Valpuri palasi kaupasta muovikassit käsissään, nauraen naapuri-Sinikan kanssa. Kun hän kuitenkin näki kotipihansa portin takana mustan, hienon auton, hänen ryhtinsä suoristui ylpeästi.
No mutta, taitaa se tuleva vävy saapua kylään heti aamusta.
Sinikka loi katseensa autoon, ja hänen silmissään kävi varjo:
Sinäkö jo pidät häntä vävynäsi? Katsos vain, vaikka Lempiä hän ei ole edes kosinut. Pitäisi tarkistaa, millainen mies hän oikeasti on, ettei vain olisi rikollinen tai huijari…
Valpuri huitaisi halveksivasti:
Älä jaarittele. Onhan se hyvä mies, tosissaan täällä Lempiä varten. Minun pitää mennä, ei ole aikaa seisoskella. Laitan kohta teetä vieraalle ja ostinpa samalla karkkejakin.
Valpuri nappasi kassit tiukemmin käsiinsä ja kiiruhti kotiin. Sinikka jäi katsomaan hänen peräänsä kulmikas ilme kasvoillaan.
Niinpä niin! Ja minä kun ihmettelin, miksi osti parasta kinkkua, suklaata ja emmentaljuustoa. Onhan sillä vieras, tietenkin. Eihän se mitään muuta halua kuin päästä tuota höperöä Lempiä naimakaupoilla eroon.
***
Kotona Valpuri ehti hädin tuskin riisua kengät kun näki tyttärensä Lempi istumassa jakkaralla, vierellä oli hän mies, jonka katse oli kiinnittynyt Lempiin. Kun Valpuri paiskasi oven kiinni, mies nousi nopeasti ja otti askeleen taaksepäin. No niin eipä epäilystä, he siinä hempeilivät.
Vierailija oli kohtelias kuten aina, toi Lempille kukkia, suklaarasian ja hajuvesipaketin. Tulevalle anopillekin melkein kumarsi. Valpuri ei osannut irrottaa katsetta miehestä tyttärensä vierellä.
Voi tytär, hän on kyllä komea! Vähän harmaata ohimolla, mutta sehän vain miehessä kaunistaa, kuin joku aatelinen! Valpuri hekotteli myöhemmin Lempin kanssa kaksin.
Lempi hymyili äidilleen ylpeillen:
Hän onkin aatelissukua, äiti.
Mitä se täällä kävi? Tuliko nyt jo lahjoineen ja kukkineen? Valpuri tivasi.
Lempi muuttui vakavaksi:
Ei, äiti. Ei hän mitään kosintaa tehnyt. Kutsui vain kaupunginteatteriin, näytelmään kanssaan.
Valpurin hymy suli pois kasvoilta saman tien.
Vai niin Kutsui vain teatteriin. Kylläpä tiedän tuollaiset kaupunkilaisserkut. Meluavat siellä kaupungeissa, bailaavat naisten kanssa, viettelevät, ja sitten tulevat taas maalle etsimään uutta uhria.
Teatteriin vaan Voi lapsi, sinulle osui kunnollinen hurmuri. Kuule, kaksi kuukautta se on tähän asti tänne ajellut eikä ole avioliitosta maininnutkaan!
Äiti
Mitä äiti? Sinä olet kolmekymmentä! Ja hän on jo melkein neljäkymmentä! Miksei naimisiin, sanopas! Koko ajan lykätään ja odotellaan mutta miksi? Olisi sitten pois kiusauksesta!
Äiti, kyllä me itse pärjätään tämän kanssa.
Älä väitä vastaan vaan kuuntele äitiäsi! Valpuri tiuskaisi ja käveli tomerasti Lempin viereen, nappasi tältä palan kallista kinkkua.
Takaisin lautaselle, sinä saat vielä pitää figuuristasi huolta! Kinkku maksaa maltaita, eikä enää osteta uutta huomenna, kun sun vieraasi taas tulee teelle, joten nyt pysyy visusti jääkaapissa!
Lempi katsoi äitiään vaikuttavan sinisillä silmillään ja kysyi hiljaa:
Äiti, miksi olet taas noin kiukkuinen? Mikä nyt on vikana?
Valpuri työnsi kinkun jääkaappiin, kolisteli astioita ja riisti myös juustolautasen tyttärensä nenän edestä. Karkitkin katosivat kaappiin. Katkera katse Lempille ja sanat sinkosivat ilmaan:
Minä pelkään. Että se vaan käy, ja käy meillä, ja lopulta kyllästyy eikä kosikaan! Ja sua on jo vanhaksi piiaksi ruvettu kylällä kutsumaan!
