Kesäpäivän torkut eivät tuoneet helpotusta päinvastoin, suuhun jäi hiivatin paperimainen kuivuus ja sydäntä kuristi epäselvä ahdistus. Heräsin omituisen, melkein fyysisen tyhjyyden tunteeseen jaloissani, kuin joku olisi kiskaissut lämpöpeiton alta kuumavesipullon. Siellähän Aapo, minun vanha kultainennoutajani, tavallisesti retkotti, ja sen raskas, tasainen hengitys oli ainoa uneen asti vaikuttava nukahtamislääkkeeni.
Nyt sängystä oli jäljellä vain epämukavan kylmä puoli ja autio hiljaisuus.
Istuin sängyn reunalle, jalat lattialle ja säpsähdin, kun pieni ilmavirtaus kulki asunnon läpi. Talo tuntui kaiuttomalta, kolkolta ja niin hiljaiselta, että korvissa alkoi humista. Missään ei kuulunut Aapon kynsien kopinaa, tyytyväistä huokaisua tai turkin pöllyytystä pelkkää tyhjyyttä.
Aapo? kutsuin, ja ääneni kuulosti oudolta ja säröiseltä.
Kukaan ei vastannut, ja koko asunto muuttui yhdessä hetkessä liian suureksi, kylmäksi laatikoksi, josta koti-tunnelma oli imetty pois. Kuljin pitkää käytävää kädelläni tapettia tunnustellen, vain jotenkin pysyäkseni pystyssä. Sydän jyskytti, epäsäännöllisesti kurkussa ja ohimoissa.
Keittiössä istui Anni.
Anni, miniäni, parikymppinen muotilehden kansikuvapoiminta: posket sileät kuin lapsella, hiukset täydellisesti, mutta katse jääkylmä ja tyyni kuin marraskuun ensimmäinen pakkasaamu. Hän survoi paksua vihreää smoothieta, selaili puhelintaan ja hymyili näytölle kuin olisi just lotossa voittanut.
Anni, missä koira on? kysyin nojaillen ovenpieleen, ettei polvet pettäisi.
Miniä nosti katseensa hitaasti, silmät täynnä sellaista kylmää välinpitämättömyyttä, joka teki pahaa. Hän maistoi smoothieta, vihreä raita ylähuulella, nuolaisi sen sivistyneen huolettomasti pois.
Ai, Sirkka, olet jo jalkeilla? ääni oli hiukan liian imelä. Tuo Aapo… se juttu meni vähän hassusti. Se vinkui, riehui, sinkoili ovelle, raapi sitäkin. Tuumailin josko sille tuli vatsanpuru?
Hän kohautti olkiaan, verestävän punaisen lakkauksen välkehtien.
Avasin oven ja juuri ajattelin laittaa hihnan kiinni, mutta se Voihan pyhä jysäys, livahti suoraan ohitseni. Käytännössä jyräsi mut. Kyllä huusin perään: Aapo, seis!, mutta ei se korviaan lotkauttanut. Karkasi. Kai luonto kutsui kevät tuoksuu, tietsä. Ei kai se takaisin tule, Sirkka. Niin sanotaan, että jos koira lähtee itse, se menee kuolemaan omaan rauhaan, ettei perhe murheentuisi.
Sisälläni joku vanha, ruosteinen avain käännähti kutitti ja kolisi.
Mikäs kevät, Anni? Marraskuu nyt on, sanoin hiljaa, sormenpäät jäässä. Ja se leikattiin jo viisi vuotta sitten. Pelkää hissiäkin, ulkona se ei irtoa multa metriäkään.
Miniä kohautti olkiaan. Sen välinpitämättömyys tuntui kääntävän vatsaa ylösalaisin.
Ehkä se kyllästyi tähän betonilaatikkoon. Lähti vapauteen, luontoon, omaan reviiriin Eläin, minkäs teet.
Silmäni osuivat keittiön pöydällä lojuviin auton avaimiin. Niissä roikkui pieni, karvainen valkoinen pupu maailman karmivin koriste juuri nyt. Avaimet eivät olleet eteisessä, missä niiden kuuluisi olla. Vaan keittiössä, Annin ulottuvilla. Hän ei ainoastaan avannut ovea.
Hän kuskasi perheenjäseneni metsään sillä aikaa kun minä nukuin, käyttäen hyväksi minun heikkoa hetkeäni.
