Äiti vain halusi auttaa
Arvaapa mitä, Kaisalla syntyi toinen lapsenlapsi! anoppi, Irma Virtanen, kaatoi lisää teetä kuppiini. Poika, kolme kiloa kahdeksansataa. Terve ja oikein pullea.
Nyökkäsin ja lämmitin käsiäni teemukin ympärillä. Irman asunnossa oli aina viileää hän säästi lämmityskuluissa, mutta pöytä notkui pullista, lihapullista ja erilaisista salaateista. Aivan kuin olisin tullut teelle, vaikka tarjottavat muistuttivat hääpöytää.
Eikö teiltäkin jo Riikan kanssa voisi odottaa jotain? Riikka, tiedäthän, elämä menee ohi, Irma työnsi eteeni hillopurkin. Ajattelin jo, että tähän mennessä pitäisin lapsenlastani sylissä, mutta aina vain odotetaan, odotetaan.
Irma, nyt on toisenlainen aika, vastasin varovasti, yritin olla loukkaamatta. Säästämme asuntoa varten. Ei me vaan voida ottaa sekä lasta että asuntolainaa samaan aikaan. Meillä on tärkeää ensin saada oma koti, ja sitten vasta ajatella lapsia.
Irma heilautti kättään kuin olisi yrittänyt hätistää kärpästä.
Höpö höpö! Synnyttää vain pitää, kyllä elämä kantaa. Mehän oltiin Petterin kanssa opiskelijasolussa, kahdeksantoista neliötä kolmistaan. Silti kasvattiin ja valmistuttiin. Teillä tuollaiset laskelmat ette koskaan hanki lasta, jos vain mietitte.
Join nopeasti teetä saadakseni lisää aikaa ajatella. Ulkona helmikuinen taivas oli harmaa, ikkunaa pitkin valui sade tai ehkä sulava lumi. Viereisestä huoneesta kuului seinäkellon naksutus, jonka Irma oli tuonut mukanaan lapsuudenkodistaan.
Elämä ei vaan toimi noin, sanoin ja laskin kupin pöydälle. Ennen ehkä jotenkin pärjäsi, mutta nyt kun asuminen ja ruoka on kallista, vaipat, lääkkeet… Sitten ollaan vain veloissa.
Mutta minähän hoidan ja autan vauvan kanssa! anoppi nojautui eteenpäin kuin tämä ratkaisi kaiken. Sinun tarvitsee vain synnyttää, minä hoidan loput. Ruokin, ulkoilutan, valvon yöt.
Tunsin ärtymyksen hiipivän sisälläni, en suuttumusta, vaan sellaista tahmeaa väsyttävää kiukkua.
Irma, minä haluan kasvattaa oman lapseni itse. Haluan oikeasti olla kotona vauvan kanssa, enkä rynnätä töihin kolmen kuukauden jälkeen vain rahaa ansaitakseni. Ne ensimmäiset vuodet ovat aivan tärkeimmät.
Anoppi puristi huuliaan ja käänsi katseensa ikkunaan. Oli selvästi loukkaantunut. Tunnistin kyllä jo ilmeen nyt Irma vetäytyisi hiljaisuuteen ja kolistelisi astioita korostetusti, näyttääkseen miten haavoittunut oli.
Join teeni loppuun ja nousin.
Kiitos tarjoiluista, minun pitää palata. Timo odottelee töistä kotiin seiskaksi.
Anoppi nyökkäsi vilkaisemattakaan suuntaani. Pukeuduin, annoin kuivahkon pusun poskelle ja lähdin.
Taksissa painoin otsani kylmää ikkunalasia vasten ja suljin silmäni. Ohitse vilahti betonilähiöitä, mainoskylttejä, mustiin toppatakkeihin pukeutuneita ihmisiä. Irma ei vain ymmärtänyt, että ajat olivat muuttuneet. Että enää ei vain tehty lapsia ja toivottu parasta. Lapsi on vastuuta. Halusin antaa tulevalle lapselleni kaiken: oman huoneen, hyvän koulun, mahdollisuuksia. Siksi tarvitsimme oman kodin.
