Äiti, nyt mä kerron sellaisen jutun, että istupa alas ensin.
Katariina rojahti sohvalle Marin vierelle, veti jalkansa alleen ja etsi itselleen mukavamman asennon. Silmät säihkyivät siihen malliin, että Mari laski kirjan käsistään ja riisui silmälasit. Tuollainen ilme Katilla oli viimeksi ollut silloin, kun hän kaksitoistavuotiaana voitti kaupungin äidinkielen kilpailun.
Mä tapasin miehen. Kahvilassa, sattumalta. Tai no, ei ihan sattumalta istuttiin vierekkäisissä pöydissä, hän aloitti puheen, ja sitten me vain juttelimme kolmen tunnin ajan putkeen, uskoisitko!
Katariina höpötti niin tohkeissaan, että punoi tarinaa vähän miten sattui, unohti yksityiskohtia, palasi välillä takaisin. Hän kertoi, että miehen nimi on Risto, 34 vuotta, työskentelee arkkitehtitoimistossa, aivan uskomaton huumorintaju ja ainoa tyyppi maailmassa, joka oikeasti kuuntelee häntä loppuun asti eikä keskeytä. Kolmet treffit kymmenen päivän sisään. Viimeisillä kävelivät Esplanadilla kahteen yöllä ja unohtivat tyystin, että kummankin piti olla aamulla aikaisin töissä.
Risto ymmärtää mua niin kuin kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt. Sanon jotain ja hän nappaa ajatuksesta kiinni, ja mä mietin, että mistä tällaisia oikein ilmestyy?
Mari kuunteli sivuttain päätään kallistaen ja pudisti jossain vaiheessa hiljaa päätään, ei moittivasti, vaan lähinnä hämmästyneenä.
Näen, että sä hehkut ihan kokonaan. En ole nähnyt sua tuollaisena pitkään aikaan, Kati.
Tässä kohtaa Kati hiljeni. Ei äkillisesti, vaan niin, kuin ylistyssanat olisivat hupeneet hänestä hiljalleen, ja pohjalle jäi jotain ihan muuta. Hän tuijotti sormiaan, jotka olivat lomittain sylissä, istui hiljaa useamman sekunnin, keräten rohkeutta.
Mutta…
Mikä mutta? Mari kurtisti kulmiaan ja nojautui lähemmäs, tarkastellen Katia. Kati, mikä hätänä?
Risto on naimisissa.
Mari nojautui hitaasti sohvan selkänojaan. Ei sanonut sanaakaan ehkä viiteen sekuntiin, mutta Katin mielestä ne sekunnit riittivät siihen, että hän olisi jo halunnut nielaista joka sanan, jonka oli juuri kertonut.
Katariina, tämä ei ole mikään “mutta”. Tämä on pahinta. Ymmärrätkö, mitä tämä tarkoittaa? Särjet toisen ihmisen perheen. Viet jonkun toisen aviomiehen.
Äiti, hän itse sanoo ettei ole rakastanut vaimoaan enää pitkään aikaan. Häntä ei pidä siinä suhteessa mikään muu kuin lapsi näin hän itse sanoo, en keksi omiani.
Ja lapsi ei sitten muka merkitse mitään? Tajuatko, että tunket toisten elämään ja päätät muiden puolesta, kuka on kenenkin kanssa?
Minä en päätä mitään, äiti, minä vain…
Treffaat varattua miestä, kolme kertaa kymmenessä päivässä, ja tuut tänne silmät loistaen kuin mitään kummempaa ei olisi tapahtunut.
Katariina nousi sohvalta, sillä äidin vierellä istuminen ja ankaraan puheeseen vastaaminen tuntui mahdottomalta. Mari nousi myös, muttei seurannut jäi seisomaan sohvan luo, mikä tuntui Katin mielestä vielä raskaammalta. Jos Mari olisi tullut halaamaan, Kati olisi ehkä pystynyt kestämään. Mutta kun äiti vain jäi siihen, Kati nappasi eteisen henkarilta takkinsa, työnsi kädet hätäisesti hihoihin ja säntää ulos, niellen kyyneleitään, joita ei enää voinut pidätellä.
Kotona hän istui eteisessä kaksikymmentä minuuttia ilman, että ehti riisua kenkiään, kämmenet märkiä poskia vasten. Takintaskussa puhelin tärisi, ja näytöllä vilahti Riston nimi. Katariina pyyhkäisi kasvonsa hihaan, nielaisi ja vastasi.
Hei, Risto sanoi sen niin lempeästi, että Katia melkein taas itketytti, mutta hän nieleskeli ja yritti pitää äänensä vakaana.
Kerroin äidille. Meistä. Kaikesta.
Miten hän otti sen?
Huonosti. Sanoi, että hajotan perheen. Että olen kamala ihminen. No, ei ihan niillä sanoilla, mutta se oli viesti.
Risto oli hetken hiljaa, ja Kati kuuli hänen hengityksensä, kun tämä haki sanoja.
Kati, kuule. En enää tiedä, missä pääni menee tämän kaiken kanssa. Tytöllä on neljä vuotta ikää, ajattelen häntä päivittäin ja tuntuu, että jos nyt lähden, petän hänet. Mutta ei tätä elämää enää kestä. Ja mulla on ollut pitkään tunne, että Kaisa pettää minua. Sitä voisi käyttää hyväksi, jos asia päätyy oikeuteen, mutta…
Risto lakkasi puhumasta, ja Kati kuunteli muutaman sekunnin ihan täyttä hiljaisuutta. Sitten hänen mieleensä pälkähti ajatus, joka varmaan oli jo pyörinyt takaraivossa kuukausia, mutta jota ei ollut uskaltanut sanoiksi pukea.