Lähdin sanaakaan sanomatta eteiseen, sisälläni alkoi pulputa kylmä, painava päättäväisyys. Tiesin, etten jalan löydä Aapoa, jos Anni ajoi sen vaikka Nurmijärvelle asti, mutta en kestänyt katsoa hänen voitonriemuista naamaansa. Hän siivosi elämää, poisti yksin jäätyään turhat esteet.
Seuraavat neljä tuntia olivat todellista painajaista.
Kuljin koko lähiön, kurkistin jokaisen auton alle, huusin Aapoa kunnes ääni rahisi kuin hiekkapaperi. Soitin naapurit läpi, kädet tärisivät niin, että tiputin puhelimen kahdesti asfaltille. Laitoin kuvaa yhteiseen WhatsApp-ryhmään: Kultainennoutaja kateissa. Ystävällinen, tulee kaikkien luo.
Ei havaintoa. Ei mitään.
Kotona vedin sydänlääkettä, mutta sen tunkkainen maku vain lisäsi kuvotusta. Asunto, jonka poikani Ilkka oli meille ostanut, tuntui nyt taistelutantereelta. Minä olin häviänyt, ilman että kukaan olisi ampunut laukauksenkaan. Anni hääri ympärilläni kuin vanhan, jätteille unohtuvan kalusteen ohi.
Käytävällä nökötti avonainen matkalaukku jättimäinen pinkki hirvi, kuin nälkäinen peto. Anni sullotteli siihen bikineitään, huivejaan ja purnukoita kalliilla etiketeillä.
Älä nyt murehdi tuolla lailla, mummo, hän sanoi ohi kulkiessaan, silkkimekkojen sylissä. Mitä sä sillä vanhalla riekaleella teet, karvaa joka paikka täynnä, haisee ja parketille kuolaa jättää… Voi herranjestas.
Hanki joku pienempi, vaikka kultakala. Ei haise, ei tarvi ulkoiluttaa sateessa. Ilkka maksoi mulle ultra all-inclusive -reissun, tartten nyt positiivista elämää, ja sä täällä suremassa.
Tietääkö Ilkka? sain sanotuksi päätä nostamatta.
Että koira karasi? No ei tietenkään. Ei viitsi häiritä miestä ulkomaan työkeikalla turhilla mokilla. Kyllä sille kerrotaan kun palaa. Tai voit itse sanoa että ikä on ja lipsahti ovi kiinni. Näin käy.
Hän ei vain hylännyt koiraa. Hän järjesti etukäteen sellaisen tarinan, jossa syyllinen olin minä. Ja Ilkka, lempeä Ilkka, uskoisi Anni osasi itkeä kauniisti, ilman nuhjaa nenää. Minä taas vaikuttaisin vain hullulta mummulta.
Istuin pimeässä olohuoneessa, rutistin kädessäni pureskeltua kumin palloa. Se oli viimeinen side siihen maailmaan, jossa Aapo oli vielä elossa.
Ulkoa tiheni aikaiset syksyn varjot. Tumman violetti hämärä valtasi huoneen nurkat. Vastaantullut tuuli heilutti pihalepän oksaa ikkunaa vasten niin, että siitä kuului kitisevä ääni.
Yhtäkkiä äänessä oli jotain erikoista.
Se ei ollut lasia. Eikä oksa. Se oli arka, toiveikas raaputus ulko-ovessa. Ja pieni, tuskin kuuluva vinkaisu.
Ponkaisin pystyyn niin äkkiä, että silmissä välähti. En muista, kuinka kipitin ovelle ja vapisevin sormin käänsin lukkoa. Tempaisin oven auki.
Matalalla, kuluneella kynnysmatolla makasi harmaa, läpimärkä ja tärisevä karvakasa.
Se haisi kosteilta lehdiltä, bensalta, teiltä ja raivokkaalta pelolta.
Aapo! henkäisin, rojahtaen polvilleni viileälle käytävän laatoitukselle.
Koira nosti päänsä vaivalloisesti. Kultainen turkki oli täynnä takkuja, risuja. Se vapisi herkeydestään. Oikea etutassu lepäsi ilmassa, omituisesti kääntyneenä.
Mutta sen suussa oli jotain. Jotain pientä ja punaista.