Kaksi kuukautta kului…
Valmistin illalliseksi broileria ja perunoita Timo pitää helposta ja tuhdista ruoasta. Irma oli soittanut jo edellisenä päivänä ja ilmoittanut tulevansa kylään, sanoi että oli asiaa. En kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota, tiesin että asia tarkoitti yleensä reseptejä tai napinaa naapureista.
Kun istuimme pöytään ja Irma työnsi lautasensa syrjään, aavistin jotain erikoista.
Muistatteko Lempi-tädin, äitini serkun? Irma katseli meitä molempia. Hän kuoli viime kuussa. Kärsi pitkään…
Timo nyökkäsi. Itse olin tavannut Lempin vain kerran, jossain suvun juhlissa.
Mutta tiedättekö, mitä? Irma suoristautui tuolillaan ja tajusin kohtaavani jotain tärkeää. Hän jätti minulle asuntonsa. Kaksion. Siellä pitää vähän remontoida, mutta itse talo on tiilitalo ja hyvä.
Timon silmät suurenivat.
Ihanko totta? Sehän on hienoa!
Hetkinen vielä, Irma nosti kättään. Haluan siirtää asunnon teidän nimiinne.
Jäin haarukka ilmassa jähmettyneenä.
Mutta yhdellä ehdolla, Irma katsoi minuun suoraan. Syntyy lapsi. Tyttö tai poika, sitä en vaadi. Kunhan tulee vauva asunto on teidän.
Hiljaisuus laskeutui pöydän ylle. Keittiössäkin hanasta tipahteli vettä.
Irma ei antanut tauon venyä, vaan sanoi kiireesti, ikään kuin peläten, että joku estäisi hänet.
Nyt ei enää tarvitse säästää, hän hätiköi. Asunto on, voitte käyttää kertyneet rahat lapseen. Vaunut, pinnasänky, vaatteet kaikki maksaa nykyään. Eikä tarvitse asuntolainaa!
Timo katsoi minuun odottaen vastareaktiota. Tajusin itsekin, ettei oikeasti ollut mitään estettä. Olimmehan molemmat halunneet lasta, mutta asuntoasia hidasti päätöstä. Se ratkesi yhdellä Irman allekirjoituksella.
Me suostumme, tartuin Timon käteen. Olemme jo pitkään halunneet, mutta ajankohta on vain ollut pielessä.
Irma hymyili leveästi kuin olisi saanut avaimet uuteen elämään.
Vuosi kului…
Otolla oli ikää kuukausi. Keinuttelin häntä makuuhuoneessa, hyräilin päättömiä tuutulauluja, kun eteisessä oven lukko kolahti. Kävelin käytävälle vauva tiukasti sylissäni.
Timo, oletko jo kotona?
Eteisessä seisoi Irma. Käsissään ostoskasseja, kasvoillaan itsevarma hymy.
Jäin lastenhuoneen ovelle seisomaan.
Irma? Kuinka pääsit sisään?
Irma heilautti kättä ja esitteli avainta, jossa roikkui muovinen sinikukka.
Otin kopion varuiksi. Ihan vain jos apu sattuu olemaan tarpeen ettekä avaa ovea.
Nielaisin sanat, jotka polttelivat huulteni takana. Ei ollut oikea hetki. Otto oli juuri nukahtanut, eikä riitely auttaisi.
Irma marssi keittiöön, napsutellen kieltä nähdessään tiskialtaassa pari kuppia ja lautasen.
Mikäs sotku täällä on, Riikka? Tiskit pesemättä, murusia pöydällä… hän kurkisti jääkaappiin ja pudisteli päätään. Mitä syötte? Piimää ja juustoa? Timo tulee töistä mihin ruokaan aiot hänen palata?
Puristin Ottoa tiukemmin hän liikahti, muttei herännyt.
Olen vauvan kanssa koko päivän kahdestaan, Irma. Hän haluaa aina syliin ja heti kun lasken alas, alkaa itku.
Irma jatkoi lastenhuoneeseen, eikä pystynyt pidättelemään. Hän tarkasteli vaippapöytää, hyllyä tuttipulloineen.
