Kun täytin 69 vuotta, sain vihdoin summan, jota olin odottanut vuosikausia.
Omia rahojani. Ne, jotka olin ansainnut työtä tekemällä. Sellaista rahaa, jota jokainen vaalisi kuin silmäteräänsä. Minullakin oli suunnitelmia: korjaisin talon katon, laittaisin syrjään säästöjä huonompien päivien varalle ja hemmottelisin itseäni edes vähän, kun koko elämä on painettu töitä niska limassa.
Mutta heti kun asiasta kuultiin suvussa ilmestyi veljenpoikani ovelle kohtelias, hymyilevä, puhelias. Hän kertoi minulle “varmasta liiketoiminnasta”, “kultaisesta tilaisuudesta”, siitä miten hän tarvitsisi vain pienen sysäyksen “lähteäkseen lentoon”. Hän puhui niin kauniisti ja vakuuttavasti, että lopulta uskoin.
Muistan kun hän sanoi, että palauttaisi koko summan puolen vuoden päästä korkojen kera. Että tämä olisi vakaa, nopea, varma juttu. Että hän ei ole kuten ne, jotka ovat menneet pieleen. Ja minä, luullessani auttavani häntä ja itsekin tienaavani hieman, annoin rahat.
Ei papereita. Ei allekirjoituksia. Vain hänen sanansa.
Ajattelin: “Oma sisarenpoikani, ei hän minua petä.”
Tässä iässä sitä vielä uskoo, että perheellä on kunnia.
Kuinka naiivi olinkaan.
Kuusi kuukautta kului ei mitään.
Hän sanoi, että bisnes sujuu hyvin, mutta “tarvitaan vielä hieman kärsivällisyyttä.”
Kahdeksan kuukauden kohdalla hän lakkasi vastaamasta puheluihini.
Kahden kuukauden päästä sain kuulla muilta, että hän tuhlaa rahaa kuin viimeistä päivää ihan kuin ei kenellekään olisi mitään velkaa.
Kun otin yhteyttä uudestaan, hän loukkaantui.
Puhui töykeästi, syytteli, että “en luota häneen”, että “stressaan häntä”, että “mustamaalaan häntä muiden edessä”. Silloin tajusin, että jotain on vialla mutta toivoin yhä, jospa hän vielä tulisi järkiinsä.
Pahinta eivät kuitenkaan olleet hänen tekonsa, vaan muiden.
Omien veljieni.
He asettuivat hänen puolelleen.
He sanoivat:
“Lopeta nyt jo hänen kiusaaminen.”
“Kyllä rahat tulevat vielä.”
“Hän tekee minkä pystyy.”
Sen jälkeen alkoi vinoilu että olen saita, että “mitä minä sillä rahalla enää teen tässä iässä”, että ei ole järkeä “takertua pikkusummaan”. Lopulta lakkasivat puhumasta minulle kokonaan.
Minä, melkein seitsemänkymppisenä, olin yhtäkkiä rikollisen asemassa vain siksi että halusin omani takaisin.
Eräänä päivänä menin suoraan asiaan hänen kanssaan. Kiertelyt pois.
Hän tuli vihaiseksi.
Hän sanoi minun “painostavan” häntä.
Uhasi, että jos vielä vaatisin rahojani takaisin, “ei enää astuisi jalallakaan kotiini”.
Ihan kuin sen pitäisi musertaa minut.
Katsoin häntä ja mietin kaikkea:
Miten aina avasin hänelle oven.
Miten uskoin häntä.
Miten puolustin häntä, kun toiset sanoivat häntä huolettomaksi.
Ja hän ilman vähintäkään häpeää kehtasi vielä suuttua siitä, että pyydän omiani takaisin.
Siitä on nyt kolme vuotta.
Kolme.
Toiset kehottavat jo antamaan olla että minun iässäni olisi fiksumpaa nauttia rauhasta.
Toiset sanovat, ettei pidä antaa periksi sillä jos olet hiljaa, tallovat vain lisää.
Jään seisomaan siihen väliin.
Ei allekirjoitusta, ei paperia.
Vain yksi sana hänen sanansa sana joka häneltä katkesi mitään katumatta.
Joka kerta kun pyydän rahoja takaisin, koko suku suuttuu.
He katsovat minua kuin painajaista, aivan kuin minä olisin ongelma, minä olisin se paha.
Totuus on kuitenkin yksinkertainen:
En ole pyytänyt mitään vierasta.
Haluan vain omani takaisin.
