Hei, nyt täytyy kertoa sulle, mitä mulle viime kuukausina tapahtui on ihan kuin olisi elänyt jossain draamasarjassa. Miika, mun mies, lähti taas kerran muka sairaille vanhemmilleen, ja mä päätin tehdä yllätyksen: lähteä käymään siellä ilmoittamatta mitään.
Aamuista tuli jotenkin harmaita sataa ropisi niin, että koko Helsinki tuntui tavallistakin synkemmältä. Sää ikään kuin komppasi mun fiilistä: levoton ja epäselvä, enkä oikein tiennyt mistä kaikki johtuu.
Kolmatta viikkoa putkeen Miika pakkasi viikonloppuisin kassin ja sanoi:
Äiti ja isä on huonona, menen taas käymään.
Ensin pidin sitä ihan ymmärrettävänä. Miikan äiti, Sirkka, oli juuri käynyt sappileikkauksessa ja isä, Tauno, valittanut verenpaineesta. Kuusikymppisenä terveys saattaa temppuilla.
Mene vaan, sanoin. Sano Sirkkalle ja Taunolle terveisiä. Kerro, että minäkin huolehdin.
Miika lähti perjantaisin ja palasi maanantaina, aina vähän väsyneenä kuin olisi tehnyt pitkää yövuoroa. Kun kysyin vanhempien voinnista, hän vastasi lyhyesti:
On parempaan päin. Mutta ovat vielä heikkoja.
Mikä tuolla äidillä oikein vaivaa? kysyin.
No kaikki. Ikä vaivaa, ja Miika huitaisi kädellään.
Seuraavana viikonloppuna sama juttu.
Joko taas? ihmettelin.
Äiti kaatui, kolhti polven. Isä stressaa. Pitää mennä auttamaan, Miika selitti ja pakkasi puhtaita paitoja.
Voinko tulla mukaan? Voisin auttaa.
Ei tarvitse, siellä on niin pieni tila. Sinä voit hoitaa kodin.
Myönnyin, koska en halunnut tunkea Miikan vanhempien luo liikaa Sirkka ei ollut sellainen, jonka kanssa olisi ollut helppoa olla läheinen. Puhuttiin kohteliaasti, mutta lämpöä ei ollut.
Kolmannella kerralla, taas viikonlopun kynnyksellä, Miika pakkasi farkut ja villapaidan.
Isällä on nyt pahempaa. Verenpaine taas nousee. Äiti ei pärjää yksin.
Oletteko kutsuneet lääkärin?
Ollaan. Mut sä tiedät kunnallisen systeemin lääkäri kirjoitti reseptin ja lähti.
Jotenkin Miikan tapa puhua tuntui liian valmistellulta kuin olisi vetänyt samaa roolia jatkuvasti, eikä oikeasti huolehtinut.
Miika, pitäisikö ne viedä sairaalaan, jos on niin vakavaa?
Ei ne halua. Pelkäävät sairaaloita kotona on rauhallisempaa.
Hän sulki kassin, antoi suukon ja sanoi:
Koeta pärjätä, tulen mahdollisimman pian.
Kun Miika oli lähtenyt, jäin kotiin ahdistus kasaten. Mietin, milloin viimeksi olin jutellut Sirkan kanssa puhelimessa siitä oli varmaan kuukausi. Sirkka oli silloin pirteä, kertoi mökkisuunnitelmistaan. Ei valittanut mistään.
Outoa, mutisin ikkunan ääressä, kun syyssade piiskasi. Jos Sirkka on oikeasti huonona, miksi ei ole kertonut? Aiemmin hän aina ilmoitti jos oli kipeä.
Maanantaina Miika palasi entistäkin hiljaisempana.
Miten vanhemmat voi? kysyin.
Tauno on parempi. Sirkalla vielä vähän voimat vähissä.
Mitä lääkäri sanoi?
Mikä lääkäri?
No se kunnallinen, jonka teititte?
Ai joo. Sanoi tarkkailla. Jos menee huonompaan, niin sairaalaan.
Miika vaihtoi vaatteet ja meni tietokoneelle. Ei tullut jatkoa keskustelulle.
Illalla, kun Miika oli suihkussa, otin hänen puhelimensa. En ollut ennen kaivellut Miikan puhelinta, mutta nyt tuntui pakko katsoa.
Ei puheluita vanhemmille. Ei Sirkkalle eikä Taunolle, ei lähteneitä eikä saapuneita. Parin viikon aikana ei mitään. Miten se voi olla jos Miika on heidän luona, miksei olisi soittoja?
Aiemmin Sirkan ja Taunon ollessa kipeänä he aina soittivat mulle, kysyivät kuulumisia, pyysivät terveisiä pojalle. Nyt täysin hiljaista.
Seuraavana perjantaina Miika lähti taas.
Taas vanhemmille? tiedustin.
Niin. Äiti lämpöilee, varmaan flunssaa.
Miika, mä voisin silti tulla mukaan auttamaan.
Miksi turhaan? Sinulla on kuitenkin töitäkin.
