Sinun syytäsi tämä on! Sanat tuntuivat varpaissa asti, kun anoppi seurasi huulensa tiukasti toisiinsa puristaen, miten minä tiskasin astioita. Olohuoneessa kolmevuotias Aino yski ja röhisi.
Jos olisit vain katsonut lasta, jos olisit huomannut yskän ajoissa, etkä ollut lääkinnyt jollain humpuukilla…
Hoidin juuri niin kuin lastenlääkäri määräsi, yritin vastata varovasti.
Olisi pitänyt antaa antibiootteja! Nyt saat sitten pistää piikit, kun olet tuollainen huithapeliäiti. Nykyajan nuoriso eivät mitään osaa, eivät mistään välitä! Lapset eivät heille kelpaa. Minä kasvatan poikani yksin ja…
Suljin hanan ja pakenin keittiöstä. Itku kuristi kurkkua. Viisi vuotta olin saanut syyttelyjä niskaani mitä tahansa tein, kaikki oli väärin. Suurin virheeni oli ollut luottaa Jarkkoon ja suostua asumaan hänen vanhempiensa luona, “kunnes saadaan oma koti”.
Tuleva koti oli pelkkä kuoppa vuokratontilla. Rakentaminen ei edennyt. Jarkon mukaan sekin oli minun vikani, kun kuulemma “tein lapset vain omasta päähänpistostani, ilman hänen suostumustaan”.
Kun puhuin vuokrakämpän ottamisesta, vastaus oli aina sama:
En ala maksaa vieraalle ilmasta.
Huokaisin, rohkaisin:
Entä jos ostetaan pieni talo äitiyspääomalla? Kaupungissa on kuitenkin se peruspääoma ja vielä kuntalisäkin…
Mihin niillä rahoilla muka saa muuta kuin homeisen röttelön? Mennään niillä mieluummin rakentamiseen. Nyt kun kevätkin tuli, niin…
Kevät tuli, mitään ei tapahtunut, eikä minulla ollut intoa enää sijoittaa rahoja. Elämä junnaa paikallaan.
Hei Jarkko, hoidatko vähän aikaa Ainoa, kun haen Veikon päiväkodista? kysyin, kun Jarkko palasi töistä ja riisui kenkiä naama mutrussa.
Entäs jos Aino saa yhtäkkiä kuumeen?
Ollaan pois vain puoli tuntia…
Älä edes pyydä. Jos tapahtuu jotain…
Jarkko pysyi jämäkkänä. Puin Ainon ja lähdin. Päiväkotiin oli vain kilometrin matka, samalla Aino sai vähän ulkoilla.
Sanoinkin, ettei Veikkoa olisi tänään tarvinnut viedä. Kotona olisi voinut olla. Sinulla taitaa olla kiire päästä lapsista eroon, Jarkko huikkasi perääni.
Ihan oma vika tämäkin, hymähdin ironisesti.
Illalla istuin läppärin ääressä, lapset leikkivät omassa rauhassaan viereisessä huoneessa.
Ootko töissä? Jarkko kurkkaa olan yli. Koskas syödään?
Suljin koneen.
Taas katselit vuokra-asuntoja? kysyi Jarkko epäluuloisena. Kyllä me pian rakennetaan, turhaa haaveilet.
Nyökkäsin.
Äiti, mun torni ei pysy pystyssä! Ja se on sun syytä! ponkaisi paikalle Aino, ja purskahti itkuun.
Niinpä, äiti on laiska, ei auta rakennella, Jarkko yhtyi tyttärensä valituksiin vahingoniloisesti virnistäen.
Katsoin heitä ja tajusin: nyt riittää. Minusta oli tullut syntipukki, jopa lapseni leikeissä.
Seuraavana aamuna en vienyt Veikkoa päiväkotiin.
Anoppi seurasi tiukasti, kun pakkasin lapset aamupalan jälkeen, mutta ei kysynyt mitään.
Mennään terveyskeskukseen, sanoin, sillä olin tottunut raportoimaan tekemisiäni.
