Maarit, kulta, olen kuullut, että sinulla on taloudellisia vaikeuksia?
Maarit viipaloi lohta ja kääräisi sitä lettujen sisään. Hänen äitinsä paistoi lettuja vanhalla valurautapannulla, kääntäen taitavasti ranteellaan.
Maarit, kuten aina, laittoi täytteet valmiiksi. Hän leikkasi torilta ostetun lohen, raastoi juuston, silppusi tillin, ja laittoi smetanan posliinikulhoon.
Sukulaiset olivat kokoontuneet hänen äitinsä luo marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Tällainen perinne: joka vuosi samanlainen. Ensin letut äidin luona, sitten uuden vuoden suunnittelu.
Isolla pöydällä istuivat kaikki. Sisko Katri miehensä Juhan kanssa, setä Eero vaimonsa Leenan kanssa, serkut Ville ja Petri. Kaikki söivät lettuja, joivat kuumaa teetä, juttelivat ja nauroivat.
Maarit, voisitko ojentaa lohta? Katri kysyi kurkottaen pöydän yli.
Ole hyvä, Maarit vastasi.
Katri otti vadin ja laittoi letuilleen ison annoksen.
Hieno lohi, rasvaista ja varmasti tuoretta.
Ostin torilta. Olihan se aika hintavaa, mutta lettujen kanssa se on parasta.
Setä Eero kaatoi itselleen vielä lisää teetä.
No, mitä jos keskusteltaisiin tärkeimmästä asiasta. Kohta on uusi vuosi! Missä juhlimme tänä vuonna?
Kaikki vilkaisivat toisiaan. Katri oli ensimmäinen, joka avasi suun.
Missäs muuallakaan kuin Maaritin luona? Niin kuin aina. Onhan hänellä iso talo, kaikille riittää tilaa.
Maarit nosti katseensa lautaseltaan ja katsoi siskoa.
Onko muita vaihtoehtoja?
No ei kai niitä oikein ole. Ei meidän kämpissä mahdu kaikkia, ja tämä on jo perinne.
Perinne, Maarit toisti hiljaa.
Leena pyyhki suutaan lautasliinalla ja laski letun syrjään.
Ja Maarit, tee taas se sinun suklaatorttusi, sitä Praha-nimistä. Se on sinulta aina parasta! Vielä viime vuonna, voi kun se oli hyvää. Eeron kanssa muistimme sitä vielä viikon päästäkin.
Ja ota tänä vuonna enemmän mätiä, setä Eero lisäsi, hörppien teetään. Viime vuonna se loppui hetkessä. Purkki oli niin pieni. Ota nyt kaksi tai vaikka kolme, että riittää.
Maarit katsoi tyytyväisiä sukulaisia; heidän hymyään, suupielissä valuvia lettuja ja mieleensä jäi rasvaiset jäljet. Hän vilkaisi miestään.
Tämä istui nenä kiinni puhelimessa, eikä osallistunut keskusteluun. Maarit kuitenkin huomasi, miten miehen hartiat jännittyivät. Hän kuuli kaiken, muttei sanonut mitään kuten aina.
Poika, Miika, istui kuulokkeet päällä, rytmikkäästi nyökytellen musiikin tahtiin. Kuusitoistavuotiaalle aikuiset jutut eivät kiinnostaneet.
No, Maarit? Katri hoputti. Suostutko?
Hyvä on, Maarit sanoi hiljaa.
Mutta sisällä jokin napsahti. Kotona mies kävi hänen kimppuunsa heti, kun he pääsivät ovesta sisään:
Taasko sinä rupeat ruokkimaan koko lössiä? Eikö tämä jo riitä? Me olemme Miikan kanssa pyytäneet sinua jo kolme vuotta sanomaan stop.
En tiedä, Maarit riisui takin ja ripusti sen naulaan.
Mitä et tiedä? Suostuit, kuten aina. Nyökkäsit ja sillä selvä!