Ja jos vielä muutkin sulhaset katoavat tämän jälkeen Tämän sun aatelisherrasi jäljiltä meitä ei täällä kylässä kukaan enää edes muista!
Älä huolehdi turhaan, äiti, Lempi hymyili. Tämä mies ei karkaa minnekään, sen saat olla varma.
***
Viikon päästä Valpuri pakkasi Lempille matkalaukkua ja pyyhki kyyneliä. Oli hän luullut, että Lempi pitää kunniansa, mutta näköjään olikin toisin.
Äiti, hän vei minut marjametsään. Kun keräsin mustikoita, odotti hän minua auton luona. Ihan vaan siksi, että piti minusta niin kovasti. Sanoi että olen kaunis…
Niin niin, äiti tuskastui. Juoksitko sinä sitten suoraan metsään sen kanssa? Kyllä pitäis mulle sanoa, missä kohtaa kasvatuksessa meni vikaan!
Tytär puraisi taas palan kinkusta ja emmentalista:
Ei sillä enää ole väliä, äiti! Pääasia että hän vie minut vaimokseen!
Mutta pitopa me kunnon häät, sukulaiset kutsutaan kaikki, se on selvä! Valpuri napisi. Voi kun minun pitää sinut päästää toisiin maisemiin, ainoa tyttäreni.
Käynhän minä usein kylässä, äiti…
Pian naapurit ryntäsivät ovelle, huusivat iloisesti:
Valpuri, kuulimme että Lempillä on sulhanen ja sinä olet hiljaa ollut!
On se lähdössä, Valpuri juoksi pitkin taloa.
Oi, ilman lahjaa, voi hyvänen aika, olisi pitänyt heti kertoa.
Ei tarvita lahjoja, tytär muuttaa vain kaupunkiin sulhasen kanssa.
Voi että, mikä ilo!…
***
Lempi lähti. Hänen rakkaansa ajoi hänet kaupunkiin. Pian Lempi soitteli äidilleen ja kertoi uudesta komeasta kodista.
Valpuri odotti ja odotti häitä, mutta mitään ei kuulunut. Ensin kului kuukausi, sitten toinen ja lopulta puoli vuotta. Sitten Sinikka soitti ja kertoi nähneensä Lempin kaupungissa lastenvaunujen kanssa Valpuri oli pyörtyä uutisesta.
Vaunujen kanssa?! Miten niin?
Valpuri kiirehti pukemaan takkia, hyppäsi linja-autoon ja matkasi kaupunkiin muistamatta edes matkaa.
Hänelle oli syntynyt lapsenlapsi, eikä Lempi ollut edes kertonut! Kaiken tämän salasi äidiltään!
Valpuri soitti heti tyttärelleen asemalta. Onneksi kaupungissa kännykässä oli kenttää, toisin kuin kotikylällä.
Lempi vastasi vasta useiden yritysten jälkeen. Valpuri kiivastui vain lisää.
No missä sinä siellä luuraat? hän huusi puhelimeen. Minä seison asemalla, tule hakemaan minut heti! Selitä nyt, miksi sait lapsen etkä kertonut äidillesi mitään?!
Lempi tuli, yksinään taksilla, katse maahan painettuna.
Anteeksi, äiti En ole ehtinyt Sain tyttären, nimesin hänet Vienaksi. Näyttää ihan sinulta…
Me asumme Pasiin sulhanen on siis Pasi talossa. Siellä on niin hienoa!
No?
Valpuri katsoi tytärtään ankarasti.
Häpeätkö sinä minua, sano suoraan tyttö?
En, eihän toki, äiti! En missään nimessä! Mutta miten sen sanoisi Pasi asuu äitinsä kanssa. Se talo ja auto, joilla Pasi ajelee, ovat hänen äitinsä. Ja hän elää äitinsä määräyksen alla Hän ei saa mennä kanssani naimisiin!
***
Valpuri astui talon ovesta sisään päättäväisenä, aikoi panna asiat kuntoon.
Mikä ihmeen äitimuori se sellainen on? Poika tuo morsiamen ja vauvan, eikä anna mennä naimisiin!
Väistämättä ketään, ei edes lapsenlasta, jonka Lempi yritti työntää hänen syliinsä, Valpuri ryntäsi suoraan yläkertaan, josta kuului pianon soittoa.
Hän yskäisi kuuluvasti ja vaati huomiota. Kun sitä ei saanut, marssi ja sulki pianon kannen.
Ankaran näköinen nainen pianon ääressä käänsi katseensa vihaisesti tulokkaaseen:
Mitä täällä tapahtuu? hän ärähti. Kuka te olette?
Minä olen Lempin äiti! Valpuri jyrisi. Häpeättekö te soittaa pianoa, kun pieni lapsi pitäisi saada uneen?
