Palasi vuoden jälkeen
Oli kylmä, muistan sen kirkkaasti. Kun avasin rapun oven viedäkseni roskat alas, hän istui taas siinä ovensuussa. Oma Ilmari, tulenpunainen, arvokas kollini, kaulassaan kirkkaanvalkoinen “liivi”, ja se tuttu, laiskan ilkikurinen katse. Melkein näin, miten hän muistutti aamun keittiömyrskystä, kun oli syöksynyt kaataen padan kannen. Nyökkäsin hänelle hän ei edes korvaansa lotkauttanut.
Palatessani takaisin, ovi-arkin päällä ei enää ollut ketään.
Silloin en vielä hätääntynyt. Ilmari oli ennenkin laskeutunut alemmas ja lepäillyt vieraiden ovien pielessä. Huutelin häntä, kiersin raput ja käytävät, kurkistin ulos pihalle. Ei vilaustakaan.
Ilmari ei koskaan harhailut kauas. Hänellä oli tarkka reitti: rappu, kivipenkin kulma, pihan villiminttupuska ja kotiin. Autoista, linnuista tai muista kissoista hän ei välittänyt. Hän tarkkaili maailmaa. Ja nyt häntä ei näkynyt missään.
Illan tullen olin kierrellyt koko pihan. Huusin, viheltelin, heiluttelin raksupussia, vaikka tuntui hölmöltä. Vain vanhat naapurit katsoivat myötätuntoisesti:
Vieläkään ei näy?
Nyt on toinen päivä poissa.
Kyllä kissat ne kuljeskelee omiaan
Ei, Ilmari ei ollut mikä tahansa kissa. Hän oli kotiväki, perheenjäsen, joka ei seitsemään vuoteen ollut koskaan kadonnut.
Kolmantena päivänä aloin ripustaa ilmoituksia. Jokaisessa kuva: Ilmari ikkunalla, Ilmari kerällä patjalla, Ilmari tuijottamassa kameraan sillä samaisella tyytymättömällä ilmeellä. Ihmisiä soitteli, kyselivät. Eräs mies väitti nähneensä samannäköisen torilla eri kaupunginosassa. Lähdin heti, käytin tunnin. Se olikin koira, punaturkkinen, muttei Ilmari.
Viikon päästä joku tiesi kertoa, että rappuun oli viime aikoina ilmaantunut nuorisoa. Joku oli jopa kysellyt asukkailta, kenen kissa istuu viidennessä kerroksessa: kesy, rauhallinen, varmasti arvokas…
Luuletko, että joku nappasi?
Siltä se vaikuttaa, vastasin, ja silloin itkin ensi kertaa.
Kuukausi kului, toinenkin. Koetin unohtaa tekemällä töitä, kulkemalla arkea, kuuntelemalla kuinka naapurit kolisuttivat korkojaan ja ovet paukkuivat. Joka kerta sydän otti askeleen entä jos nyt… mutta ei.
Ruokakupin korjasin pois vähitellen, mutta peti sai jäädä. Pesin ja tuuletin, levitin takaisin kaiken varalta. Jos sittenkin…
Sitten ystäväni toi kerran pienen kissanpennun. Harmaa, vilkas, rääkyvä.
Et voi jäädä näin yksin, aivan kuin suruun, hän sanoi.
Pentu jäi. Nimesin sen Martaksi. Se oli vallaton, hellä ja huvittava. Mutta ei Ilmari. Joka kerta, kun sitä silitin, sisällä kaikui tyhjyys. Ei siksi, että pentu olisi ollut väärä vaan koska sydän muisti vanhan ystävän.
Lähes vuosi ehti vierähtää. Oli talvi. Lumi peitti polvet, liukkaat portaat harmittivat kun kotimatkalla taas raahasin painavaa kassia ja manasin unohtunutta teepakettia. Silloin kuulin oudon naarmutuksen, tuskin huomattavan.
Jähmetyin. Lähestyin ovea. Avasin.
Siinä hän istui.
Ilmari oli laihtunut, turkki likainen, korvat paleltuneet, tassut vapisivat. Katse silti sama: Missä oikein olet viipynyt?
En ensiksi uskonut. Kyykistyin, ojensin käteni.
Ilmari?
Hän ei maukunut. Nousi hitaasti, tuli luokseni ja painoi otsansa käteeni.
Itkin siinä, rappukäytävässä, kassi ja ruisleipä käsissä, toppatakki yllä. Kyyneleet valuivat. Hän puski ja nuoli kuin itsekin ymmärtäen, että nyt on todella kotona.
Päästin sisään. Lämmin vesi, kylpy, ruokaa. Hän söi, kuin ei olisi koskaan ennen saanut. Sitten kiipesi tuoliin, käpertyi kerälle ja nukahti heti.
Kävimme myöhemmin eläinlääkärissä. Häntä kärki jäätynyt, leikattiin pois. Muutama hammas poikki. Koko keho kulunut. Arpia, ruhjeita. Mutta hengissä! Hengissä!
Selvästi joku on pitänyt tätä kissaa, eläinlääkäri arvioi. Hyvin ihmisiin tottunut, mutta saanut kolhuja. Luultavasti varastettu, ehkä heitetty ulos, tai karannut. Mutta koti löytyi.
Itse palasi…
Harvinaista, mutta kissat ovat yllättävän älykkäitä. Hajumuisti ja koti-ikävä eivät valehtele.
Sen jälkeen Ilmari nukkuu vain minun vieressäni. Vanhaan petiin ei koske. Ulkoilemaan ei halua. Marttaa kohtaan murisi aluksi, mutta rauhoittui ajan kanssa. Nyt ruokailevat samasta kupista, pesevät toistensa päät kiltisti kuin veljekset.
Joskus pohdin: entä jos en olisi avannut ovea juuri silloin? Tai jos olisin tullut myöhemmin?
Mutta hän odotti. Yksin, melkein vuoden. Heikkona ja laihtuneena, mutta elossa.
Nykyisin, kun kuljen rappuun vaikka vain hetkeksi, varmistan kahdesti onhan ovi varmasti kiinni?
Aina.
Jos sinulla on vastaavia tarinoita, kerro se. Niiden kuuleminen merkitsee paljon.
