Jotta välttyisi häpeältä, hän suostui asumaan kumaraisen miehen kanssa Mutta kun mies kuiskasi pyyntönsä hänen korvaansa, tyttö jäi sanattomaksi
Oletko se sinä, Jari? Rakas?
Kyllä, äiti, minä olen! Anteeksi, että tulen näin myöhään
Äidin ääni, hento ja huolestunut, kantautui pimeän eteisen läpi. Hän seisoi vanhassa aamutakissaan, taskulamppu kädessäänkuin olisi odottanut poikaansa koko elämänsä.
Jari-kulta, missä sinä oikein olet ollut tähän aikaan? Taivas on jo musta, ja tähdet tuikkivat kuin revontulet Lapin yössä
Äiti, olin vain Oskarin kanssa tekemässä läksyjä. Unohdin ajankulun. Anteeksi, etten ilmoittanut tiedän, ettet nuku hyvin, jos olet huolissasi
Kävitkö tytön luona? äiti siristi silmiään. Et kai vain ole rakastunut?
Äiti, älä nyt höpsi! Jari naurahti riisuessaan saappaita. Ei tytöt minusta välitä. Kuka minua huolisikumarainen, pitkät kädet, pää kuin takkuinen nyytti?
Äidin silmissä välähti surua. Hän ei sanonut, että näki pojassaan pojan, ei kummajaista. Tämän hän itse kasvatti köyhyydessä, viileässä tuvassa ja yksinäisyydessä.
Jari ei ollut mikään hurmuri. Pituus tuskin satakuusikymmentä, hartiat kumarassa, pitkät käsivarret ulottuivat melkein polviin asti. Pää oli iso ja täynnä hapsuja, kuin voikukkapallo. Lapsena häntä kutsuttiin “apinanpojaksi”, “metsänhengeksi”, “luonnonoikuksi”. Mutta vuosien mukana hän kasvoi suuremmaksi kuin muut ihmiset.
Jari ja hänen äitinsä, Leena, muuttivat tähän kylään, kun Jari oli kymmenen. He pakenivat kaupungistakurjuutta, häpeää: isä joutui vankilaan, äiti hylättiin. Jäljelle jäi vain he kaksi. Kaksi koko maailmaa vastaan.
Ei tuosta Jarista miestä tule, mutisi kylän vanha Aino, kun näki riutuneen pojan. Katoaa maailmasta eikä jälkeäkään jää.
Mutta Jari ei kadonnut. Hän piti elämästä kiinni kuin jäkälä kivessä. Hän kasvoi, hengitti, teki töitä. Leena, vahvan sydämen ja kädet kauhtuneina leipomosta, paistoi leipää koko kylälle. Kymmenen tuntia päivässä, vuosi toisensa jälkeen, kunnes hänenkin voimansa loppuivat.
Kun Leena sairastui, eikä enää noussut vuoteesta, Jari oli sekä poika, tytär, hoitaja että lohduttaja. Hän siivosi, keitti puuroa, luki vanhoja aikakauslehtiä ääneen. Ja kun äiti hiljaa nukkui poiskuin tuuli olisi haihtunut pelloltaJari seisoi arkun vierellä nyrkit puristettuina, ääneti. Sillä kyyneleet oli käytetty.
Mutta kyläläiset eivät unohtaneet heitä. Naapurit toivat ruokaa, lahjoittivat villapaitoja. Ja yllättäen Jarin luokse alkoi tulla vieraita. Ensin pojatradioharrastajia. Jari työskenteli kylän radiolaitoksellakorjasi radiot, suuntasi antennit, juotti piuhoja. Hänen kätensä olivat kullanarvoiset, vaikka kömpelön näköiset.
Vähän myöhemmin tulivat tytöt. Aluksi vain teelle, kakkua ja hilloa, sitten he alkoivat viipyä. Nauraa, puhua.
Jari huomasi jonkin ajan kuluttua, että yksi heistä, Aila, oli useimmiten viimeisenä.
Eikö sinun tarvitse lähteä? hän kysyi kerran, kun kaikki muut olivat menneet.
Minulla ei ole kiirettä, Aila vastasi hiljaa ja katsoi lattiaan. Äitipuoli vihaa minua, kolme veljeä ovat töykeitä ja isä juo. Olen heille turha. Asun ystävän luona, mutta sekään ei ole pysyvää… Täällä on rauhallista, täällä en tunne olevani yksin.
Jari katsoi häntä, ja ensi kertaa elämässään ymmärsi, että ehkä joku tarvitsi häntäkin.
Muuta meille, Jari sanoi yksinkertaisesti. Äidin huone on tyhjä. Sinusta tulee talon emäntä. Minä en pyydä mitään. Olet vain täällä.
Kylällä alkoi kuulua supinaa:
Oletko kuullut, Aila asuu Jarin kanssa! Kumaraselkä ja tuo kylän kaunein tyttö hulluutta!
Mutta aika kului. Aila siivosi, keitti, hymyili. Ja Jari työskenteli hiljaa, auttoi.
Kun Aila synnytti pojan, koko kylä kohisi.
Kenen näköinen poika on? ihmiset kysyivät.
Ja poika, Mika, katsoi Jaria ja sanoi: “Isi!”
Jari, joka ei ollut koskaan uskonut olevansa isä, tunsi sydämessään jotain lämpöistäkuin pieni aurinko.
Hän opetti Mikalle, miten sähköpistoke korjataan, miten ahven napataan, miten tavutetaan tekstiä. Ja Aila, katsellessaan heitä, sanoi:
Sinun pitää vielä löytää oikea vaimo, Jari. Et enää ole yksin.
