Just ennen uutta vuotta vaimo yllätti Markun sellaisella tempauksella, että heikompaa olisi itkettänyt. Takana oli kaksikymmentä vuotta yhteistä, Markun mielestä varsin onnellista elämää: kaunis tytär, joka oli jo ehtinyt naimisiin ja tuonut heille lapsenlapsenkin. Mitäpä sitä enää puuttuisi? Olisi voinut vain nauttia elämästä.
Mutta eipä kaikki ollut niin auringonpaistetta. Markku paiski töitä vuosikausia rekkakuskina, pitkät pätkät poissa kotoa, että perheellä olisi kaikki hyvin. Niinpä Markulle kolahti aika lailla, kun kävi ilmi, että vaimo oli jo pitkään pyörittänyt suhdetta selän takana, vaikka oli voivotellut puhelimessa miten ikävöi ja odottaa häntä kotiin. Kaikki meni kuin pahimmassa vitsissä: Ja sitten ukko palaakin komennukselta etuajassa
Markku ei alkanut huutamaan eikä meuhkaamaan. Hän vain keräsi hiljaa tavaransa, paperit, hyppäsi autoon ja ajoi pois. Pysähtyi maantien varteen, kädet täristen eikä meinannut päästä kärryille, miten tähän nyt päädyttiin. Kaiken oli antanut perheelle. Oli laittanut tyttären ja vaimon lomalle, osti auton, remppasi asunnonkin. Kun tytär meni naimisiin, järjesti sellaiset häät ettei paremmasta väliä.
Joka kerta reissusta toi lahjoja, soitti monta kertaa päivässä, ikävöi. Ja tuo vaimo sitten touhusi omiaan hänen tietämättään. Siinä sitä sitten uskoi olevansa hyvä aviomies, kun piti perheen kasassa ja pärjäili yksin matkoilla.
Kyllähän sitä sattuu kaikenlaista ja Markkukin tiesi, ettei miehetkään mitään enkeleitä ole: moni kollega reissusta poimii tienvarrelta tyttöystävän itselleen. Mutta Markku piti näppinsä kurissa. Rakasti vaimoaan. Olipa turhaa sekin, kävi nyt selväksi.
Moottori käy mutta enää ei tiedä mihin suuntaan. Mielessä kuhisee, viha ja pettymys sotkevat kaiken. Lopulta hän päätti suunnata kohti omaa synnyinseutua. Matkaa olisi kolmisen sataa kilometriä, mutta mitäpä siitä pois kodista, entisestä kodista siis, ja entisestä vaimosta.
Puhelin pärisi tauotta; jo kaksikymmentä vastaamatonta. Vaimo soitti ja tytärkin. Markku sammutti koko kapulan, ei jaksanut kuulla ketään. Tuntui kuin joku olisi kaatanut sankollisen jäistä vettä päälle.
Edessä pyöri koko elämä. Hetki kun he tulivat ulos maistraatista, kun tytär syntyi ja kun Markku vei hänet ekaluokalle, kun hän palasi reissuilta kukkakimpun kanssa Kaikki ne hyvät muistot. Ja nyt tässä ei osannut huomata vaimonsa muista rakastuneen.
Anoppi Jumala häntä muistakoon oli usein torunut tytärtään: Ei se onni rahassa ole. Menetät vielä miehesi. Ei ole hyvä, että hän on kuukausitolkulla poissa. Silloin perheet hajoavat. Oikeassahan se oli ollut, vaikka Markku ei sitä silloin kuunnellut.
Kylän vanhat eukotkin olivat yrittäneet vinkata, mutta ei hän uskonut. Ei koskaan epäillyt mitään. Nyt ajoi vain eteenpäin, tietämättä itsekään miksi.
Ei ollut varmaa, oliko Markun oma vanha talo enää pystyssä. Kymmenen vuotta oli viime käynnistä. Ehkä koko kylä olisi jo painunut maan rakoon. Ja nyt Markku ajoi sinne keskellä talvea, uuden vuoden kynnyksellä aika erikoinen lahja vaimolta, eipä tullut moinen mieleenkään.