Sanoin hyvä on! En että maksan taas kaiken yksin.
Mies pysähtyi eteiseen ja katsoi naista yllättyneenä.
Mitä sinä nyt suunnittelet?
Näet sitten. En vielä tiedä tarkkaan, mutta keksin kyllä jotakin.
Hän meni keittiöön, laittoi veden kiehumaan ja avasi läppärin. Excel käynnistyi, ruudulle ilmestyi tyhjä taulukko.
Maarit alkoi muistella viime vuoden uutta vuotta: liha, kalkkunaa ja naudanpaistia. Kalaa, lohta. Mätiä, punaista ja mustaa. Mereneläviä, katkarapuja ja mustekalaa. Hedelmiä: mandariineja, viinirypäleitä, ananasta.
Makeat: karkkeja, keksejä, vaahtokarkkeja. Suklaatorttu. Hän kirjoitti summat sarakkeisiin, laski yhteen ja vielä juomat, leivät, kastikkeet, kahvi, tee, kaikki pienet yksityiskohdat.
Sitten edellisvuosi, lähes sama lista. Jokaisena jouluna summa kasvoi, yhä suuremmaksi.
Mies kurkkasi hänen olan yli.
Paljonko siitä tuli?
Katso itse.
Mies vilkaisi summaa ja vihelsi hiljaa.
Herranjestas. En arvannut, että näin paljon. Sehän on melkein sinun kuukauden palkkasi.
Ylikin. Tai puolitoista kuukautta. Ja laskematta vielä koristeet, kynttilät, servietit, astiat niihin menee helposti kolmetuhatta lisää.
Ja joka vuosi maksat noin paljon?
Joka vuosi. Ja he tulevat, syövät ja juovat, nauravat ja pitävät hauskaa eivätkä edes kunnolla kiitä. Heidän mielestään se on itsestäänselvyys.
Mitä aiot tehdä?
Keskustelen heidän kanssaan.
Seuraavalla viikolla Maarit soitti Katrille.
Katri, meidän pitää puhua.
Mistä? Onko jotain tapahtunut? Sinulla on outo ääni.
Uudesta vuodesta. Tule käymään, niin puhutaan.
Katri tuli lauantaina aamulla, vähän kireänä ja tyytymättömänä. Hän istui keittiön pöydän ääreen ja otti teekupin, jonka Maarit ojensi.
No niin, kerro nyt. Mikä on hätä?
Maarit otti printatun taulukon ja laski sen siskolleen.
Laskin, kuinka paljon käytän rahaa joka vuosi meidän yhteiseen uuteen vuoteen. Katso.
Katri silmäili lukuja. Ilme hänen kasvoillaan muuttui.
Mutta emmehän me ole vaatineet ostamaan mitään mustaa mätiä tai kalkkunaa.
Kyllä olette! Eero viime vuonna sanoi, että kana on tylsää, pitää olla kalkkunaa tai hanhea. Ostin siis kalkkunan. Samoin mäti hän pyysi lisää.
Katri siemaisi teetä. Laski kupin alas ja katsoi Maaritia uudella tavalla.
Mitä sinä nyt haluat?
En halua enää maksaa kaikkea yksin. Mietitään yhdessä: joko jaetaan kulut tasan, tai jokainen perhe vastaa omista ostoksistaan. Voin kyllä laittaa Juhlan pöydän pystyyn ja kokata, mutta en enää maksa kaikkea yksin.
Katri yskähti. Maarit ojensi servietin.
Ihanko tosissasi? Onko sulla joku rahapula vai mitä?
Ei. Olen vain kyllästynyt kustantamaan juhlat kymmenelle hengelle! Kolme vuotta putkeen!
Mehän ollaan perhe! Kuka nyt perheen kanssa rahoja laskee? Et sinä vieraiden hyväksi käytä.
Nimenomaan lasken! Olen kuitenkin töissä kirjanpitäjänä, muistatko? Ja laskin nyt. Ei ollut mukava lopputulos.
