Kun olin seitsemäntoista, isäni katosi sumuun kuin elokuun usva Helsingin yllä. Äitini, Tuulikki, teki kahta vuoroa marketissa, mutta euroja ei karttunut kuin kuoressa juuston päällä. Säästimme pelottavan tarkasti meillä oli omenoita ja makeisia vain jouluna, pyhien aikaan, kun lumi peitti kaiken kuin vanha peitto. En koskaan uskaltanut pyytää äidiltä mitään. Yritin itse tienata omat sukkani ja kahvini. Minulla oli nuorempi siskoni, Silja. Yhdessä äidin kanssa yritimme tehdä kaiken niin, ettei Silja tuntisi olevansa muusta maailmasta.
Isän lähtö ei ollut loppu, vaan alku. Äiti sai aivohalvauksen ja joutui sairaalaan Meilahteen. Sen jälkeen hän liikkui vain varjoissa, ei enää omilla jaloillaan. Kela myönsi hänelle eläkettä, mutta markat eivät riittäneet edes ruisleipään. Kaikki oli kuin pitkää yötä silti toivoin, että huominen olisi sinisempi.
Keskeytin opintoni yliopistossa, koska minusta tuli perheen ainut leipäpuu. Äidin hoito ja Siljan huolenpito tuntuivat raskailta kuin kello, joka ei koskaan pysähtynyt. Monet tarjosivat apua, mutta torjuin kaikki kädet. Ennen sairautta äiti oli lämmin, vilpitön, naurava; nyt halvaus oli jättänyt hänen mieleensä kylmiä koloja.
Aluksi hän valitti kohtaloaan kuin tuuli, sitten Siljaa, sitten minua. Keitämme huonosti, siivoamme huolimattomasti, tuhlaamme liikaa euroja itseemme.
Yritin olla välittämättä. Hän oli sairas, ja ymmärsin. Silti se sattui tein kaiken hänen vuokseen, mutta hän ei koskaan sano kiitos. Kaverit kehottivat palkkaamaan kotihoitajan ja vaihtamaan työpaikkaa, mutta silloin en olisi voinut hoitaa äitiä. Miten voisin? Äidilläni on kaksi tytärtä, mutta vieras hoitaisi häntä se tuntui mahdottomalta.
Äidin valitukset lisääntyivät. Hän sätti meitä jokaista ostosta. Säästimme, vaikka euroista tuli riitaa.
Pidin suuni kiinni pitkään, kunnes jokin yössä muuttui. Sairastuin. Päänsärky, kuume, yskä kuin tammen juuria kasvaisi sisälläni.
En nukkunut koko yötä. Aamulla päätin mennä lääkäriin. Silja näki oloni, halasi minua ja pyysi: älä unohda mennä, älä odota. Äiti taas sanoi, ettei nuoren tarvitse hoitoa, tauti menee ohi kuin keväinen sade. Hän sanoi olevansa huonommassa tilanteessa kuin minä tarvitsee enemmän rahaa. Ja jos käyn lääkärissä, tuhlaan kaikki eurot turhiin tutkimuksiin. Hän syytti minua siitä, että haluan hänen kuolevan.
Kuuntelin hiljaa ja itkin, pimeästi. Olin niin lopussa, että huusin hänelle. Kerroin kaikki ajatukset, joita olin kantanut vuodet.
Lääkäri diagnosoi keuhkokuumeen. Hän vaati osastolle, mutta en jättäisi Silja yksin äidin kanssa. Ostin lääkkeet ja lähdin ystäväni Iirisille.
Iiris avasi oven, torui, että vaellan sumussa, kun pitäisi olla peiton alla. Keskustelimme pitkään; kerroin äidin tilanteesta ja pyysin apua kotihoitajan löytämisessä. Tarvitsin myös asuinpaikan, en voinut enää jäädä kotiin.
Iiris tarjosi minulle omaa kotiaan, neuvoi hakemaan tavarat kotoa. Äiti odotti heti oven avattuani, huusi kuin myrsky. Ei kysynyt vointi, vaan laski euroja. Ruokin hänet, menin omaan huoneeseen. En enää jää tähän taloon.
Iiris järjesti kaiken nopeasti löysi kotihoitajan, antoi tilaa kotonaan. Vaihdoin työpaikkaa, en enää vieraile äidin luona. Ehkä näytän julmalta, mutta tein kaiken hänen vuoksi. En saanut koskaan kiitosta. Oliko vaivan arvoista? Kaikki on vielä edessä.
Joka kuukausi siirrän euroja äidin tarpeisiin ja hoitajan palkkaan maksan enemmän kuin vaaditaan. Välittäjä, hoitaja, nimeltään Kaisa, kertoo että äiti muistaa meidät yhä harvemmin. Hän ei enää onnittele syntymäpäivinä, vaikka Silja ja minä muistamme häntä. Mutta tärkeintä ei ole se. Sain vaihtaa työpaikkaa, pian muutan pois Iiriksen luota. Siljan kanssa vuokraamme uuden kodin. Silja tukee minua ja sanoo: Vanhemmista pitää huolehtia, mutta ei silloin, kun he hiljaa tukahduttavat sinut.Silja asetti astiat kaappiin ja kääntyi katsomaan minua. Hänen hymyssään oli valo, joka jäi. Silloin tiesin: kaiken painon keskellä oli yhdistävä ydin, jotakin vahvaa ja herkkää yhtä aikaa. Kun kevät lopulta saapui Helsinkiin, omenapuut alkoivat paisua silmuista, ja me istuimme uuden kodin ikkunan ääressä, molemmat hiljaa. Hiljaisuudessa ei ollut pelkoa.
Minä en enää tuntenut syyllisyyttä, vaan kiitollisuutta siitä, että jaksoin irrottaa. Silja kiitti minua, ja minä kiitin häntä. Äidin muisto jäi pehmeäksi tunteeksi; ei kylmäksi kaivoksi, vaan hauraaksi, muuttuvaksi tarinaksi. Sade tuli ja meni, mutta tällä kertaa emme säästäneet omenoita vain juhlaan. Söimme yhdessä, nauraen, ja huomasimme vaikka sumu peitti menneisyyden, tulevaisuus oli kirkas ja lämmin.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
