Tiedätkö, olen nyt 65-vuotias ja haluan jakaa vähän siitä, miten elämäni on mennyt siitä asti kun menin naimisiin. Olin 23-vuotias silloin, ja ei, en ollut raskaana eikä kukaan pakottanut tai hoputtanut naimisiin se vaan tuntui siltä, että avioliitto oli silloin jotakin oikeasti tärkeää ja vakavaa, eikä mikään “testataan, miltä tuntuu”-juttu. Molemmat oltiin töissä, mutta ei me oikeasti tunnettu toisiamme arjessa kovin hyvin. Ajateltiin, että asiat kyllä oppii matkan varrella.
Aivan alkuvuodet olivat haastavia. Opeteltiin elämään yhdessä, ja riitoja riitti taloudenhoidosta, rahasta, tottumuksista. Joskus oli pitkiä hiljaisuuksia ja jännitteitä. Ei ollut väkivaltaa eikä pettämistä, mutta ne erimielisyydet nykyään monet parit eivät jaksaisi edes vuotta samanlaisia. En ollut itsekään varma, pystynkö kestämään.
Kun meidän esikoinen syntyi, tajusin että avioliitto ei ole pelkkää rakkautta. Se on vastuuta, väsymystä ja oman itsensä sivuun laittamista. Mieheni teki pitkiä päiviä töissä ja arjen pyörittäminen jäi minun harteille. Tunsin itseni välillä näkymättömäksi. Olin joskus vain väsynyt. Mutta aina, kun mietin lähtemistä, ajattelin myös, mitä se tarkoittaisi ei vain minulle, vaan lapsille.
Meillä oli vaikeita taloudellisia aikoja, sellaisia kuukausia että rahat olivat kortilla eikä aina tiedetty, riittävätkö eurot edes ruokaan. Annoin enemmän kuin luulin osaavani. Miehelläni oli omat romahduksensa, raskaat luonteensa ja hiljaisuutensa. Virheitä tuli, sanoja jotka satuttivat, hetkiä jolloin loukkasimme toisiamme. Ja kyllä, annoin anteeksi. Usein, monta kertaa. En siksi, että olisin ollut heikko, vaan siksi että päätin jatkaa ja rakentaa sitä, mitä meillä oikeasti oli en jotain täydellistä, mitä ei koskaan ole.
Saimme lisää lapsia. Ei se kasvatus ollut helppoa: riideltiin kasvatuksesta, rahasta, sukulaisista ja siitä jatkuvasta väsymyksestä. Silti siinä oli pysyvyyttä ruokapöydässä oli aina syötävää, lapset kävivät koulunsa loppuun, sairauksia selätettiin, syntymäpäiviä juhlittiin. Mikään ei ollut täydellistä, mutta mitään ei myöskään romahtanut.
Nykyään kuulen nuorten puhuvan, että ei pidä pitää mistään kiinni että ensimmäisen ongelman tulisi lähteä. Ymmärrän sen; aika on nyt erilainen. Samalla kuitenkin ajattelen, että jos olisin lähtenyt ensimmäisen riidan, ensimmäisen pettymyksen tai väsymyksen kohdalla, en olisi nyt tässä kertomassa tätä tarinaa.
En jäänyt pelosta. Jäin siksi, että minulle sitoumus tarkoitti jotain, myös silloin kun se oli vaikeaa. En romantisoi kärsimystä, mutta en myöskään kiellä, että pitkäaikainen, tietoinen anteeksianto oli se, mikä piti meidän liiton kasassa vuosikymmeniä.
Kun lapset lähtivät omiin koteihin, taloon tuli hiljaisuus. Ei enää riidellä samalla lailla, mutta ei olla mikään elokuvien pariskunta. Olemme kaksi ihmistä, jotka ovat jakaneet yhden elämän, nähneet toisensa kaikista huonoimmillaan ja siitä huolimatta valinneet jäädä.
Olinko aina onnellinen? En.
Teinkö virheitä? Montakin.
Kadunko sitä, että olen antanut anteeksi? En.