Onko sulla ja Markulla jotain ongelmia? Onko mies saanut potkut tai onko teillä velkaa?
Ei ole mitään hätää. Molemmat töissä. Haluan vaan oikeudenmukaisuutta!
Katri nousi, käveli keittiössä ja pysähtyi lavuaarin viereen.
Tiedätkö, Maarit, aika pikkumaista alkaa tällaisia rupuja laskea. Ollaan sentään samaa verta.
Ei tämä ole mitään pikkusummaa. Ihan hyviä euroja. Useita tuhansia. Haluatko erittelyn?
En tarvitse mitään erittelyä. Kai se nyt on selvää, että ajattelet meidän vain syövän sinut vararikkoon!
En sanonut niin. Haluan vain jakaa kulut tasan. Reilua, eikö?
Sama asia! Syytät meitä nuukuudesta.
En syytä ketään. Ehdotan reilua systeemiä. Joko kaikki osallistuvat tasan, tai tänä vuonna pöytä vain meidän perheelle.
Katri nappasi käsilaukkunsa.
Sinussa on tapahtunut muutos. Ennen olit ystävällisempi.
Ennen olin vain typerämpi. Nyt olen vain väsynyt.
Seuraavaksi Maarit kutsui Eeron ja Leenan teelle. He istuivat pöytään, ja Maarit esitteli saman taulukon ja kertoi asiansa.
Setä Eero närkästyi eniten. Hän huitoi käsillään ja puhui perinteiden tuhoamisesta, että nykyään nuoret eivät enää ajattele perhettä, että ennen näin ei ollut.
Mitä sinä, Maarit, hommaat? Minulla on pieni eläke! Mistä minä rahat herkkuostoksiin otan?
Ei se minunkaan palkkani mitään ruhtinaallinen ole! Mutta silti selviän, kun suunnittelen etukäteen.
Sinä loukkaat meitä.
Miksi ottaa itseensä? Kerron vain totuuden, jonka olisi pitänyt tulla ilmi kolme vuotta sitten!
Viimeisenä Maarit soitti Leenalle.
Maarit, kulta, olen kuullut, että sinulla on taloushuolia?
Ei mitään hätää, Leena-täti. Haluan vain, etten enää kanna juhlakuluja yksin!
Mutta mehän ollaan perhe. Voiko rahaa laskea perheen kesken?
Voi ja pitääkin! Perheen kanssa pitää olla erityisen rehellinen.
Oletko nyt loukkaantunut?
En! Olen vain ymmärtänyt, että olen kolme vuotta putkeen maksanut juhlat, joita kutsutaan yhteisiksi. Yhteisiä ne on vain sanoissa. Oikeasti kaikki kulut jäävät minulle!
Voisimmeko auttaa? Tuoda edes salaatteja?
Voitte! Juuri sitä pyydän. Jokainen tuokoon jotakin. Silloin on reilua.
Viikon sukulaiset olivat hiljaa. Maarit alkoi valmistautua viettämään uuden vuoden vain Markun ja Miikan kanssa. Hän laati kolmen hengen menun, listasi ostokset ja oli jo hankkinutkin muutamia. Mies tuki häntä ja sanoi, että tämän olisi pitänyt tapahtua jo aikoja sitten.
Miikakin antoi hyväksyntänsä.
Äiti, sä oot paras! Vihdoin sait sanottua suoraan.
Mutta viikkoa ennen vuoden vaihdetta, 24. joulukuuta illalla, Katri soitti. Äänessä oli edelleen jännitystä, mutta viha oli kadonnut.
Maarit, oletko kotona?
Olen.
Voinko tulla käymään?
Tuu vaan.
Katri saapui puolessa tunnissa. Istui pöytään. Maarit kaatoi teetä ja toi lautasellisen keksejä.
No niin, me keskusteltiin yhdessä. Sovittiin.