Palasimme vasta illalla, muka korvalääkäriltä. Lapset supisivat ja nauroivat innostuneina, minä yritin vaientaa heitä.
Isi, arvaa missä oltiin tänään? Aino lipsautti ensi töikseen isälleen.
Missä?
En kerro, sain tiukan katseen äidiltä ja hiljenin.
Se on sulle yllätys, synttärinä, nokkela Veikko vahvisti.
…Ja seuraavana päivänä olin kadonnut lasten kanssa.
Jarkko huomasi poissaolomme vasta töistä tullessaan.
Äiti, mitä tänään syödään?
Kysy Henriltäsi. Se häippäsi lasten kanssa jo aamusta eikä ole vieläkään tullut. Minä paistan tässä munakkaan, kun sun vaimosi ei huolehdi.
Jospa ne on terveyskeskuksessa… mietti Jarkko, raapi päätään ja meni olohuoneeseen. Kaikki siistiä ja paikoillaan osasin kuitenkin pitää taloa kunnossa mutta jotain puuttui. Jarkko pysähtyi, huomasi että Ainon iso pehmokissa ei ollut paikallaan. Ei tyttö ollut koskaan halunnut ottaa sitä “unikissoaan” terveyskeskukseen, eikä se koskaan poistunut huoneesta.
Jarkko säntäsi huoneissa ja avasi kaapin oven. Siellä roikkui vain minun talvitakkini. Kaikki muu, lastenkin vaatteet ja lelut, poissa.
Äiti! Henna on lähtenyt! huusi hän yhä epäuskoisena.
Äh, mihin se muka menisi, hömelö nainen vaan.
Ihan oikeasti, katso nyt. Kaapit tyhjät, kamat viety.
Ja lapset mukana? Soita heti! anoppi hätääntyi ja unohti munakkaan. Pari sekuntia myöhemmin hän seisoi kadonneiden vaatteiden kohdalla kailottaen, kuinka vain sekaisin päästään oleva ihminen lähtee tuollaisen miehen luota.
Jarkko yritti turhaan tavoittaa minua puhelin ei vastannut.
Miten et huomannut niiden lähtevän, et kai ne yhdellä kassilla?
Olin kaupassa… Pakko se on myöntää, Henna on seonnut. Etsittävä heti, ja lapset otettava pois.
Miten niin otetaan? Mihis viet? Sinäkö rupeat hoitamaan?
En tietenkään. Onneksi on päiväkodit.
Entä iltaisin, viikonloput, jos sairastuvat?
Hanki hoitaja.
Tajua nyt, mitä hoitaja maksaa?
Sitten laitokseen. Hetkeksi.
Jarkko painoi pään käsiinsä.
Munakas paloi pohjaan. Ulkona pimeni. Istuttiin keittiössä miettien, mitä seuraavaksi.
Mitä muuta se muka haluaa? parahti Jarkko. Näin vain lähtee, sanomatta mitään. Onko sillä jo uusi mies?
Ei sillä mikään ottajaa ole.
Miten se aikoo elää? Ei käy edes töissä.
Sanoinhan minä, että ne rahat olisi pitänyt satsata rakentamiseen. Nyt meni pääoma Hennan mukana. Ostaa se jostain jonkun ränsistyneen kämpän ja piiloutuu sinne.
Kyllä se palaa, annetaan viikko ja se ryömii takaisin…
Mutta ei tullut Henna, vaan virallinen kirje. Ilmoitus avioerosta Hennan toimesta, yksipuolisesti.
Äiti, täällä lukee että pitää mennä oikeuteen, Jarkko tuhahti.
Älä mene. Ei ne sinua erota ilman sun lupaa. Ootko yrittänyt hakea sitä?
En.
Sitten haet nyt. Ja puhut takas kotiin. Muuten kylä ja koko Naantali nauraa. Minäkin jo ilmoitin, että lähetettiin Henna lasten kanssa mökille vähäksi aikaa.