Ei tämä näin voi olla. Ja nuo harsot miten tuollaisia käytät? Hankaa ihoa.
Nämä ovat flanellia, tosi pehmeitä.
Kyllä minä tiedän, mikä on pehmeää! Olen ihan omin käsin kasvattanut poikani, muistapa se! Irma mutristi suupieltään. Olet koko päivän kotona, Riikka. Miksi on näin epäsiistiä?
Nyökkäsin kohti Ottoa, joka kehräsi unissaan olkapäälläni.
Siksi.
Höpö puhetta, Irma tuhahti. Minä aikoinani tein kaiken: laitoin ruokaa, siivosin, pesin, ja pidin Timoa sylissä. Enhän minä valittanut.
Irma lähti, jätti taakseen järjestellyt pullot, vaihdetut liinat ja tunteen, kuin olisi jäänyt tien jyrän alle.
Illalla, kun Timo tuli kotiin, odotin että hän söi ja istuin vastapäätä.
Timo, en kestä tätä enää. Äitisi käy täällä ilman ennakkovaroitusta ja omaa avainta käyttäen. Minulla on muutenkin raskasta, olen väsynyt, ja sitten kaikki nämä tarkastukset.
Timo katsoi pois.
Äiti haluaa auttaa, Riikka. Ei se pahalla tule.
Milloin hän siirtää asunnon sinun nimiisi?
Timo vaikeni.
Ei ole kiire kuulemma. Sanoo, että asutaan nyt tässä ja sillä lailla.
Tarrauduin pöydän reunaan niin, että sorminivelet valkenivat.
Näin kului kolme kuukautta…
Irma alkoi olla vakiovieras. Hän tuli milloin tahansa, lähtiessään korjasi kaiken väärin, arvosteli jokaista tapaa miten hoidin Ottoa: ruokintaan, vaippaan, ulkoiluun. Joka käynnin päätteeksi joko moitittiin kiittämättömyyttäni tai loukkaannuttiin hiljaisuudessa. Kun valitin Timolle, hän vain kohautti olkapäitään: Mitäpä minä, oma äiti
Eräänä iltana katkesi kamelin selkä. Irman lähdettyä kaivoin esiin matkalaukun.
Pakkasin vaatteeni. Sitten Otolle vaipat, pullot, pari tärkeää lelua. Timo tuijotti oviaukosta.
Riikka, mihin lähdet?
Äidin luo.
Älä nyt, riitaahan kaikilla on välillä…
Timo, vedin vetoketjun kiinni ja katsoin suoraan. Joko äitisi ei enää tule tähän asuntoon ilman lupaa tai minä lähden Otton kanssa. Valitse.
Hän oli pitkään hiljaa. Katsoi laukkuja, lasta, minua. Sitten lyyhistyi sohvalle kädet kasvoilla.
Odotin. Viisi, kymmenen, viisitoista sekuntia.
Hän ei noussut.
Tilasin taksin ja lähdin.
Seuraavana päivänä Timo soitti. Ja taas seuraavana. Ja viikon päästä. Joka kerta lupasi puhua äidille, pyysi tulemaan takaisin. Mutta avainta ei koskaan ottanut pois, eikä Irma lakannut olemasta kotimme valtias, vaikka asunto muka oli annettu meille.
Avioero laitettiin vireille puolen vuoden kuluttua. Elatusmaksut täytyi hakea käräjien kautta, kun Timo ei omasta tahdostaan halunnut maksaa.
Asuin taas äidin luona, vanhassa lastenhuoneessa, jonka pienikukkaiset tapetit muistin lapsuudesta. Äiti auttoi Otton kanssa, hoiti häntä sillä aikaa kun palasin töihin aluksi osa-aikaisesti, sitten koko päivä. Se oli raskasta, raskaampaa kuin olin kuvitellutkaan.
Mutta joka ilta, kun Otto nukahti sylissäni ja painoi kasvonsa luottavaisena olkapäätäni vasten, tiesin pärjääväni. On vain pakko. Hänelle.
Jos kerran isä ei ollut tarpeeksi vahva puolustamaan omaa perhettään, äidin oli se tehtävä.