Ei se ole mikään vaiva. Nämähän ovat sun vanhemmat, ja siksi minunkin.
Venla, ei kannata. On pieni tila, vielä sairastutkin.
Miika puhui vakuuttavasti mutta väisti mun katsetta. Pakkaus sujui kuin olisi kiire juna-asemalle.
Millä junalla menet? kysyin.
Tavallinen, seitsemältä.
Haluatko, että vien asemalle?
Ei tarvi, menen itse.
Suukko ja Miika meni. Jäin taas kotiin, täynnä puuttuvia kohtia ja outoja sattumuksia.
Lauantaiaamuna mietin, olenko vain epäilevä vaimo ehkä vanhemmat ovat oikeasti sairaita ja mä ihan turhaan epäilen.
Lounaan aikaan päätin: jos Sirkka ja Tauno ovat kipeitä, kyllä he ilahtuvat vierailusta. Paistan piirakan, ostan hedelmiä, pakkaan vähän tuliaisia ja menen käymään yllätykseksi.
Keittiössä oli mukava sekasorto. Sekoitin äitini luottoreseptillä piirakkataikinan, ja kun se paistui, kävin ostamassa appelsiineja ja banaaneja.
Kolmen aikaan kaikki oli valmista. Piirakka tuoksui pöydällä, hedelmät laukussa. Vaihdoin mukavan mekon ja vähän laitoin huulipunaa. Suuntasin Rautatieasemalle.
Junassa mietin, miten Miika hämmästyisi: ovi auki, Venla tuliaisineen, ja sitten hymy.
Venla? Mistä sinä tähän?
No päätin tulla käymään. Kurkkimaan miten teillä menee.
Matka vanhemmille kesti puolitoista tuntia. Sirkka ja Tauno asuvat pienessä kaupungissa Espoon lähellä, omakotitalossa. Miika tuntee paikan jokaisen nurkan.
Menin portille, painoin ovikelloa. Ovi aukesi, ja Sirkka tuli vastaan.
Venla! hän hymyili yllättyneenä. Mitäs sinä täällä?
Hän näytti todella hyvältä posket punaiset, silmät kirkkaat, ei mitään sairauden merkkejä. Kotiverkkarit, hiukset siististi kiinni.
Hei Sirkka, änkyttelin. Tulin käymään. Miika sanoi teidän olevan kipeänä.
Kipeänä? Sirkka nauroi. Me ollaan elämänsä kunnossa! Mistäs semmoista?
Tunsin kuinka veri nousi poskille. Sydän hakkasi, laukut tuntuivat painavilta.
Mutta Miika sanoi hoitavansa teitä
Hoitaa? Sirkka pudisti päätään. Venla, ei olla nähty Miikaa lähes viikkoon. Ehkä pidempään!
Talosta kuului Taunon ääni:
Sirkka, kuka tuli?
Venla on täällä! Sirkka vastasi.
Tauno ilmestyi eteiseen, harmaa tukka mutta ryhdikäs, työvaatteissa, varmaan juuri ollut verstaalla.
Oho, miniä! hän ilahtui. Harvoin täällä käväisee!
Tauno, missä Miika on? kysyin suoraan.
Mistäs minä tiedän? Varmaan töissä tai kotona teillä.
Mutta hän sanoi menevänsä tänne, hoitamaan teitä kun olette sairaina.
Tauno katsoi Sirkkaa, molemmat ihmettelivät.
Venla, ei olla kipeitä. Ja Miikaa ei ole näkynyt koska viimeksi, Sirkka?
Juhannuksena, Sirkka muisteli. Silloin kävi.
Niin, eikä sen jälkeen ole soitellutkaan.
Mun sisältä katosi kaikki. Kaikki Miikan selitykset, kaikki reissut sairaille vanhemmille pelkkää valetta.
Venla, mikä sulla oikein on? Sirkka huolestui. Olet jotenkin kalpea. Tule sisään, keitän teetä.
Kiitos, mutta lähden kohta, sanoin.
Lähdet? Just tulit! Piirakkakin mukana, näin heti! Sirkka ei antanut periksi.
Tänään ei ehdi, ojensin tuliaiskassin. Nämä teille, nauttikaa.
Mutta missä Miika? Tauno kysyi. Miksi ei tullut?
En tiedä, vastasin totuudenmukaisesti.
Sirkka ja Tauno saattoivat portille, ihan ymmällään. Kävelin pysäkille, jalat kuin puusta.
Mielessä pyöri: missä Miika oli viikonloput? Kenen kanssa? Miksi vanhemmat sairaina olivat vain suojana? Kuinka kauan tätä oli jatkunut?
Bussissa Espoon asemalle mietin, ettei enää ollut epäilystäkään Miikan reissut olivat pelkkää loukkausta. Jokainen selitys oli silkkaa manipulaatiota.
Sillä aikaa kun minä murehdin vanhempia, Miika en pystynyt edes loppuun ajatella.
Junassa nostin puhelimen ja melkein soitin Miikalle. Mutta miksi? Kysyin, missä hän oli, kenen kanssa, miksi valehteli? Parempi odottaa kotona, katsoa silmiin kun hän selittää.