Elossa Sinä oot täällä silitin sen takkuista päätä, välittämättä siitä bukeilusta josta Anni oli paasannut. Tunsin vain elämän sykkeen sormieni alla. Anna tänne, mikä sulla on?
Aapo, hönkäisten raskaasti, laski leuoistaan pienen, kostean punaisen vihkon käteeni.
Käsi toimi automaattiohjauksella, pyyhkäisin kannet puhtaiksi aamutakin helmaan. Kullattu leijonanvaakuna vilahti eteiskäytävän valossa. Passi.
Avasin sen jäykillä sormilla. Vastassa Annin passikuva täydellinen tukka ja nenänpäästä paistava ylimielinen voitonriemu. Välissä oli vielä lennon tarkastuskortti. Bisnesluokka. Lento huomenna aamu-kuudelta.
Aivoissani loksahti koko järkyttävä palapeli kohdilleen.
Hän kuskasi koiran kauas metsään, ehkä Hyvinkään taa. Repi sen autosta, raahasi väkisin. Samalla laukku putosi maahan, aukesi. Passi tippui ulos isoksi harmiksi. Hän kiirehti, paiskoi oven ja häipyi. Ei huomannut.
Ja Aapo Aapo ei vain juossut auton perään se etsi Annin tuoksuisen tavaran. Jotain, missä tuoksui koti, perhe. Ja toi sen takaisin.
Kulki kymmeniä kilometrejä kolmella jalalla, jotta palauttaisi sen, minkä hän oli menettänyt samalla kun pettänyt.
Mikä siellä mekastaa? tuli ärtynyt, takkinen ääni. Sirkka, taas vedät tuuletuksen päälle? Täällä vilustuu joku vielä!
Anni ilmaantui käytävään silkkisessa aamutakissaan kasvonaamio kasvoilla. Hän näytti täysin ulkopuoliselta tässä draamassa. Nähtyään crusty koiran oven suulla, hän jähmettyi. Kangasnaamio oli nyt hänen todellisten kasvojensa näköinen: tyhjä, valkoinen, ilmeetön.
S-sinä? Anni kiljahti, ääni muuttui pian parkaisuksi. Mutta mä vein sut Nurmijärven taakse! Metsään! Et voi olla täällä!
Aapo murisi matalalta, syvältä kurkustaan. Painautui minuun kiinni, suojellen, tai pyytäen suojaa.
Nousin jalkeille hitaasti, nojasin seinään. Selkää pakotti, polvia särki mutta sisältä nousi jääkylmä rauhallisuus. Pelko katosi. Jäljelle jäi vain ällötys, kuin olisi astunut koiranpaskaan.
Juoksiko se sittenkin? sanoin hiljaa, pitelin passia kahden sormen varassa kuin ruttoa. Luonnon kutsu, vai? Nurmijärvelle asti veit, vai?
Anni siirsi katseensa passiin. Silmät laajenivat lautasiksi. Hän tunnisti sen.
Palauta se! Hän ryntäsi kohti. Se on minun! Mistä sait sen?! Anna heti!
Otinkin askeleen taaemmas, työnsin käden selkäni taakse. Aapo murahti varoittavasti. Anni pysähtyi kuin olisi kaivannut näkymätöntä seinää.
Mulla lento aamukuudelta! Ilkka maksoi kokonaisen matkan! Anna takaisin, saakeli, anna!
Saisiko koira lääkäriä? sanoin samalla sävyllä, jolla puhutaan julmille lapsille. Poika ontuu, tassu kipeä, verta vuotaa. Täytyy varmaan kuvata: röntgen, magneetti Lääkärikulutkin on nykyään kalliita, Anni. Todella kalliita.
Annan rahaa! Hän tonki aamutakin taskuja, huomaten että ne olivat tyhjät. Paljon? Viisisataa? Tuhat euroa? Ota vaikka, kunhan saat sen passin!
Ei, Anni. Pudistelin päätä hitaasti. Ei tässä ole kyse rahasta. Tässä on kyse siitä, että sinä jätit perheenjäsenen metsään kuolemaan.
Sehän on vain koira! Anni kirkaisi, silmät verestäen kasvomaskin takaa. Karvapallo! Ja mulla on Turkki! Mulla on hermot riekaleina!
Sulla ei ole hermoja. Sanoin kuivasti. Sulla on sisällä pelkkä laskukone.
