Yhdessä poikaystäväni kanssa vuokrasimme huoneen eräältä vanhalta mummolta. Olimme asuneet hänen luonaan jo kahdeksan kuukauden ajan.
Jaoimme hänen kanssaan jääkaapin, jonka hyllyt olivat aina tyhjillään. Ainoa asia, mitä siellä oli, oli kattila vedessä keitettyä kaurapuuroa. Saippua oli tarkoitettu vain pyykinpesuun, öljy oli halvinta ja haisi oudolle. Eteisessä oli paikattuja, vanhoja kenkiä. Koko asunto huokui köyhyyttä.
Mummo ei puuttunut meidän asioihimme. Hän lähti aamusta iltaan keräämään pulloja ja tölkkejä, välillä kiinnitti ilmoituksia seinille. Joka sunnuntai hän piti pienet juhlat mädäntyneillä hedelmillä, joita sai torilta ilmaiseksi.
Minua suretti hänen kohtalonsa niin, että itkettikin välillä. Kun joku tuli häntä tapaamaan, sydämeni särkesi epäreiluuden takia.
Eräänä päivänä paikalle saapui nainen, ehkä neljänkymmenenviiden ikäinen, avasi oven avaimella ja kysyi:
Onko sinulla rahat valmiina?
On, tyttäreni. Tässä, ole hyvä, mummo vastasi hiljaa.
Tämä ei riitä. Huomenna tuon tyttäreni tänne.
Kenen vaatteet nuo ovat? Onko sinulla vieraita?
Olen vuokrannut huoneen, minun on pakko elää jollain, annan sinulle koko eläkkeen, mummo selitti.
Käynpäs itse katsomassa millaisia vuokralaisia sinulla on. Kuulemma huijareita, nainen murahti ja avasi meidän huoneemme oven.
Ketäs meillä täällä on?
Tällainen ratsuväkeä muistuttava rynnäkkö meidän, oikeaoppisesti maksetulle alueelle tuntui uskomattomalta.
Nainen, mene takaisin huoneen toiselle puolelle ja sulje ovi!
Ja kuka sinä olet minua käskyttämään? Minähän omistan tämän kodin! Nyt maksat vuokran minulle, tuossa on puhelinnumero ja tilinumero. Älä myöhästy maksujen kanssa, muuten sinut häädetään! Milloin viimeksi maksoit vuokran?
Tyttäreni, jätä hänet rauhaan, pyydän. Sähkölaskun maksoin siitä, muuten olisivat katkaisseet sähköt. Kuinka olisin pärjännyt ilman?
Mummo miltei itki.
Älä enää ota rahaa näiltä, pyydä heitä maksamaan minulle. Siinä kaikki. Huomenna tuon tyttäreni, niinkuin lupasin.
Nainen lähti, ja mummo jäi itkemään tuolilleen käytävässä. Menin hänen luokseen, halasin ja yritin lohduttaa:
Älä itke, kaikki järjestyy kyllä.
Tuo minulle teetä, ole hyvä.
En koskaan nähnyt hänen teetään. Hän keitti vain vadelman- ja mustaherukanlehtiä, joita oli keittiön nurkissa kuivumassa nippuina.
Vanhus otti mukin ja alkoi kertoa:
Kasvatin tyttäreni itse, mies lähti eikä koskaan palannut. Panostin sydämeni ja kaiken voimani. Tytär kuitenkin kasvoi nenäkkääksi, aina miestä etsimään. Löysi lopulta miehen 35-vuotiaana ja synnytti minulle lapsenlapsen. Mutta hänen mies on kitsas ja ahne. Rupesin sitten auttamaan heitä sekä pientä lapsenlastani.
Ajan myötä vapaaehtoinen apu muuttui velvollisuudeksi. Tyttäreni vie nyt eläkkeeni, ja jos en anna sitä hänelle, en saa nähdä lapsenlasta. Toivoin, että kun vuokraan huoneen, saan edes jotain syötävää, mutta sitäkin hän yrittää viedä. Kenet minä oikein kasvatin?
Silloin hän itki lohduttomana, unohtaen teen. Säälin häntä kovasti.
Nyt hän aikoo viedä minut pois myydä asunnon ja löysi minulle yksiön jostain kaupungin laidalta. Ehkä jättää minut jopa kadulle. On alkanut puhumaan sellaisesta. Jos kieltäydyn, hän uhkaa taas lapsenlapsella. Myyn vaikka asuntoni, jos vain saan nähdä pientä enkeliäni.
Poikaystäväni palasi kotiin yliopistolta hän opiskeli neljättä vuotta oikeustieteellisessä. Kysyin, voisiko hän auttaa vanhaa rouvaa.
Kiersimme naapurit, jotka olivat kuulleet, kun tytär karjui rahoista. Pyysimme heitä todistajiksi oikeuteen. Sitten kirjoitimme hakemuksen lapsenlapsen tapaamisoikeudesta.
Neuvoimme myös mummoa hakemaan lääkärintodistuksen psykiatrilta varmuuden vuoksi, koska ei tiennyt mitä tytär vielä keksisi.
Voitimme asian. Nykyään mummo saa nähdä lapsenlasta laillisesti joka toinen viikko kolme tuntia kerrallaan. Eläkettä ei enää riistetä, eikä enää voi kiristää. Omistajamummo alkoi syödä lihaa, ja tuoreita hedelmiä näkyy yhä useammin hänen pöydällään. Me autamme remontoinnissa: ei isoja muutostöitä, mutta välillä maalaamme tai vaihdamme 30 vuotta vanhat tapetit.
Kiitokseksi hän kieltäytyy ottamasta meiltä maksua huoneesta. Silti annamme hänelle vuokrarahat, joskus melkein väkisin.
Miten oma lapsi voi kohdella äitiään näin? Viedä vähäisen eläkkeen eikä välittää siitä, mitä äiti, joka kasvatti ja synnytti hänet, syö?
Rakastakaa vanhempianne he ovat syy miksi olemme olemassa!
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