Risto, oletko sä varma, että se lapsi on sun? Olet itsekin epäillyt Kaisaa jo pitkään.
Hiljaisuus.
…Risto ei soittanut sinä iltana enää, eikä seuraavanakaan päivänä. Katariina lähetti hapuilevan viestin, ilman painostusta, enemmänkin osoittaakseen olevansa yhä täällä. Vastaus tuli vuorokauden päästä: “Tein testin. Odotan tulosta. En pysty nyt puhumaan, anteeksi.” Kati ei yrittänyt enempää, vaikka teki kovasti mieli soittaa.
Kuukaudesta tuli sellainen, että aika tuntui irvailevan tarkoituksella. Risto kyllä soitti, joskus myöhään, joskus lyhyesti ja Katariina kuuli sen äänessä: miten huonosti toisella oli, miten lauseet katkesivat ja Risto vaihtoi aiheet leipäkaupan sämpylöihin ja naapurin koiran haukkumiseen, ihan mihin vain.
Kati ei udellut, ei patistanut, oli vain kuulolla ja höpötti normaaleista arjen asioista siitä, että viereiseen kerrostaloon oli avattu hullu hyvä munkkikahvila, mistä sai tuoreita karjalanpiirakoita, ja että nyt oli vähän kevyempi olo edes viisi minuuttia.
Sitten tuli torstai, ulkona satoi kuin Esterin persiistä, ja Kati meni ajoissa nukkumaan. Ovikello soi yhdentoista aikaan. Katariina kiskaisi villapaidan ylleen ja meni avaamaan. Ovelta löytyi Risto.
Läpimärkänä, silmät punaisina ja nyrkissä ryppyinen paperinpala. Ei sanonut sanaakaan, eikä tarvinnutkaan Kati ymmärsi jo ilmeestä ja siitä rutistuneesta lapusta. Hän nappasi Ristoa märästä hihasta, veti eteiseen, paiskasi oven kiinni jalallaan ja halasi niin kovaa, että Risto lakkasi viimein pidättelemästä itseään ja painoi otsan Katariinan olkapäähän.
Ei ole minun, Risto sai sanotuksi, ja Katia kirpaisi, kuinka paljon kahteen sanaan voi mahtua tuskaa. Neljä vuotta, Kati. Neljä vuotta mä luulin, että mulla on tytär. Ja Kaisa tiesi koko ajan, eikä sanonut mitään.
Kati silitti hänen märkiä hiuksiaan. Ei yrittänyt lohduttaa. Ei tarvinnut. Risto tarvitsi vain jonkun, joka ei katoaisi.
Ero vei useamman kuukauden, hitaan ja raskaan. Katariina kulki mukana juristin luona, haki papereita, keitti ruokaa iltaisin, kun Risto palasi istunnoista sellaista naamaa, että tuntui kuin joku olisi imuroinut kaiken pois.
Hän ei valittanut, ei ruikuttanut huomiota, vaikka välillä pelottikin ja yksinäisyyskin kolkutteli. Mutta pikku hiljaa Risto alkoi toipua, päivittäin jotain tärkeää palautui takaisin joku sisäinen kivijalka, jonka Kaisa oli vuosien aikana huolellisesti murustanut.
Melkein vuosi meni. He menivät lopulta naimisiin hiljaisuudessa, ei mitään kermakakkuja, vain maistraatti ja parhaat ystävät todistamassa ja Katariina myönsi, että se päivä oli hänen elämänsä onnellisin, koska kaikki oli oikeasti totta. Yhteinen asunto tuoksui uudelta maalilta ja vähän vielä lattiapölyltäkin, ja Katariina rakasti sitä tuoksua, koska se enteili uutta alkua. Heidän alkuaan.
Sitten syntyi Leevi. Sairaala toi syliin pikkuisen, kurtistuneen ja vihaisesti rääkyvän. Katariina kurkkasi Ristoa, joka seisoi vieressä aivan liikkumatta, eikä uskaltanut hengittääkään. Ajatteli, että vielä vuosi sitten kaikki tämä vaikutti täysin mahdottomalta.
Kaksiviikkoa kotiin pääsyn jälkeen Katariina laski pöydälle Riston eteen kirjekuoren, jossa oli DNA-tulokset. Risto vilkaisi kuorta ja Katiin ja pudisti päätä:
Kati, älä viitsi, sulta en takuulla tarvitse tällaista.
Avaa se, Katariina kömpi sohvalla poikittain ja rutisti Leevin tiukemmin syliin. Kyse ei ole luottamuksesta. Tämä on meille molemmille tiedänpähän varmuudella, ettei kätilöt vahingossa vaihtaneet lasta toiselle osastolle.
Risto avasi paperin, silmäili tuloksen, laski lapun pöydälle. Istui varovasti Katariinan ja Leevin viereen ja rutisti molemmat kainaloon. Siinä he istuivat, kunnes yläkerran naapurin remppa alkoi taas.
Katariinan sulkiessa silmät hän ehti ajatella, että omat vanhemmat olivat vihdoin leppyneet. Isä oli kätellyt Ristoa viime viikolla ja tarjoutunut kokoamaan pinnasängyn. Mari oli tuonut Leeville villasukat, jotka olivat kolme kertaa liian suuret, mutta ne oli neulottu niin suurella rakkaudella, että Katariina oli melkein itkenyt oviaukossa.
Ja siinä istuessaan hän muisti hän oli kuitenkin ollut oikeassa silloin, vuosi sitten. Oli ihan hyvä, ettei ollut jättänyt kesken.
