omin voimin. Menin valmistujaisiin yksin, perhe ei tullut mukaan. Kukaan ei taputtanut, kukaan ei ottanut kuvaa. Sitten sain ekan työni pienessä firmassa, palkka oli vaatimaton, mutta se oli mun oma. Maksoin vuokran, ostin tavarat itse, heräsin joka aamu yksin, en ollut enää kenenkään varassa. Sillä aikaa äitini kertoi muille, että lähdin vain “itsepäisyyttäni” ja luultavasti vaihdan töitä ylpeydestä.
Vuodet meni. Kasvoin ja kovetin itseni. Lopetin soittamisen. En kertonut enää murheistani. Opin juhlimaan yksin, itkemään yksin, pärjäämään yksin. Kun vaihdoin parempaan duuniin ja tienasin enemmän, en sanonut mitään. Kun vuokrasin ekan oman asunnon, en maininnut sitä myöskään. Äiti tiesi vaan sen verran, että “oon hengissä”.
Pari päivää sitten, nyt kun oon jo 27, olin töissä ja näin hänen nimensä puhelimessa. Epäröin, mutta päätin soittaa takaisin. Ja ensimmäisenä kuulin itkua. Hän sanoi olevansa sairaalassa, että löytyi vakava terveysongelma, ja että oli ymmärtänyt kaiken istuessaan yksin penkillä. Hän sanoi: “Tytär, epäonnistuin äitinä. Annoin sun lähteä just silloin, kun olisit eniten tarvinnut mua. Sain sut tuntemaan olosi pieneksi.”
Olin hiljaa. Kysyin miksi nyt, miksi ei silloin kun nukuin lattialla. Miksi ei silloin kun kävelin yksin yössä säästääkseni bussirahaa. Miksi ei silloin kun itkin työpaikan vessassa, kun ei ollut tarpeeksi rahaa ruokaan. Hän ei osannut vastata vain pyysi anteeksi.
Pyysi, että tulisin käymään viikonloppuna. Lopetin puhelun ja jäin tuijottamaan tietokoneen ruutua, en saanut töistä mitään aikaan. En nukkunut koko yönä. Ajattelin sitä 19-vuotiasta tyttöä, joka lähti pelokkaana kotoa. Kaikkea, minkä jouduin oppimaan ilman ohjausta, ilman tukea, ilman äitiä.
Lopulta en mennyt. Kirjoitin pitkän viestin. Sanoin, että arvostan hänen sanojaan, mutta anteeksianto tuli liian myöhään sille versiolle minusta, joka olisi eniten kaivannut häntä. Että olen jo oppinut elämään ilman hänen halaustaan, ilman ääntään, ilman tukea. Että ehkä joskus voidaan puhua rauhassa, mutta ei vielä sattuu liikaa.
Hän vastasi vaan: “Ymmärrän.”
Ja silloin tunsin oudon tunteen rinnassa. Ei helpotusta, ei rauhaa vaan sen, että on olemassa anteeksiantoja, jotka tulevat vasta kun mitään ei enää voi korjata, ja jäljelle jää vain kaikki se mikä on mennyt rikki.
