Rouva hyvä, minä olen joku, en ehdi tässä roikua niin kuin te!
Ja se, mitä sitten tapahtui no, siitä häpeästä vanha herra ei ihan heti toipunut.
Sairaalan käytävä tuoksui desinfiointiaineelta ja väsymykseltä.
Muovisella penkillä istui vaatimattomasti pukeutunut nainen, joka puristi käsilaukkuaan kuin koko toivo ja pelko mahtuisi sinne.
Aamu oli vasta nuori.
Hän oli tullut kaukaa, lähes 200 kilometrin päästä. Jo aamuseitsemältä hän jähmettyi oven eteen. Ei napissut. Ei nurissut. Odotti vain.
Hänen lisäkseen penkillä nökötti muutama muu: sidottukätinen mies, nuori nainen unenpuutteesta punoittavin silmin, ja äiti, jonka pieni lapsi torkkui olkapäällä. Kaikkien kasvoilla sama rukous: Voi, nyt peukut ja varpaat pystyyn
Sitten, käytävän päästä saapui hän.
Noin 75-vuotias vanhus, puvussaan ja prässihousuissaan, kiiltävä keppi kourassa ja hattu kuin suoraan Stockmannilta.
Askel oli sellainen, että muiden kuului väistyä.
Ei kysellyt keneltäkään mitään.
Ei katsonut kehenkään.
Tallusti suoraan ovelle, aivan kuin tuo käytävä olisi vain pieni välipala hänen ja haluamansa asian välillä.
Pysähtyi oven eteen, tarttui kahvaan.
Nainen nousi hitaasti ei riehaantuen, ei riidellen.
Vain sillä arvokkuudella, jota ihmisellä on, kun muuta ei paljoa mutta ihmisyys riittää.
Herra hyvä, mutta minulla olisi nyt vuoro. Olen odottanut tässä aamulla kello seitsemästä. Tulin 200 kilometrin päästä.
Vanhus kääntyi häneen kuin vasta huomaten muiden olemassaolon.
Kylmä virnistys.
Rouva, minä olen joku en minä ehdi tässä hengailla!
Ja vielä terävämpään sävyyn:
Kun tulette minun ikääni ja olette jotain saavuttaneet, opettelette, että aika on liian kallista tuhlattavaksi jonon hännillä seisomiseen.
Nainen ei hievahtanut.
Sanat painoivat, eivät siksi että menetetty vuoro harmitti vaan siksi, että häpeä sattui.
Käytävä hiljeni.
Ei kauaksi aikaa.
Silloin ovi tempautui auki.
Sisältä asteli lääkäri, viisikymppinen mies rypyssä olevassa takissa, silmissä pitkän vuoron väsymys.
Mitä täällä tapahtuu?
Vanhus harppasi kiireisenä askeleen lähemmäs.
Tohtori, tulin vastaanotolle. Ottakaa minut heti sisään, minulla ei ole aikaa odottaa.
Lääkäri katseli häntä hetken, sanoi nothing.
Katsoi sitten naista.
Oletteko tekin paikalla ollut tuo rouva aamuseitsemältä?
Nainen nyökkäsi.
Kyllä tulin 200 kilometrin päästä
Lääkäri huokaisi.
Ja kääntyi vanhukseen, äänensävy totinen mutta viileämpi kuin yhtään huutoa:
Herra tunnistan teidät.
Vanhus hätkähti iski tyytyväinen hymy.
Lääkäri jatkoi:
Olitte lukioni opettaja.
Käytävä hautautui hiljaisuuteen.
Vanhus poseerasi hetken kuin maailman suurin sankari kunnes lääkäri jatkoi ilman hymyä:
Muistan hyvin opetuksen, jota toitotitte meille joka vuosi.
Sanoi tarkasti, sana kerrallaan:
Ihmisen arvo ei näy vaatteissa eikä titteleissä, vaan siinä, kuinka kunnioittaa niitä, jotka eivät voi puolustaa itseään.
Vanhuksen silmä räpsytti.
Keppi ei enää ollut yhtä vakaa kädessä.
Lääkäri astui askeleen lähemmäs, lempeyttä äänessä, mutta totuudessa pisteli:
Tänään ette ollut joku.
Tänään olitte vain ihminen, joka unohti olla ihminen.
Vanhuksen posket punoittivat. Leukaperät puristuivat yhteen.
Ympärillä olevat eivät sanoneet mitään, mutta jokainen vilkaisu painoi kuin lätkämailan läimäys.
Lääkäri avasi oven, sanoi kuuluvalla ja jämäkällä äänellä koko käytävälle:
Rouva olkaa hyvä, nyt on teidän vuoronne.
Nainen astui sisään, silmissä kyynelennuste mutta pää ylväänä.
Vanhus vetäytyi syrjään. Hän istuutui tällä kertaa hiljaa.
Hän odotti.
Ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tajusi: Joku ei astu muiden yli, vaan kiertelee heidän kanssaan ihmisyyden tiellä.
Kun viimein hänen vuoronsa tuli, hän asteli sisään.
Ja ennen kuin ehti sanoa, mikä vaivasi, sanoi vain:
Tohtori olen pahoillani siitä aikaisemmasta.
Lääkäri hymyili, lämpimästi:
Ei ole koskaan liian myöhäistä olla ihminen, hyvä herra.
Todellinen arvo ei kuulu sille, joka kailottaa kovimpaan ääneen, vaan sille, jonka käytös on kauneinta.
Voit olla joku maailman silmissä, ja kuitenkin aivan pieni kun ihmisarvosta puhutaan.
Tai päinvastoin: voit olla vaatimaton, hiljainen, yksinkertainen ja silti jättiläinen arvokkuudella.
Miten sinä olisit toiminut naisen paikalla? Entä lääkärin?
Jos tämä tarina sai murusenkin liikahtamaan sisimmässäsi, jaa eteenpäin.
Ehkä se oikea, joka tarvitsee muistutuksen ihmisyydestä, lukee tämän juuri tänään.