Kyllä se itse palaa…
Jos on hommannut jo hakemuksen, ei varmasti palaa. Etsi käsiisi. Vie kukkia, pyydä anteeksi.
Mistä? Jarkko närkästyi.
Selviää, selviää…
Löytyi Henna sattumalta. Jarkko näki hänet kaupungilla kun oli menossa S-markettiin, ostoslista kädessä, jonka äiti oli kirjoittanut. Ilta-auringossa, keskellä Turkua, Henna kulki lasten kanssa. Ei piilossa nauroi, joi mehua, käveli rauhassa puistossa. Ei näyttänyt nälkiintyneeltä, ei siltä että palaisi häntä koipien välissä anelemaan armoa.
“Avioeron jälkeen joudun vielä elatusmaksuja maksamaan kahdesta lapsesta”, kauhisteli Jarkko mielessään.
Hän riensi heidän peräänsä melkein juosten lähitalon porttikongiin.
No hei Veikko ja Aino, isi on tässä! Tänne!
Lapset piiloutuivat Hennan taakse. Veikko kuiskasi hiljaa:
Äiti, eihän meidän tarvitse mennä enää mummolaan?
Ei tietenkään, rakas…
Olet siis ehtinyt kääntää pojankin mua vastaan? sai Jarkko soperrettua kiukusta. Lähdit varoittamatta, koskaa et ollut tyytyväinen! Kaikki sulla kuitenkin valmiina, kuin silakka suolassa pyörit. Vielä kihlaat toisen! Aiot taas elää toisen siivellä? Otan lapset sulta!
Henna hymyili pienesti:
Odota hetki, haen lasten vaatteet.
M-miksi?
Ethän ota heitä ilman varusteita? Aino ei nuku ilman kissaansa, tiedäthän.
Sinä… Veit juuri kaiken! Se on…
Henna astui askeleen taaksepäin, naapurustossa ihmiset vilkuilivat.
Mennään, kerro missä asut, Jarkko tuhahti.
Mene pois vain, tavataan oikeudessa, Henna sanoi tyynesti.
Sinä et saa mitään, et asuntoa etkä osaa mökistä, minä aloitin rakentamisen. Siinä ei ole sulle mitään!
Henna katsoi pitkään, epätoivoinen katse kasvoillaan. Kuinka olinkin voinut elää viisi vuotta näin odottaa turhaan, että toinen muuttuisi?
Pitäiskö soittaa poliisille? naapurissa asuva Eeva kysyi lempeästi.
Poliisi-sanan kuullessaan Jarkko hiljeni, käänsi selän ja murisi vielä:
Elä sitten miten haluat. Itsepä aiheutit tämän!
Minä vain nauroin. Kevyt olo, viimein vapaa. Halasin lapset ja mentiin “kotiin” vaikka se olikin vain vuokrakolmio lähiössä, siellä olimme parhaassa turvassa. Itse määräsi mitä syödään, milloin ulkoillaan, milloin siivotaan. Ja töitäkin riitti: olin jo monta vuotta tehnyt verkkosivuja kotoa käsin, öisin naputellut, kun lapset nukkuivat. Tiesin, että joskus jaksaminen loppuu, ja siksi olin valmistautunut
Sitten tuli avioero. Jarkko, anopin neuvosta, ei vaivautunut paikalle. Kokous lykkääntyi, parin kuukauden kuluttua tuli virallinen kirje ero oli myönnetty ilman hänen osallistumistaan.
Poikani syntymäpäiville hän ei tullut väitti, että elatusmaksut riittävät.
Muutaman kuukauden päästä ostin omalla rahalla kaksion Naantalin laitamilla ja muutin sinne lasten kanssa.
Ystävät kertoivat, että Jarkko etsi uutta onnea, mutta ilmeisesti kukaan ei jäänyt olivat kaikonneet nopeasti.
Ja öisin, kun uni ei tullut, kuulin edelleen Jarkon ivallisen äänen: “Se on kaikki sun vikas.”
