MUISTAN TÄMÄN KUIN EILISEN MIES PERÄKÄRRYN KANSSA.
Siitä marraskuisesta illasta on jo vuosia, mutta muistan kaiken edelleen kirkkaana. Märkä lumi piiskasi ikkunaan, tuuli ulvoi savupiipussa kuin susi, mutta terveystalon pikku huoneessa kamiina rätisi ja toi lempeän lämmön. Olin juuri laittamassa kamoja kasaan, kun ovi narisi ja kynnykselle ilmestyi Jukka Särkijärvi. Ison kokoinen mies, hartiat leveät kuin ladon ovet, mutta seisoi siinä kuin tuuli veisi mennessään. Ja sylissä pieni nyytti hänen tyttärensä, Milja.
Jukka toi tytön, laski varovasti tutkimuspöydälle ja perääntyi itse nurkkaan seisomaan, aivan vaiti, kertoo koko olemuksellaan, että on aivan rikki. Katsoin Miljaa ja sydän valahti polviin kasvot tulikuumat, huulet kuivat ja haavoilla, pieni ruumis vapisi ja hän kuiskasi kerta toisensa jälkeen: Äiti äiti Eikä ollut vielä edes viittä täyttänyt. Mittasin kuumeen herranjestas, melkein neljäkymmentä!
Jukka, mikset tuonut häntä aiemmin? Koska hänellä on ollut näin huono olo? tiukkasin jo ja samalla aukaisin ampullin, täytin ruiskun rutiinilla.
Mutta Jukka vain seisoi, katse lattiassa, leuka jännityksestä väpätti ja kädet niin tiukasti nyrkissä, että rystysissä ei tippaakaan väriä. Pysyi vaiti, oli kuin häntä ei tässä pienessä huoneessa olisikaan. Tajusin siinä, että apua kaipaa muutakin kuin lapsi tuon miehen sydän on murskana, ja sellaiset haavat ovat pirullisen vaikeita parantaa.
Annoin Miljalle piikin ja hieroin häntä lämpimäksi. Hän rauhoittui vähitellen ja hengitys tasaantui. Istuin siihen ovenpieleen, silitin hänen hikiotsaansa ja kuiskasin Jukalle:
Jää nyt tähän yöksi. Tähän sä voit nukkua sohvalla minä vartioin Miljaa.
Jukka nyökkäsi vain, mutta ei liikkunut, seisoi paikoillaan kuin patsas hamaan aamuun saakka. Vaihdoin yöllä kääreitä, annoin vettä lusikalla ja mietin ja mietin kaikenlaista
Jukasta kylällä puhuttiin kaikenlaista. Hänen vaimonsa, Hanna, oli hukkunut vuosi sitten. Kaunis, iloinen nainen, kirkas kuin kevätpuro. Jukan elämä pysähtyi siihen. Alkoi elää kuin varjo teki töitä kolmelle, piti talon tiptop ja piti Miljasta huolta, mutta elämä silmistä oli poissa. Ei puhunut kenellekään, tervehtikin hampaat irvessä.
Seläntakana supateltiin, että riitelivät sinä päivänä joella. Että Jukka oli tuolloin ollut humalassa, sanonut pahasti ja Hanna lähti itkemään jokea kohti eikä Jukka enää pysäyttänyt. Sittenpä ei Jukka tipan tippaa enää koskenutkaan juomaan, mutta syyllisyys siinä sielussa itää lujemmin kuin mikään viina. Ja Miljaa ja hänen isäänsä kylällä alettiin pitää kuin miestä peräkärryn kanssa mutta eihän se peräkärry ollut lapsi, vaan hirmuinen murhe, jota Jukka raahasi mukanaan.
Aamulla kun Milja voi paremmin ja kuume laski, hän availi silmänsä sellaiset siniset kuin ruiskaunokki, aivan kuin Hannalla katsoi minuakin, katsoi isäänsä, ja huuli alkoi taas väpättää. Jukka tuli hänen luokseen, kosketti varovasti kädestä ja samassa veti kätensä pois kuin olisi polttanut. Häntä pelotti, sillä hän näki tyttäressään kaiken Hannan ja kaiken kipunsa.
Pidin heidät vielä seuraavan yön luonani. Keitin Miljalle kanaa, syötin lusikalla. Tyttö söi hiljaa, hymyilemättä. Ei juuri puhunutkaan enää sen onnettomuuden jälkeen. Isäkään ei puhunut mitään. Tarjosi keiton, leikkasi leivän ääneti. Letitti Miljalle hiukset omilla karheilla käsillään ja siinäkin hiljaisuuden paino. Siitä heidän kämppänsä kaikui murhetta ja surua.