Matkan varrella poikkesi markettiin. Hamstrasi ruokatarpeita kuin olisi matkalla korpeen, jossa ei ole kauppaakaan. Mutta oikeassa oli, pian piisaisi pelkkää metsää. Metsäteitä pitkin suunnisti, kun kylät olivat hiljentyneet. Ennen siellä taloja ja elämää, nyt valoja näkyi enää harvassa.
Sää muuttui. Alkoi tuulla ja lumi pyrysi. Markku silti muisti vanhat kotikulmat hyvin. Äiti ei koskaan suostunut muuttamaan hänen luokseen kaupunkiin jäi yksin asumaan, oli Markulle ainut ja myöhäinen lapsi, eikä tahtonut missään nimessä lähteä juuriltaan. Ymmärsihän Markku sen, vaikka välillä kävi mielessä, että ansaitsisi parempaa. Kotona on helpompaa, tutut nurkat. Kaupungissa kuihdun, älä repi pois. Niin äiti sinne jäikin. Markku saattoi hänet haudan lepoon, laittoi talon säppiin, eikä sen koommin siellä käynyt.
Pyry vain kiihtyi. Kymmenen kilometriä matkaa vielä. Kylä näkyi jo edessä. Useimmat talot pimeinä ja laudoilla naulattuina, mutta yhdessä talossa tien varressa paloi vielä valo.
Oma talo näkyi. Aidasta oli jo ainekset vähissä, mutta ikkunoiden laudat pitivät vielä. Markku kahlaakin lumessa pihalle, portti oli raollaan ja hän löysi vanhan avaimen piilosta. Maalla harva lukkia käytti, mutta Markku oli sellaisen joskus pannut varaston ovelle. Iso riippulukko näytti huvittavalta heppoisessa ovessa, jonka olisi voinut nostaa saranoilta.
Päästyään sisään Markku sytytti taskulampulla valot. Kaikki oli kuten silloin lähtiessä, vain kylmää, pölyistä ja hiljaista äidin jäljiltä.
Ensin Markku kantoi liiteristä puita siellä niitä riitti kuiviakin aina. Sai uunin syttymään, ja kohta tuli levisi tupaan. Kävi noutamassa vettä pihakaivosta: hanakin pelasi vielä, vaikka kylä oli autio. Viritettyään kahvivedet liedelle, alkoi jynssätä pölyjä. Äitinsä opettamana hän ei koskaan kaihtanut kotitöitä.
Vajaan tunnin päästä tupakin tuoksui puhtaalle ja siellä oli lämmin. Markku laittoi pöydälle ostoksensa, leikkasi makkaraa, juustoa ja leipää, avasi tölkistä hernekeiton ja paistoi munia. Seinäkello raksutti yhtätoista.
Noh, pian onkin jo uusi vuosi. Tästä se uusi alku kai tulee. En tiedä vielä miten, mutta aamu on iltaa viisaampi, niin kuin äiti sanoi. Huomenna mietin kaiken uudestaan. Nyt pitää hyvästellä vanha vuosi.
Markku avasi pullon. Ei ehtinyt skoolaamaan, kun joku koputti ikkunaan niin kovaa, että hypähti säikähdyksestä.
No, joku asuu täällä vielä! hän sanoi ja meni avaamaan oven. Sisään tuli nainen, hartioilla vanha villahuivi, silmissä huoli ja itketyt kasvot.
En tunne teitä, olen ollut täällä vasta pari kuukautta. Mutta nyt on hätä. Pojallani on kova vatsakipu, ja epäilen umpisuolta. Ei kylässä enää ole terveydenhoitajaa, talojakin ehkä kymmenen enää asuttuna. Kun näin valon, tulin heti. Pojan vointi vain paheni
Markku iski takin päälle, rukkaset käteen ja huppua päähän. Eihän siinä auta kuin lähteä saman tien. Otetaan lumikola mukaan, tie saattaa olla tukossa. Itsekin ajoin yöllä ihmeen kaupalla perille.