Avasin passin. Sivuilla hiekkaa, kirjavia tahroja.
Hupsis, huoahdin muka pettyneenä. Onpa dokumentti revennyt. Aapo toi sen hampaissa. Kymmenen kilometriä. Kylläpä rajavartija ilahtuu tästä lookista.
Kyllä mä kuivaan sen! Silitän! Anna se nyt!
Ja jos vaikka kuivuukin kävelin hitaasti keittiöön ikkunan luo.
Me asumme ensimmäisessä kerroksessa. Ikkunan alla kasvaa vanhaa, piikikästä villiruusua, jonka talonmies Matti ei ole ikinä jaksanut repiä. Pimeys oli mustaa mustempaa. Tuuli heilutti ruusupensaita.
Sinä heitit pois minun ystäväni. Minä heitän sinun lomasi.
Et uskalla! Siitä Annista löytyi vauhtia, kun matka oli uhattuna.
Heilautin passin, ilman ihmeempiä temppuja.
Aport, Anni!
Punainen vihko lensi kaarella ruusupuskaan ja katosi. Ensin helähti, sitten risu rätisi.
Etsi! komensin jääkylmällä äänellä. Ehkä löydät, jos oikein yrität.
Anni päästi merimetsomaisen rääkäisyn, ryntäsi ikkunalle, roikkui sieltä puoliväliin ulos, etsi jotain mustasta yössä. Mutta siellä oli vain oksia, tuulta ja syksy.
Hän käännähti, silmissä puhdasta, kirkasta vihaa, ja syöksyi ovesta ulos pelkissä aamutakissa ja tohveleissa. Ovi paukahti kumeasti perässä.
Rauhallisesti vedin ikkunan kiinni. Ei pidä päästää Aapoa vedolle, se oli jo tarpeeksi vilustunut.
Koira makasi olohuoneen matolla, läähätti ja nuoli kipeää tassuaan. Otin ensiapulaukun ja asettauduin viereen lattialle. Kädet eivät enää tärisseet tunsin vain kummallista keveyttä, ihmiselle joka on juuri päässyt isosta taakasta.
Katsotaanpa, sankari, kuiskasin lempeästi ja laitoin kirkkaan lampun päälle.
Tutkin tassua. Murtumaa ei näkynyt, verta vähän, nivel turvoksissa. Kaivoin karvaa peukalolla erilleen.
Siinähän se valtava piikki, kuin pieni siili oli iskeytynyt syvälle varvasväliin. Olipahan se kipeä.
Kestätkö, pieni? Kohta helpottaa, otin pinsetit.
Aapo nytkäytti koipea muttei edes uikuttanut. Luotti minuun täysin. Yksi nopea liike ja piikki oli ulkona. Puhdistin haavan, sidoin jalkaan kevyen siteen. Koira huokaisi syvään, rentoutui, ja päätyi painamaan päänsä syliini.
Nyt olimme kotona.
Ulkona saattoi vielä kuulla Annin sekavaa kiljuntaa.
Missä se on?! Saakeli koko piikkipuska! Ai, prkl! Vihaan tätä kaikkea!
Anni ryömi siellä ruusujen seassa kuin tahmainen siili, repien kalliit silkkiaamutakkinsa ja poltteli barbaarisesti hermonsa loppuun. Olin tyytyväinen. Se tuntui oikeudenmukaiselta.
Sitten ovi kävi hiljaa.
En säikähtänyt. Tiesin sen olevan Ilkan hänellä oli avaimet, toisin kuin hätiköivällä Annilla.
Eteiseen asteli Ilkka, poikani. Uupuneen näköinen, sheivaamaton, matkalaukku olalla. Hän oli tullut päivän etuajassa yllätykseksi.
Hän pysähtyi, näki sotkuisen koiran, side jalassa, ja minut lattialla. Villanaru, pihdit ja vanulaput lojuivat maassa.
Äiti? hän kurtisti kulmiaan. Mitä täällä oikein tapahtuu? Miksi Anni on pihalla, ryömii ruusupuskassa ja huutaa niin että koko talo herää?
Hymyilin. Se oli sellainen hymy, jonka saa vain, kun myrsky on ohi.
Treenaa Selviytyjiin. On tässä tuvassa ollut sen sortin tarpomista viime aikoina.
