Salla, meidän pitäisi varmaan ostaa vielä yksi teatterilippu.
Salla nosti katseensa lautasestaan. Illallinen ei ollut ehtinyt edes jäähtyä, kun Mikko istui jo puhelin kädessään, näppäili jotain totisena kuin ratkaisi valtion tasolla tärkeää asiaa.
Vielä yksi lippu? Onko joku tulossa mukaan?
Mikko ei edes katsonut häneen.
Äiti haluaisi kovasti. Kerroin eilen, että ollaan menossa, ja hän innostui samantien.
Salla laski haarukan lautasen reunalle, nousi rauhallisesti ja kääntyi tiskipöydän ääreen kuin hakeakseen vettä. Hän ei kyennyt hallitsemaan ilmettään, mutta ei siitä niin väliäkään tärkeintä oli, etteivät kasvojen varjot näkyneet Mikolle. Selittää ei enää jaksanut, ei halunnutkaan.
Tottakai. Äiti haluaa. Sirkka haluaa aina.
Salla seisoi lavuaarin ääressä, vesi lorisi lasiin, ja hänen silmissään vilahtelivat hääkuvat. Kaikki kaksisataa neljäkymmentä, jotka valokuvaaja antoi muistitikulla, vaalean sininen nauha ympärillä. Salla selasi kuvia kolme iltaa, etsien yhtä ainoaa, jossa he ovat Mikon kanssa kahden. Ei löytynyt. Joka kuvassa Sirkka korjaamassa Mikon solmiota, halaamassa hartioista, seisomassa juuri heidän välissään, hymyilemässä leveästi kuin kyseessä olisi hänen juhlansa. Salla ajatteli silloin, että se oli sattumaa, kuvaajan valinta. Tänä iltana ei enää uskonut sattumaan.
Anoppi kulki heidän kodissaan alusta asti kuin kotiinsa ilmestynyt vieras, joka ohimennen majoitettiin. Asunto oli kuitenkin Sallan hänen omista rahoistaan ostama. Silti Sirkka tuli ja meni miten huvitti, omat mielipiteet kaikesta: verhot väärät, kattila huono, ruoka liian suolaista, Mikko laihtunut, Mikko kalpea, Mikko syö liian vähän.
Salla joi vettä ja laski lasin tiskipöydälle.
Kaikki yhteiset reissut päätyivät samaan. Kino viime kuussa? Kolmistaan. Jäähalli uudenvuodenaattona? Kolmistaan. Kahvilaan Keskuskadulla, johon Salla haaveili kahdenkeskisestä hetkestä? Mutta Mikko kutsui äitinsä, ja Sirkka tulikin, istui väliin pikkuruiseen pöytään, tilasi teetä sitruunalla ja kertoi neljäkymmentä minuuttia verenpaineestaan sekä naapurin Eilasta, joka taas vuosi vettä heidän kattonsa läpi.
Teatteri. Tämä ilta oli valittu tarkasti. Salla odotti puolitoista kuukautta, sai liput hyviltä paikoilta, kolmas rivi permannolla. Sen piti olla heidän iltansa. Vain heidän.
Salla, miksi olet noin hiljainen?
Mikko vihdoin nosti katseensa ruudusta.
Ymmärräthän, että äiti tuntee olonsa yksinäiseksi, hän lisäsi. Sanat kuulostivat opitulta litanialta, joita Mikko toisti yhä uudestaan. Huomasikohan hän edes itse?
Salla nyökkäsi vähän.
Osta vaan.
Mitäpä muuta tässä voisi? Hän oli yrittänyt keskustella aiemmin, turhaan. Aina Mikko loukkaantui, meni toiseen huoneeseen eikä puhunut koko iltana. Heti aamulla Sirkka soitti: “Onko teillä kaikki kunnossa?” Kierre, josta Salla ei ollut aikoihin yrittänyt päästä ulos.
Mikko kiitti ja palasi kännykkäänsä.
Kolmas rivi permannolla tosiaan oli mainio näyttämö näkyi täydellisesti, pienimmätkin yksityiskohdat ja jokainen ilme näyttelijöiden kasvoilla. Silti Salla istui melkein yksin, sillä Mikko kääntyi heti alussa äitiinsä päin, eikä enää huomannut vaimoaan.
Sirkka asettui Mikon oikealle puolelle ja he alkoivat supista ohjelmalehtisestä, teatterin aulasta, ja jostain tutusta, jonka Sirkka väitti nähneensä naulakkorivissä. Salla istui vasemmalla, tuijotti näyttämöä vaikka esitys ei ollut edes alkanut. Väliajalla Mikko johti äitinsä buffetin puolelle. Salla jäi saliin, koska kukaan ei kysynyt häntä mukaan eikä hän osannut itse tyrkyttää itseään mukaan. Kun he palasivat, Sirkka selosti Mikolle ensimmäisen näytöksen tärkeimmät kohdat kuin tämä olisi istunut kokonaan eri salissa. Salla selaili ohjelmaa ja ajatteli, ettei kolmannen rivin permantopaikka ollut rahan arvoinen.
Kotimatkakin kului kolmistaan. Ensin he veivät Sirkan kotiin, ja Salla odotti autossa kymmenen minuuttia, kun Mikko auttoi äitiään ovella, vaihtoi lukon ja kuunteli jotakin kynnyksellä. Lopulta kun Mikko istuutui takaisin ratin taakse, hänen ilmeensä oli tyytyväinen ja huojentunut.