Sinä olet minulle kuin sisar, Jari vastasi. Ensin sinun pitää löytää hyvä mies. Sitten nähdään.
Semmoinen löytyikin. Nuori ja ahkera mies naapurikylästä.
Järjestettiin häät. Aila muutti pois.
Kerran Jari tapasi Ailan maantiellä ja sanoi:
Haluan pyytää Anna Mika minulle.
Mitä? Miksi ihmeessä?
Tiedän, Aila. Kun synnytät lapsen, sisimmässä muuttuu kaikki. Mutta Mikahän ei ole sinun oma poikasi. Unohdat hänet. Minä minä en pysty.
En anna häntä sinulle!
En ota häntä väkisin, Jari sanoi hiljaa. Saat tulla käymään koska vain. Anna minun vain elää hänen kanssaan.
Aila mietti hetken. Kutsui sitten pojan luokseen:
Mika! Tule tänne! Kenen luona haluaisit asua minun vai isän?
Poika juoksi heidän väliinsä, silmät loistivat:
Eikö voisi olla kuten ennen, että äiti ja isä ovat yhdessä?
Ei, Aila sanoi raskaasti.
Jään isin luo! Mika huusi. Tulethan sinä äiti käymään!
Niin asia jäi.
Mika jäi kylään. Jari sai ensimmäisen kerran olla oikea isä.
Sitten Aila tuli uudestaan:
Muutamme kaupunkiin. Otan Mikan mukaan.
Poika itki, piteli Jaria:
En lähde minnekään! Olen isin kanssa! Jään tänne!
Jari Aila kuiskasi katsoen jalkoihinsa. Hän ei kuitenkaan ole sinun oma.
Tiedän, vastasi Jari. Olen tiennyt aina.
Menen vaikka karkuun isän luo! Mika huusi.
Ja hän karkasikin. Kerta toisensa jälkeen.
Hänet haettiinhän palasi.
Lopulta Aila myönsi.
Olkoon, hän sanoi. Hän teki oman valintansa.
Uusi aika alkoi.
Naapuri, Maija, oli jäänyt leskeksi. Mies, joka oli juoppo ja kova; lapsia ei heille koskaan suotu, sillä siinä talossa ei ollut rakkautta.
Jari rupesi hakemaan Maijalta maitoa. Sitten hän auttoi aitaa korjaamaan, katon tiivistämään. Vielä myöhemmin meni muuten vain, teelle, juttusille.
Heistä tuli ystäviä. Hitaasti, varoen, aikuisesti.
Ailalta tuli kirjeitä. Hän kertoi, että Mikalla oli pikkusiskoReeta.
Tuo hänet käymään, Jari kirjoitti vastaukseksi. Perhe on tärkein.
Vuoden päästä he tulivat.
Mika ei pysynyt erossa siskostaan. Piteli vauvaa sylissä, lauloi tuutulauluja, opetti ottamaan ensiaskelia.
Mika, pyysi Aila. Muuttaisit meille. Kaupungissa olisi teatteria, koulua, mahdollisuuksia
Ei, Mika nyökkäsi. En jätä isää, enkä Maijaa, jota jo äidikseni pidän.
Sitten tuli koulu.
Kun pojat mesosi isillä, jotka olivat rekkakuskeja tai sotilaita, Mika ei arastellut.
Mun isäosaa korjata kaiken. Ymmärtää tämän maailman. Hän pelasti minut. Hän on sankari.
Vuosi vierähti.
Maija ja Jari istuivat takkatulen äärellä Mika välissään.
Meille tulee vauva, sanoi Maija hiljaa. Ihan pieni.
Ettehän te minua häädä? Mika kuiskasi.
Mitä sinä puhut! Maija hymyili kyynel silmäkulmassa ja halasi poikaa. Sinä olet ollut minulle kuin oma lapsi. Olen haaveillut just sinusta koko ikäni.
Poika, sanoi Jari katsellen hiillosta. Kuinka voisit luulla niin? Sinäolet koko maailmani.
Niin syntyi Tuomas.
Mika piteli pikkuveljeä sylissä kuin suurinta aarretta.
Nyt minulla on sisko, hän kuiskasi. Ja veli. Ja isä. Ja Maija-täti.
Aila yritti vielä houkutella.
Mutta Mika vastasi aina:
Minä olen jo perillä. Olen kotona.
Vuodet kuluivat. Kylällä ei enää muistettu, ettei Mika ollut Jarin oma. Supatus lakkasi.
Ja kun Mika itse kasvoi isäksi, hän kertoi omille lapsilleen ja lastenlapsilleen tarinaa maailman parhaimmasta isästä.
Hän ei ollut mikään komistus, Mika sanoi. Mutta hänessä oli enemmän rakkautta kuin kaikissa ihmisissä, jotka olen tuntenut.
Joka vuosi, muistopäivänä, heidän taloonsa kokoontuivat kaikkiMaijan lapset, Ailan lapset, lastenlapset, lapsenlapsetkin.
He joivat teetä, nauroivat, muistelivat.
Meillä oli paras isä! sanoivat aikuiset, nostivat mukinsa. Olkoon maailmassa lisää sellaisia isiä!
Ja aina joku ojensi kätensä kohti taivasta, tähtiä, muistoa siitä ihmisestä, joka kaikesta huolimatta oli tullut todelliseksi isäksi.
Ainoaksi.