Näin jatkui pitkään. Milja tervehtyi, mutta en päästänyt silmistäni. Toisinaan vein pullia tai hillopurkin kun ei kerran kotona enää tarvita ja joka kerta vain katselin, miten he pärjäävät. Heidän välillään oli paksu jäämuuri, eikä kukaan tiennyt, miten se sulatetaan.
Keväällä saatiin kylälle uusi opettaja, Sanni-Maria. Kaupungista tullut, lempeä ja surumielinen katse silmissä. Kai hänenkin taustastaan löytyi omat arvet ei tuonne syrjäkylälle kukaan muuten muuta. Hän ryhtyi opettamaan pienempiä, ja Milja päätyi hänen oppilaakseen.
Pentuna, tiedät varmaan, miten joskus jonkun sydän osaa nähdä ja kuulla, mitä ei ääneen sanota. Sanni-Maria näki heti, miten surullinen ja hiljainen Milja oli. Hän ryhtyi hitaasti rakentamaan siltaa tämän luo toi kuvakirjoja, antoi värejä, luki satuja koulun jälkeen. Milja kiintyi häneen.
Kerran menin mittaamaan rehtorin verenpainetta ja näin Sanni-Marian ja Miljan kahdestaan luokassa, Rauha siellä Miljan kasvoilla, joka oli ollut kadoksissa vuoden verran.
Jukka ei ollut tästä yhtään iloinen. Haki tytärtään koululta, näki tämän opettajan kanssa ja jähmettyi heti. Mumisi vain: Kotiin. Eikä vilkaissutkaan Sanni-Mariaan. Hän näki tuossa ystävällisyydessä vain sääliä, ja sääli oli Jukalle myrkkyä.
Muistan kerran, miten Jukka ja Sanni-Maria kohtasivat Siwan edessä. Sanni-Maria ja Milja söivät mehujäät, Jukka käveli vastaan. Jukka rypisti kulmiaan, otti Miljalta jätskin ja heitti roskiin.
Ei tarvitse. Ei ole teidän asia, hoidan omani.
Milja purskahti itkuun. Sanni-Maria jäi seisomaan, silmissä pettymys ja haikeus. Jukka käänsi selkänsä ja veti tyttöä kotiin. Sydäntä riipaisi. Että miten ihminen voikin olla niin kovapintainen, ettei näe, mikä satuttaa.
Illalla Jukka tuli hakemaan sydänlääkettä. Tuntuu, että sydän painaa, sanoi. Kaadoin lasiin vettä, istuin pöydän toiselle puolelle.
Se sinun sydän ei ole vialla, Jukka. Se on se sun surusi, joka kuristaa. Kuvittelet, että vaikenemalla säästät lasta, mutta oikeasti satutat sitä koko ajan. Lapsi tarvitsee lämpöä ja lohtua, ei vain keittoa ja katon pään päälle. Rakkaus on sanattomissa asioissa: katseessa, kosketuksessa. Uskallappa päästää Hanasta irti. Meidän pitää elää, Jukka. Elää elävien kanssa.
Jukka istui, pää painuksissa, eikä sanonut sanaakaan. Sitten vilkaisi, ja hänen silmissään oli sellainen tuska, että siitä huoneesta katosi ilma.
En pysty, Elina. En osaa päästää.
Hän lähti, ja minä istuin pitkään ja katselin, kun lattiaan ilmestyi varjo. Kyllä se vain on joskus helpompi antaa anteeksi toisille kuin itselleen.
Sitten tuli päivä, joka muutti kaiken. Loppukesä, tuomet tuoksuivat, kostea maa höyrysi. Sanni-Maria oli koululla Miljan kanssa, ja tyttö piirsi kuvan: kotitalon, auringon, ison isän ja tämän vierellä ison mustan läikän, jonka oli värittänyt tummimmalla kynällään.
Sanni-Maria katsoi piirrosta, ja ilmeestä jo näki, että hänessä napsahti. Hän tarttui Miljaa kädestä ja lähti Särkijärville.
Olin sattumalta menossa heidän talonsa ohi, kun näin näiden seisovan portilla epäröiden. Pihassa Jukka sahasi halkoja, purkauksella, jota vain tuskan vallassa voi nähdä.
