Ystäväni sanoo rakastavansa minua, mutta ei ole koskaan valinnut minua.
Olemme olleet tässä tilanteessa jo kolme vuotta. Kolme vuotta olemista salaa, kolmetoista kertaa kuulleet samat lupaukset. Kolme vuotta suhdetta, joka on olemassa vain silloin, kun hänen vaimonsa ei ole lähellä.
En tullut hänen elämäänsä tietäen, että hänellä on jo toinen. Totuus selvisi minulle vasta kuukausien jälkeen että he elävät edelleen ihan tavallista avioparin arkea. Olin siinä vaiheessa jo tunteellisesti liian syvällä.
Alusta asti kaikki perustui ehtoihin ja rajoituksiin. Näimme toisiamme vain tiettyinä päivinä, tietyissä kellonajoissa, aina paikoissa joissa kukaan ei meitä tunnistanut. Hän ei voinut koskaan jäädä yöksi luokseni. Emme koskaan matkustaneet yhdessä minnekään. En voinut julkaista yhteiskuvia, en edes vihjauksia.
Jos kirjoitin hänelle illalla, enkä saanut vastausta tiesin hyvin syyn. Jos hän katosi viikonlopuiksi ymmärsin mistä oli kyse.
Hänen oikea elämänsä oli jossain muualla. Minun elämäni rakentui niille hetkille, jotka hän sattui jättämään vapaaksi.
Olen kysynyt monta kertaa suoraan, aikooko hän jättää vaimonsa. Tyynesti, aikuisen lailla. Vastaus on aina ollut sama kyllä, mutta ei vielä. Hän odotteli oikeaa hetkeä. Ei ollut helppoa. Oli asioita ratkaistavana. Vaimo kuulemma riippui hänestä. Ei halunnut satuttaa. Olen kuullut tuon lauseen jo niin monta kertaa, että vihaan sitä. Joka kerta uusi selitys. Uusi aikataulu. Uutta toivoa.
Minä jouduin aina joustamaan. Vaihdoin omat menoni. Peruin suunnitelmia. Opin, etten kysynyt enempää, jottei syntyisi riitaa. Kun hän matkusti vaimonsa kanssa olin hiljaa. Kun he viettivät vuosipäiviä esitin, ettei mikään muutu. Kun hän ilmestyi luokseni riidan jälkeen lohdutin häntä.
Minä olin se, joka kuunteli.
Joka ymmärsi.
Joka jaksoi odottaa.
Ja silti en ollut koskaan se, jonka hän valitsi.
Välillä olin varma, että nyt vihdoin lähden. Hän sanoi kerran jo puhuneensa lakimiehenkin kanssa. Taas kerroin, etten ole onnellinen. Jälleen etsin uutta asuntoa. Jälleen uskoin ja laitoin kaiken likoon. Mutta aina jotain tuli tielle työkomennus, perheasiat, rahat, ei ole oikea aika.
Ja taas jäin. Jumiin tarinaan, joka ei johda minnekään.
Samalla ympärilläni elämä jatkuu. Ystäväni menevät naimisiin, muuttavat yhteen, tekevät suunnitelmia tulevaisuuteen.
Minä valehtelin. Sanoin olevani yksin. Tai että minulla on jotain ilman määritelmää. En voinut kertoa totuutta, koska pelkäsin miltä se kuulostaa. Tiesin, mitä muut ajattelisivat. Siitä huolimatta jäin. En siksi, että olisin tyhmä vaan koska rakastin häntä. Tai ainakin luulin niin. En enää edes tiedä.
Kaikkein kipeintä ei ollut ettei hän jättänyt vaimoaan.
Kipeintä oli, ettei hän koskaan ollut puolellani.
Jos vaimo epäili jotakin hän otti etäisyyttä minuun. Jos heidän välillään oli jännitteitä minä katosin.
Jos piti valita katsooko hän minua vai seisooko hän vaimonsa rinnalla vaimo voitti aina.
Minä en saanut olla valinta.
Olin varasuunnitelma. Sellainen, joka osaa odottaa.
Yhä olen hänen kanssaan. Mutta en ole enää entiseni.
Haluan häntä, mutta olen väsynyt.
Väsynyt ymmärtämään, odottamaan, tyytymään murusiin ajasta ja rakkaudesta.
Kaipaan neuvoa, jotta osaisin tehdä vihdoin lopullisen päätöksen.
Kokeeko joku muu tällaista?
Mitä sanoisit tälle naiselle, jos hän istuisi edessäsi?
Ehkä tärkein oppi itselleni nyt, kun tätä kirjoitan on että ansaitsen enemmän kuin varapaikan jollekin. Jokainen meistä ansaitsee olla jonkun ensimmäinen valinta, eikä kakkosvaihtoehto.