Kotiin tulin kahdeksalta. Täysin hiljaista. Istuin sohvalle ja odotin.
Miika tuli maanantaina, kuten aina. Avain kilisi, mies tuli väsynyt, kassi mukana.
Moi, mutisi hän, meni makuuhuoneeseen. Miten viikonloppu?
Ihan ok. Entä sulla?
Rankkaa. Vanhemmilla on tosi huono vointi.
Niinkö? Mikä niillä oikeasti on?
Äiti lämpöilee, isä mittasi verenpaineita koko yön. Koko ajan hankalaa.
Miika puhui, muttei katsonut silmiin. Lajitteli likaista pyykkiä, kaiveli kassista lääkkeitä.
Miika, sanoin hiljaa. Katso minua.
Hän nosti katseen, silmissä epävarmuus.
Missä oikeasti olit koko viikonlopun?
Vanhemmilla, kuten sanoin.
Vanhempasi eivät ole kipeitä. He eivät ole nähneet sinua viikkoihin.
Miika pysähtyi paidan kanssa.
Mistä puhut?
Kävin siellä eilen. Halusin auttaa. Sirkka nauroi kun kysyin sairastumisesta.
Miikan kasvoilta katosi väri.
Kävit vanhemmilla? Miksi?
Koska uskoin sinua. Ajattelin, että he oikeasti tarvitsevat apua.
Venla, nyt et ymmärrä
Mitä en ymmärrä? Että olet valehdellut kuukausia ja käyttänyt vanhempiasi suojana?
Ei se ole ihan noin
Miten sitten?
Menin lähemmäs:
Miika, missä vietit viikonloput? Kenen kanssa?
Miika kääntyi ikkunaan.
En pysty nyt selittämään.
Et pysty vai et halua?
Usko minua, se ei ole niin kuin luulet.
Eli miten? kysyin kylmästi.
Ajattelet varmaan, että mulla on toinen. Että olen jonkun toisen naisen kanssa.
Niinhän se on?
Miika oli hiljaa. Odotin minuutin, sitten toisen. Lopulta hän huokaisi.
On, sanoi hiljaa.
Nyökkäsin. Ei ollut vihaa, vain tyhjyyttä.
Selvä.
Venla, tämä ei ole vakavaa! Vaan kävi näin.
Kaksi kuukautta sittenkö kävi?
Ei, aiemmin. En vain tiennyt, miten kertoa.
Siksi valehtelit vanhemmista?
Halusin miettiä. Päättää mitä haluan.
Ja päätitkö?
Miika taas hiljeni.
Miika, kysyn vielä: tiedätkö mitä haluat?
En tiedä, hän myönsi.
Minä tiedän, vastasin. Haluan ihmisen, joka ei valehtele. Ei käytä vanhempia peitteenä.
Eihän tämä ole mikään romanssi
Nimeä miten haluat. Lopputulos sama, kuukausi keljusta valhetta.
Menin makuuhuoneeseen ja otin pienen matkalaukun.
Mitä teet? Miika huolestui.
Lähden asumaan ystävälle. Me selvitellään nyt tätä.
Mitä selvitellään?
Sinä tunteitasi, minä avioeropapereita.
Venla, älä hätäile! Voidaan hyvin keskustella rauhassa!
Mistä keskustella? Siitä, miten sinä pyörität mua viikkoja? Siitä, miten huolehdin sun sairaista vanhemmista?
En halunnut satuttaa sinua
Siksi satutit vielä enemmän.
Otettiin asiakirjat, puhelin ja laturi kassiin.
Jos haluat selittää, soita. Mutta tuskin löytyy perusteluja näin pitkälle valheelle.
Entä meidän koti? Perhe?
Perhe on luottamusta, vastasin. Koti voidaan jakaa juristien avulla.
Menin ovelle.
Odota, Miika pyysi. Voidaan yrittää vielä. Lupaan lopettaa kaikki toiset suhteet, aloitetaan alusta
Mistä alusta? Valehtelun ja peittelyn?
En valehtele enää. Lupaan.
Miika, sanoin portaalla. Olit luvannut olla rehellinen aviomies. Katso, miten lupauksille kävi.
Lähdin, suljin oven porraskäytävässä oli hiljaista, jossain yläkerrassa soi musiikki.
Ulkona tihutti, juuri samanlaisena kuin kuukausi sitten. Nostin takin kauluksen, kävelin metrolle.
Puhelin soi, kun laskeuduin metroasemalle. Näytöllä luki Miika. Hylkäsin ja sujautin pois.
Päätös oli selvä: en voi enää elää ihmisen kanssa, joka kuukausia käyttää vanhempiaan peitteenä. Luottamus meni, perhekin meni.
Edessä oli keskusteluja juristin kanssa, ositus, uusi elämä. Mutta se elämä on ainakin rehellinen ilman valhetta sairaista vanhemmista ja salaisia reissuja muiden naisten luo.
Metro vei mut kohti tuntematonta, mutta rehellistä tulevaisuutta.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