Vietkö Vienan? Hän on kyllä nukkunut, nainen sanoi tiukalla äänellä. Se riippuu ihan näkökulmasta, kuka tässä toisen unet pilaa!
Ai lapsi sinua muka häiritsi? Valpuri ihmetteli. Mutta ratkaisuhan olisi helppo: muutatte ihan omaan kotiin ja jätätte nuoret rauhaan!
Miksi minä omasta talostani mihinkään lähtisin, nainen?
Siksi että nuorten on saatava elää rauhassa.
Minä muka häiritsen? nainen kohotti kulmiaan. En minä pakota heitä asumaan kanssani. Ovi on auki lähtekööt jos haluavat.
Et kai sinä yksin lapsenlapsestasi piittaa? Valpuri painoi.
Nainen katsoi kylmästi.
Mikä sinun nimesi on? Valpuri? Hauska tavata. Kuule nyt, Valpuri, miksi minun pitäisi miettiä sinun tyttären ja lapsenlapsen kohtaloita onhan teillä Pasi.
Olen jo antanut sinun tyttärellesi kaikkein tärkeimmän: oman poikani! Mutta sekään ei sinulle riitä? Vai haluat minut kadulle?
Minä kyllä kutsun virkavallan paikalle ja sinut ulos täältä viskataan, jos minua suututat! Lähdette vaikka neljän sukupolven voimin takaisin maalle tytär, vävy, lapsenlapsi ja sinä!
Pasi kuuli kovaäänisen riidan, juoksi paikalle. Hän tarttui Valpurin käsivarteen:
Olet varmaan väsynyt matkasta, äiti, Lempi on laittanut sinulle teetä keittiöön!
***
Teekupposen äärellä Valpuri katsoi murhaavasti pirullista vanhaa rouvaa. Tämä naurahti, siristi viekkaasti silmiään ja siemaisi teetään.
Minä kyllä elän sinua kauemmin, Valpuri ajatteli katkerana.
Pasi pelkäsi apen päättäväisyyttä ja antoi ymmärtää Lempille: sinun pitäisi ehkä puhua äidillesi.
Lempi tiesi, ettei äitiä voi estää. Niinpä hän pyysi Valpurin miehensä työhuoneeseen puhumaan, sillä ylhäältä pianosta kuului jälleen mekastusta.
Äiti! Meidän täytyy puhua!
Mistä? Valpuri puuskahti. Kylläpä olet jäänyt vähän nujerretuksi täällä! Se anoppi määrää ja sinä vain niiaat!
Hän ei ole minun anoppini, Lempi tunnusti hiljaa. Hän on Pasin vaimo, äiti! Ensimmäinen ja ainoa.
Valpuri tunsi sielunsa hajoavan. Katse harhaili kirjahyllyjen, kalliiden verhojen ja samettituolien korsikossa.
Miten näin? hän ähkäisi.
Lempi katsoi surullisin silmin:
Äiti, näetkö miten rikas Pasi on Se on siksi, että hän meni naimisiin tämän naisen kanssa vuosikymmeniä sitten. Rouva oli silloin viisikymppinen ja on aina elänyt ilman lapsia, ihan yksin.
Kaikki kuuluu hänelle. Aluksi en ymmärtänyt, mutta myöhemmin Pasi kertoi he ovat asuneet eri huoneissa vuosikausia, eivät ole enää aviopari. Hän halusi silti lapsia, perheen ja niin minä sain tulla mukaan. Kurjaa, äiti.
No johan nyt! Valpuri kiivastui. Miksi sinä tällaista jätkää kaipaat?
Pasi halusi perheen, mutta rouva ei. Hän suvaitsi sitten rakastajattaren meille. Ja tiedätkö, Pasi ei ole elänyt hänen kanssaan perheenä pitkään aikaan. Ovat kuin kämppäkavereita vain.
No nyt riittää! Pakkaa ja lähdetään kotiin, tytär!
Mutta Lempi nosti leukaansa:
Äiti, en minä lähde. Viihdyn täällä. Jään Pasi rinnalle. Ja kun joku päivä rouva menehtyy, Pasi vihdoin avioituu kanssani.
Ja siihen asti sinulta viedään nahka elävältä!
Ehkä, äiti. Mutta tämä on minun elämäni. Valinta on minun.
No jää sitten orpolapsen oikeuksin, sylkykupiksi, mutta minä en tänne jää! Valpuri ärähti.
***
Valpurin päivät kuluivat yksinäisyydessä. Hän kuunteli vain kylän juoruja: joku tytär avioitui, toinen sai pojan. Valpuri kävi Sinikan luona leikkimässä toisten lastenlasten kanssa, sydän särkien.
Lopulta hän lukitsi mökin ja lähti kaupunkiin.