Tuuli tyyntyi onneksi. Markku kantoi huutavan, korkeassa kuumeessa olevan pojan autoon, ja he lähtivät matkaan. Onnekseen pääsivät ilman isompia ongelmia valtatielle. Siinäkin sai kyllä pariin kertaan lapioida tietä auki, että pääsi terveyskeskukseen.
Puolentoista tunnin päästä olivat sairaalassa. Kirurgi tuli paikalle, ja äiti oli diagnosoinut oikein poika vietiin suoraan leikkaussaliin. Kello näytti jo kahta yöllä.
Siinä se uusivuosi sitten menikin
Anteeksi, että pilasin juhlan.
Höpsis, tärkeintä on että poika selviää.
He istuivat käytävässä hiljaa, ja nainen nimi oli Riitta itki katsellen leikkaussalin ovea. Minuutit matelivat. Lopulta lääkäri tuli.
Onneksi pääsitte ajoissa. Vähän myöhemmin olisi ollut paha. Nyt menkää kotiin lepäämään.
Ei, me ollaan täällä aamuun asti. Matka on pitkä.
Kuten haluatte. Hyvää uutta vuotta teille. Poika siirretään kohta vuodeosastolle, pääsette häntä tapaamaan.
Yön he valvoivat käytävän penkillä. Aamulla Riitta pääsi pojan luo pojan nimi oli Roope ja Markku palasi kylään, laittoi talon lämpimäksi ja nukkui kunnon unet. Iltapäivällä meni katsomaan Riittaa ja poikaa. Roope oli jo hereillä ja harmitteli, kun jäi joulupukki näkemättä ja leluauton saamatta.
Joulupukki käy joka vuosi. Tuo lahjan kuusen alle. Nyt taisi tulla hätä, kun en ollut kotona. Ymmärrän sentään, ettei pukki mitään savupiippua pitkin kulje; ovesta se tulee. Olenhan jo iso.
Turha siitä murehtia. Kun ajoin teidän talon ohi, huomasin lumessa isot jäljet. Yöllä satoi, ne eivät olleet meidän jälkiä. Joten kyllä pukki taisi käydä.
Mutta ovi oli kiinni. Taisi kääntyä heti pois ja jätti auto tuomatta. Jäi vaan ilman palomiehen autoa.
Voi, älä vielä luovuta. Minullekin joulupukki saattoi joskus piilottaa lahjan ulos. Etsi sinäkin, kun pääset kotiin.
Olisipa niin Olin ihan oikeasti kiltisti tänä vuonna, eikö ollutkin äiti?
Riitta nyökkäsi hiljaa.
Roope, lääkäri ei salli, että olen koko ajan täällä. Minun pitää mennä kotiin. Kestätkö täällä yksin? Onhan täällä muitakin lapsia.
Totta kai jaksan. Olen iso jo. Mene vaan kotiin ja kurkkaa samalla, jos siellä on lahja. Pian pyry peittää, jos et ehdi.
He lähtivät kotiin. Riitta kertoi Markulle elämänsä. Kiitos, että kehittelit tuon pukki-jutun. En ollut ehtinyt ostaa lahjaa Roopelle. Rahat oli tiukilla. Lähdettiin kaupungista lähes tyhjin käsin. Mies, kaupungin kansalainen, meni taas ryyppyreissulle ja alkoi lyömään minua ja Roopea. Yöllä lähdettiin pakoon. Tien varressa tätini vanha mökki, jonka sain perinnöksi ja jonka olemassaolosta mies ei tiedä olisi muuten myynyt ja juonut rahat. Nyt aloitetaan täällä ihan alusta.
Markku koukkasi sairaalan jälkeen kyläkaupalle. Pitää ostaa pojalle paloauto. Eihän lapsi voi menettää uskoa joulupukkiin.
Osti paloauton, eväitä ja makeisia, ja vei ne Riitalle.
Riitta oli selvästi nuorempi kuin Markku, ehkä kymmenisen vuotta. Hän yritti kieltäytyä lahjoista.
Ei me voida ottaa noita vastaan, olihan se kallista. Ei teidän tarvitse tuhlata meihin.