Lopulta Sanni-Maria meni pihaan, Jukka pysäytti sahaamisen ja kääntyi, kasvoilla ukkosenpilvi.
Minä pyysin jo
Anteeksi, Sanni-Maria sanoi pehmeästi. En tullut teille, toin vain Miljan. Mutta haluan, että tiedätte yhden asian.
Ja sitten hän kertoi. Matalalla, rauhallisella äänellä, sellaisella joka tarttui kylän toiseenkin päähän. Siitä, miten hänellä oli ollut mies, jonka vei onnettomuus. Miten oli maannut kotona vuoden, verhot ikkunassa. Kaikesta syytti itseään jos ei olisi päästänyt miestään lähtemään Ja miten hän vähitellen tajusi, ettei voinut jäädä suruunsa, koska sillä pettää menneitä ja elossa olevia.
Elävien kanssa pitää elää, muuten ne, jotka rakastivat meitä, jäävät vaille kaikkea, hän sanoi hiljaa.
Jukka seisoi hiljaa. Yhtäkkiä naamio alkoi hiljalleen murentua. Sitten hän laski pään käsiinsä, koko suuri vartalo tärisi, mutta eivät olleet itkua enemmän vain värinää, joka tulee, kun lamaantuneen vuosien jäinen paino alkaa liueta.
Minä tapoin hänet Jukka sai viimein sanottua käsiensä läpi. Ei meillä tappelua ollut me naurettiin, Hanna leikki, meni jokeen, vesi oli kylmää. Varotti, mutta nauroi vain. Ja sitten kaatui, löi päänsä Minä hyppäsin, hain ja hain, mutten saanut kiinni minä en pelastanut
Juuri silloin Milja tuli kuistille. Viimein kuuli kaiken. Katsoi isäänsä, eikä ollut peloissaan vain loputtoman iso, pienivätinen rakkaus silmissä.
Tyttö tarttui kiinni isän jalkoihin, rutisti lujasti ja sanoi kuuluvalla, kirkkaalla äänellä, jota en ollut vuoteen kuullut:
Isi, älä itke. Äiti istuu pilvellä ja katsoo meitä, eikä ole vihainen.
Jukka lysähti polvilleen tytön eteen, puristi tämän syliin ja viimeinkin itki, kovaäänisesti ja hillittömänä kuin pikkulapsi. Milja silitti hänen poskeaan ja hiuksiaan ja hokemalla hoki: Ei hätää, isi, älä itke. Sanni-Maria itki siinä vieressä omia kyyneleitään mutta ne olivat niitä kyyneleitä, jotka helpottavat, huuhtovat sydämen puhtaaksi.
Aikaa kului kesä vaihtui syksyksi, ja taas tuli kevät. Meidän Purokyläämme tuli yksi perhe enemmän. Ei nyt virallisesti paperilla, mutta vieretysten.
Yhtenä päivänä istuin auringossa oman mökin pihalla. Kimalaiset surisi, linnut lauloi. Näin, kun Jukka, Sanni-Maria ja Milja kävelivät tietä pitkin, käsi kädessä. Milja nauraa, lörpöttää, ääni soi kuin kirkas kellon kilinä. Ja Jukka sitä et tuntisi samaksi mieheksi. Selkä suorassa, silmissä valo, ja katsoo tyttöään ja Sanni-Mariaa, hymyillen sillä hymyllä, jonka vain oma onni voi tuoda.
Tulivat kohdalle, pysähtyivät.
Terve, Elina, Jukka sanoi, äänensä niin lämmin, että siitä voisi sytyttää saunan.
Milja juoksi luokseni ja ojensi kuusenkerkistä tehdyn pienen kukkakimpun.
Tämä on sulle!
Otin kukkaset, ja kyyneleet nousi silmiin. Katselin perään, sydän keveänä. Jukka oli viimein saanut peräkärrynsä irti tai ehkä apua irroittamiseen. Rakkaus, se tekee temppuja niin lapsen kuin aikuisenkin.
He jatkoivat matkaansa joelle. Ja siinä hetkessä mietin, ettei se joki ollut enää heille surun paikka, vaan joki. Siinä voi istua, puhua hiljaa ja katsella, miten vesi kantaa kaikki ikävät pois.
Niin ystäväni, mitä sinä luulet voiko ihminen yksin nousta surun suosta, vai tarvitaanko aina toinen, joka ojentaa käden?