Ilkka potkaisi kengät pois, asteli olohuoneeseen. Katsoi Aapoon. Koira tunsi heti isäntänsä ja huitaisti hännällä. Ilkka katsoi halauslenkkiin. Sitten katsoi apteekkilaatikkoa ja pöydällä olevaa veristä piikkiä.
Se vei Aapon, eikö niin? kysyi hän hiljaa.
Ei kadotti tai päästi. Hän tajusi heti. Fiksu poika. Oli nähnyt Annin katseet ja pikkumaisen kitinän jo aiemminkin. Mutta tähän asti oli ajatellut, että kyllä se siitä. Nyt siinä oli raja, jonka yli ei voinut enää ummistaa silmiä.
Vei, vahvistin vain. Hyvinkään taakse, silloin kun nukuin. Selitteli, että luonto kutsui. Mutta Aapo tuli takaisin.
Ilkka meni ikkunalle, kurkkasi alas, missä joku varsinainen valoshow riehui: Annin kännykkävalon keila pyöri mustissa pensaissa.
Entäs passi? hän kysäisi selin. Tuolla se huutaa passiaan.
Passin Aapo toi. Metsästä, mihin Anni tiputti sen. Pikkusen se kyllä kärsi paluumatkalla. Sitten jotenkin lipsautin sen ikkunasta ulos. Tiedäthän, veto.
Ilkka oli hetken hiljaa. Näin, kuinka hänen leukansa nyki. Hän oli rakastanut Annia, tai uskonut rakastavansa pintakiiltoa. Mutta Aapon hän toi meille kymmenen vuotta sitten pennusta. Se oli osa hänen lapsuuttaan, isän muistoa, kaikkea yhteistä hyvää. Koiraan kohdistuva petos oli anteeksiantamaton. Se oli raja. Rakkaus loppui.
Selvä, hän sanoi, riisui puvun ja ripusti sen tuolille. Liikkeet olivat raskaita mutta varmoja. Sinne jäi Turkin-reissu.
Sinne jäi, vastasin, täyttäessäni Aapolle ruokakupin täyteen Hau-Hau Championia. Raksi kupissa kuulosti maailman kodikkaimmalta ääneltä. Eikä siihen passilla enää lähdetä.
Ilkka istui lattialle koiran viereen, painoi kasvonsa sen lämpimään, mutaan ja risuihin tuoksuvaan turkkiin. Aapo nuolaisi korvaa kiitokseksi.
No jaa, Ilkan ääni oli matala mutta päättävä. Lähdetään sitten me lomalle. Sinä, äiti, ja minä. Aapokin tietty mukaan. Kyllä löytyy hotelli, missä koirat saa majoittua. On sille reissukoiralle nyt hoito paikallaan. Ja sullekin.
Ulkona kaikui Annin riemusta pakahduksiin ja heti perään pettymykseen vaihtunut kiljunta. Luulen, että se kuului koko taloyhtiölle.
Löysin! Löysin! Äää! Mitä täällä on tapahtunut? Mitä sä sille passille teit?!
Anni löysi passinsa. Huutosävelestä päätellen hän näki sen, mitä minäkin ennen heittoa: Aapon kulmahammas oli painanut kannesta läpi. Reikä komeili juuri visan kohdalla: täydellinen, tuhoava painauma.
Ilkka nousi, meni keittiöön ja napsautti vedenkeittimen päälle.
Oisko teetä, äiti? Mintulla? Vahvaa?
On, poika. Kyllä kelpaa.
Kodissa oli taas lämpöä. Hiljaisuus väistyi veden kiehuessa ja nappuloiden rapistessa kupissa. Me olimme kotona, me olimme perhe.
Anni taas hän jäi sinne, minne kuuluikin. Pihan synkkään yöhön, viha rinnuksilla, kädet ja kasvot naarmuilla ja passissa reikä, joka esti matkanteon.
Viikon päästä lähdimme todella. Löysimme pienen mökin merenrannalta, jossa isäntäväki tykkäsi noutajista.
Aapo onnuutti vielä pari päivää, mutta meren tuoksu ja lämmin hiekka tekivät ihmeen. Ja Annista Annista ei paljon kuulunut. Kuulemma muutti äitinsä luo, rapsutteli viikkoja ihoa ja mieltä ruusupensaiden jäljiltä. Naarmuja jäi eikä vain ihoon.