Saanko minäkin joskus tehdä kerrankin jotain, joka tuntuu hyvältä? Jospa joku olisi edes jonain uutena vuotena onnellinen.
Markku jäi kylälle koko viikoksi. Puuhasteli lumitöitä, lämmitti tupaa, auttoi Riittaa puupinossa ja poluilla. Ja tietysti kävi katsomassa Roopea sairaalassa ensi kertaa yksin siellä.
Leikkaushaava parantui hyvin, ja Roope pääsi kotiin. Heti kotiin tultuaan hän etsi lahjaa ja oli jo kovin harmissaan, sillä pakkaslumi peitti jäljetkin. Markku oli kuitenkin jemmannut paloauton varastoon, ja sieltähän Roope sen löysi.
Se ei unohtanut minua! poika hihkaisi riemusta. Ihan oikeasti on olemassa! Ja Ville sairaalassa väitti, että se on valetta. Ei se ole. Äidillä ei olisi varaa ostaa tällaista autoa, se on kallis!
Markku hymyili. Lahjojen antaminen tekee onnelliseksi.
Roopea kotiutumiseksi Riitta kutsui Markun syömään. Kiitos, Riitta. Kaipasin tällaista kotilämmintä.
Entä sinun perhe?
Oli, mutta meni jo. Jospa puhutaan siitä joskus toiste.
Ilta kului nopeasti. Roope nukahti leikkeihinsä. Markku tuumi: Täytyy lähteä, on kunnia-asia. Huomenna ajan taas keikalle.
Saadaanko me odottaa sua? Roope kyselee aina heti aamulla.
Sano terveiset Roopelle. En tiedä vielä, palaanko. Elämä on nyt mullin mallin. Mutta teistä jäi hyvä mieli, sinusta ja Roopesta Hei sitten.
Markku lähti. Ei palannut kylään pariin viikkoon. Ajoi ajokeikkoja ympäri Suomea, mutta nämä uudet ihmiset jäivät mieleen. Kävi kaupungissa tyttären luona, vei lapsenlapselle tuliaisia, mutta ex-vaimo jäi välistä. Laittoi vain viestin, että ero on pantu vireille.
Lomaa kertyi viikko, mutta ei tiennyt mihin mennä. Pari yötä tytön luona, sitten suuntasi taas kylälle. Jokin veti sinne, eikä Riitta kadonnut ajatuksista.
Roope seisoi vastassa kotipihalla, hymyili vähän liiankin aikuisesti:
Kyllähän sua odotettiin. Äiti on katsellut ikkunoista, kun autoja menee ohi. Mene sisään vaan, juteltavaa sulla ja äidillä riittää. Mä käyn vielä ulkona. Ymmärränhän mä jo, että teillä on sanottavaa.
Markku astui tupaan. Riitta tervehti ja kääntyi hellalle, hämmenteli puurokattilaa.
Luulin ettet enää tule. Ei täällä mitään tekemistä ole.
Väärin. Täytyi miettiä kaikki läpi. Onhan se nyt jotakin, kun kaksikymmentä vuotta eletty jonkun kanssa Mutta kyllä sinä olit ajatuksissa koko ajan. Otatko minut vastaan?
Riitta katsoi Markkua silmiin, nyökkäsi ja halasi.
He alkoivat elää yhdessä. Kesällä Markku laittoi äitinsä vanhaa taloa parempaan kuntoon: vesi sisälle, saunaa remppasi. Alettiin laittaa pihaa kuntoon, ostettiin kanoja, vuohi, perustettiin kasvimaa. Riitan mökki vuokrattiin kesäasukkaiksi, kylällä kun riittää kysyntää luonnonrauhaa kaipaaville. Elämä lähti kulkemaan omalla painollaan. Roope viihtyi Markkun helmoissa ja alkoi pian kutsua häntä isäksi.
On tää elämä kyllä vaan aika kummallinen juttu. Ei koskaan tiedä, mitä nurkan takana odottaa yllätyksiä riittää. Kyllä ne vanhat mummot ovat oikeassa: elämä ei ole mikään läpihuutojuttu.