Hän piiloutui aitatien varjoihin ja tarkkaili. Pian hän näki Vienan, jo vähän kasvanut, juoksevan puutarhassa kahden villakoiran kanssa huutaen: Mummo, mummo!, mutta kutsui mummoksi Pasin vaimoa.
Voi hyvä tavaton, Valpuri kiukustui, kateus poltteli. Eihän tuo ole edes sukua! Minä olen ihan oikea isoäiti!
Hän astui esiin ja meni paukuttamaan porttia.
***
Valpuria ei ajettu pois kartanosta. Rouva vain totesi:
Onhan tämä niin suuri talo, että kaikille löytyy huoneita.
Naisten välillä ei enää riidelty. He pilkkasivat toisiaan lempeän vihamielisesti, kitkiessään vierekkäin kukkapenkkiä tai leikkiessään Vienan kanssa puutarhassa.
Sinäpä tulit sitten. Pelkäsit, että kiusaan tytärtäsi? Hyvä, onhan sinun lapsesi vähän orpo tässä talossa. Minä voisin potkia hänet ulos koska vaan, mutta katsotaan nyt… Sun tyttäresi on toista maata kuin sinä sinulla sentään on vähän selkärankaa.
Kohta saat selkääkin, etsi vaikka vähänkään kanssani. Miksi muka olen heikko? Valpuri mutisi.
Koska sinä tulit perässä, etkä tytär palannut luoksesi. Sinä et määräile, jäit alakynteen.
Olenpa sitkeämpi kuin sinä! Tulin katsomaan kun näytät väsyneeltä jos kohta tarvitset hoitajaa, kyllä minusta siihen on. Pääasia että Lempi saa elää helpommin.
Voi hyväkiitos, minulla on asiat paremmin kuin koskaan. Parhaita lääkäreitä, ruokaa riittää, ei koskaan stressiä eikä lapsia. Mikä kumma saa sinut luulemaan, Valpuri, että minä tästä ensimmäisenä kaadun?Siinä he sitten istuivat, kaksi äitiä, kaksi valtakuntaa vieretysten, molemmat omilla tavoillaan hylättyjä, kummallakin puutarhassa juurensa toinen maalla, toinen kivessä ja rahassa. Viena juoksi kukkapenkiltä syliin toiseen, äitipuolelta oikealle mummille, näiden katseet välillä toruen, välillä ilkikurisesti toisiaan mitaten.
Eräänä iltana, kuukausien kitinän jälkeen, Valpuri eksyi keittiöön, missä Pasi viimeisteli iltapalaa. Hän seisahtui ovella ja katsoi miestä pitkään.
Pasi, eikö nyt olisi jo aika pyytää Lempin kättä? Eletään täällä kuin vieraiden armoilla, mutta elämä ei odota
Pasi kääntyi, nyökkäsi hitaasti ja vastasi hiljaa:
Valpuri, tiedän. Minä ehdin haaveilla ihan liikaa siitä, mitä voisin saada, mutta unohdin, mitä minulla jo on. Teidän sitkeytenne… se on saanut minut ojentautumaan.
Seuraavana sunnuntaina kartanon kuistilla oli juhlasomistus. Lempi seisoi siellä, Viena käsipuolessaan, ja vierellä Pasi, nyt polvistuen aidon, vaatimattoman sormuksen kanssa. Pasin vaimo katseli ikkuna-aukosta kasvoillaan hyväksyvän väsynyt hymy.
Valpuri tirautti kyyneleen poskelleen, mutta ei niinkään menetyksestä. Hän ymmärsi tällä kertaa jotain: elämä ei aina mene niin kuin kylän juoruemmat vaativat, eivätkä lapset ja lastenlapset kasva äidin käsillä, vaan sydämen valinnoilla.
Kun vihdoin aurinko laski lehdon taakse, Valpuri istui lempeän tuulenvireen tuudittamana kartanon portailla. Hän katsoi Lempin perheen naurua, Vienan leikkiä, ja tunsi oudon rauhan.
Minä olen sentään mummo tässä, tässä olen nyt. Ja se riittää.
Silloin pieni Viena juoksi, pysähtyi Valpurin viereen ja työntyi tämän lämpimään syliin.
Sinä olet minun ihan oma mummoni, Viena kuiskasi unisesti, ja Valpuri tiesi, ettei elämä itsessään koskaan hylännyt heitä, joilla on rohkeus rakastaa tarpeeksi.
Ja niin he jäivät puutarhaan, naurun ja ilta-auringon syleilyyn, kahden suvun voimin eivät vihollisina, vaan toisiinsa tarrautuneina, uusi perhe, vähän oudosti, mutta varmasti, yhdessä.