Sovittiin mitä?
Että jaetaan kulut. Eero-setä tuo juomat. Minä tuon lihatarjottavat ja kalat. Leena-täti hoitaa makeat ja hedelmät. Sinä ja äiti pääruoan ja lisukkeet. Käykö?
Sopii. Kiitos, Katri.
31. joulukuuta sukulaiset alkoivat saapua aamusta. Eero toi monta kassillista juomaa ja laski ne pöydälle, pyyhkien hikeä otsaltaan.
Toivottavasti riittää!
Riittää hyvin, kiitos Eero-setä.
Katri tuli tarjottimien kanssa: leikkeleitä, palvikinkkua, savulohta, marinoituja katkarapuja.
Ostin parhaat mitä löysin.
Hienoa, kiitos Katri!
Leena-täti toi kauniissa laatikossa kakun, hedelmiä ja ison pussin karkkeja.
Tilasin kakun leipomosta, kuulemma hyvää. Hedelmiä ostin torilta aamulla tuoretta tavaraa.
Maarit laittoi omat tarjoomuksensa pöytään: uunibroileria rapealla kuorella, perunaa sienien kanssa, kasvispata. Kattoivat pöydän yhdessä.
Hetki oli aavistuksen kireä. Katri näytti mutrusuulta, Eero mutisi nuorisosta, ja Leena-täti suoristi pöytäliinaa huokaillen.
Mutta vähitellen tunnelma lämpeni. Syötiin, puhuttiin ja vaihdettiin kuulumisia.
Ennen puolta yötä tunnelma oli jälleen melkein kuten ennen. Nauru raikasi, joku kertoi vanhoja vitsejä, ja puolilta öin tehtiin uudenvuoden toiveita.
Maarit katseli pöydän äärestä perhettään. Markku jutteli kalastusjuttuja Eero-sedän kanssa, Miika oli ilman kuulokkeita. Katrikin rentoutui ja kertoili juttuja töistään.
Puolenyön jälkeen Eero tuli astioiden kanssa Maaritin luokse keittiöön, kun tämä tiskasi. Hän alkoi kuivata.
Tiedätkö Maarit, sinä olit ihan oikeassa!
Missä asiassa, Eero-setä?
Tässä, että kulut pitää jakaa. En ennen edes ajatellut, kuinka paljon sinä vahingossa maksoit. Kun menin itse ostoksille tajusin.
Maarit tunsi valtavaa helpotusta. Ei enää juhlan jälkeistä väsymystä ja ärtymystä, vaan tyytyväisyyttä ja jopa kiitollisuutta.
Hän ei ollut enää hiljaa. Hän sanoi sen, mikä oli pakko. Ja suku ei hajonnut vaan oppi uudet pelisäännöt.
Markku halasi Maaritia, kun kaikki muut olivat huoneissaan.
Olen ylpeä sinusta, Maarit. Todella.
Miksi?
Koska uskalsit sanoa ei. Juuri se on vaikeinta kieltäytyä omilta. Ja sinä teit sen, ja keksit reilun ratkaisun.
Ajattelin, että kaikki loukkaantuvat, eivät tule, ja koko juhla menee pieleen.
Mutta juhla onnistui! Ja kaikki meni hyvin. Nyt vain tasavertaisesti jokainen toi oman osansa.
Maarit nyökkäsi. Juuri näin. Nyt tämä oli oikeasti yhteinen juhla, ei enää Maaritin oma urakka ruokkia sukua.
Perinne ei kadonnut, se vain muuttui. Siitä tuli reilumpi ja oikeudenmukaisempi. Se oli minun vuoden suurin voittoni.
Pitää puhua, ei vain sietää. Etsiä ratkaisuja yhdessä. Siihen minä pääsin ja toivon samaa teille.
Mitä ajatuksia tämä sinussa herätti? Laita kommentti, tykkää ja seuraa sivua, niin et missaa seuraavia tarinoita!
