Rouva, ette taida ymmärtää Tämä koira on ihan mahdoton tapaus. Aivan villi ja haukkuu jatkuvasti kaikille ihmisille.
Eräänä sateisena aamuna tyttö pyörätuolissa kurvasi Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen ovesta sisään tarkoituksenaan löytää itselleen koiran eikä minkä tahansa, vaan sen kaikista vaikeimman tapauksen. Eihän elämä muuten sattuisi sopimaan tyyliin.
Pyörätuolin renkaat narisivat hiljaa, kun hän luovi isossa huoneessa, jonka seinistä kaikui koirien haukunta. Osa hännänheiluttajista hyppi kuin trampoliinilla, jotkut kurnuttivat kuin katupuhujat, ja pari yritti purra kaltereitaan. Tyttö pysähtyi jokaiselle häkille, tutki anovien silmien rivistön, mutta sydän oli hiljaa. Ei tullut tunnetta, että tässä nyt olisi elämänkumppani.
Juuri kun hän alkoi miettiä, että olisi voinut jäädä kotiin katsomaan Salkkareita, katse osui nurkkaan. Siellä, varjossa, makasi saksanseisoja.
Ei tullut haukkumaan, ei pahemmin päätänsäkään kääntänyt. Isokokoinen ja mahtava otus, joka tuijotti maailmaa hiukan yläkulmasta ja vaikutti muuten olevan vähän yläasteen asenteella: kaikki muut sählää, minua ei voisi vähempää kiinnostaa.
Tuo. Haluan tuon, hän tokaisi yllättävän päättäväisesti, osoittaen koiraa.
Eläinsuojeluyhdistyksen työntekijä kaveri, jolla oli enemmän koirankarvaa paidalla kuin kellään muulla kaupungissa nosti kulmiaan.
Kuulkaas nyt, rouva Tämä koira on oikeasti ihan ongelmatapaus. Se haukkuu kaikille, ei päästä ketään lähelle. Sitä on jo pohdittu viimeisen yön matkaa varten, jos tiedätte, mitä tarkoitan.
Tyttö vain virnisti vinosti.
Kaikilla meillä on katvealueemme, hän totesi, vilkaisten pyörätuoliaan. Haluan tavata hänet silmästä silmään. Katsokaa nyt tuon jörön silmiä.
No mutta jos kerran tahdotte, työntekijä huokaisi niin syvään, että kahvia olisi jo pitänyt keittää toinen pannullinen. Mutta varoitan, tässä voi käydä huonosti.
Kun häkki aukesi ja saksanseisoja talutettiin tytön luo, koko paikka hiljeni niin, että olisi kuullut Linnanmäen pyörän kolahdukset. Henkilökunta ei uskaltanut hengittää ja jotkut vieraat siirtyivät varmuuden vuoksi kahvihuoneeseen turvaan.
Koira jäi parin metrin päähän, korvat pystyssä, silmät suuren maailman kokemuksella tapittamassa tyttöä. Sekunnit matelivat kuin toukokuun loska. Sitten koira murahti kunnolla, haukahti niin, että ikkunat helähtivät, ja otti askeleen kohti tyttöä.
Kaikki nielaisivat. Pari rouvashenkilöä laittoi jo kädet kasvoille ja valmistautui hälyttämään paikalle Jannen lähikaupan kassalta.
Mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei ollut käsikirjoitettu.
Koira tuli lähemmäksi varovasti, hitaasti. Tyttö istui paikallaan, hymyili eikä katsonut poispäin.
Sitten se saksanseisoja nuuhki ensin jalkoja ja pyörätuolia, ja vielä ennen kuin kukaan ehti huutaa varo! koira laski suurehkon päänsä hellästi tytön jalkoja vasten ja kävi makuulle, silmät kiinni.
Tyttö pidätti hengitystään, ojensi käden, ja sen sijaan että koira olisi näykkinyt sormia (tai keksinyt jotain muuta villiä), se peräti nautti rapsutuksista. Koira maiskautti kerran kuin olisi saanut maksalaatikkoa ja jäi siihen. Nukkuikin jo puoliksi.
Kaikkialla hiljaisuus. Ainoa ääni oli työtekijän käsi, joka kävi varkain nenää pyyhkäisemässä.
Ei ole ennen nähty tällaista tuohan puri viime viikolla Jouninkin kenkää, joku kuiskasi.
Tyttö kumartui ja sanoi hiljaa:
Nyt olet mun. Mennään yhdessä kotiin.
Ja niin he lähtivät tämä villi saksanseisoja ja tyttö, jota kaikki vähän pelkäsivät, sillä hän ei pelännyt lainkaan.
Jos haluat lisää tällaisia pieniä elämän ihmeitä, käy tykkäämässä ja jätä oma kommenttisi se ei maksa kuin pari euroa, mutta lämmittää vähintään yhtä paljon kuin koiranpentu villasukissa.