Olihan tosi mukavaa, eikö?
Salla nyökkäsi ja käänsi katseensa ikkunasta ulos. Hän väitti olevansa väsynyt, mutta oikeasti ei jaksanut enää edes puhua hän tiesi, että mikä tahansa sana jäisi vain leijumaan ilmaan, kuulumattomiin.
Seuraavat kaksi kuukautta menivät juuri niin kuin Salla oli arvannut. Sirkka ilmestyi säännöllisesti ja Mikko vietti entistä enemmän aikaa hänen kanssaan, kun taas Salla jäi omassa kodissaan yhä useammin yksin. Hän kuunteli keittiön äänet, naurunpätkät, keskustelut, joihin häntä ei kutsuttu mukaan. Kahdenkeskiset päivälliset vähenivät, yhteiset viikonloput muuttuivat velvollisuudeksi vierailla Sirkalla tai viettää vielä yksi ilta kolmestaan. Salla meni nukkumaan ensimmäisenä, heräsi aina sama puristus rinnassa, josta oli tullut kahden kuukauden aikana liian tuttu.
…Maaliskuun puolivälissä työpaikalta napsahti kunnon bonukset, ja Salla mietti kolme päivää ennen kuin rohkeni tehdä päätöksen. Viidentoista päivän loma Turkissa, kaikki valmiina, meri, aurinko, hyvän hotellin kehut. Hän vertaili matkoja viikon, luki arvosteluja, mittasi kävelymatkaa rannalle. Tästä piti tulla heidän yhteinen peruutusnappinsa maailmaan, jossa olisi aikaa olla taas pari.
Mikko, mä tilasin meille lomat Salla sanoi illalla, kun he istuivat iltapalalle ja laski printatun varauksen hänen eteensä. Turkki, viidentoista päivän reissu, kesäkuussa. Ranta, meri, kaikki valmiina. Käytin bonukset, mutta se oli sen arvoista.
Mikko vilkaisi varausta, kohotti katseensa ja nyökkäsi.
Vau, tosi hienoa. Kiitos Salla.
Salla huokaisi syvään, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen sisällään tuntui helpolta. Ehkä kaikki voisi vielä järjestyä, kenties matka ratkaisisi kaiken parempaan. Hän nukahti illalla rauhallisempana kuin pitkään aikaan.
Seuraavana päivänä Mikko palasi töistä, istui pöytään, odotti että Salla annosteli illallisen. Sitten, ihan tavalliseen sävyyn, haukattuaan ensimmäisen ja toisen suupalan, Mikko sanoi:
Salla, mä kerroin äidille Turkista. Hänkin haluaisi lähteä mukaan, voitko varata vielä yhden matkan?
Haarukka pysähtyi puolimatkaan lautaselle. Salla laski sen alas, pitkän hiljaisuuden jälkeen katsoi Mikkoa yrittäen ymmärtää vitsaileeko tämä vai eikö vain kuule itseään.
Tällä kertaa Salla ei enää ollut hiljaa.
En, Mikko. En lähde lomalle sinun äitisi kanssa.
Mikon leuka pysähtyi, ja hän katsoi Salla kuin tämä olisi tullut yhtäkkiä hulluksi.
Mitä nyt, Salla? Äitiä harmittaa olla yksin, hän ei ole nähnyt merta kolmeen vuoteen. Eikö sulle riitä?
Salla nousi pöydästä, meni ikkunan viereen ja painoi kädet pöytää vasten, sormet olivat miltei valkoiset. Hän tunsi kuinka jokin lämmin ja vastustamaton nousi sisältä, kerrostunut kuukausia, nyt viimein kurkkuun saakka.
Menköön kavereidensa kanssa! Onhan hänellä viisi ystävää, Mikko, viisi, jotka käyvät hänen luonaan joka viikko kahvilla! Menkööt heidän kanssaan, ja jättäköön meidät rauhaan!
Se on minun äitini, mitä sä…
Tiedän oikein hyvin! Salla kääntyi Mikkoon päin, ääni värisi kiukun ja surun sekoituksesta. Tiedän tasan tarkkaan, koska hän on meidän elämässämme 24/7! Elokuvat hänen kanssaan, jäähalli hänen kanssaan, teatteri, illatkin hänen kanssaan! Olen kyllästynyt olemaan se toinen vaimo tässä liitossa, Mikko, tajuatko sä ollenkaan?
Mikko työnsi lautasen kauemmas ja nousi, kädet puuskassa.
Salla, sä oot kylmä. Et ymmärrä, miltä hänestä tuntuu olla yksin.
En tosiaan ymmärrä! Salla astui ihan hänen eteensä, silmissä paloi päättäväisyyden tuli. Enkä ole velvollinen ymmärtämään! Sä olet mun mies! Haluan lähteä sun kanssa kaksin kunnon lomalle, olla viimeinkin ihan kahdestaan! En halua katsoa rannalla, kun sä ja äitisi puhutte hänen verenpaineestaan sillä aikaa kun mä istun yksin ja tunnen olevani täysin tarpeeton!
Mikko siristi silmiään ja perääntyi askelen.
Ootpa ilkeä. Tiedätkö mitä joko äiti lähtee mukaan, tai mä en lähde ollenkaan.
Salla pysähtyi. Katsoi Mikkoa pitkään, syvälle jokin ratkaiseva ja peruuttamaton loksahti paikoilleen hänen sisällään.
Hyvä on. Sitten mä lähden yksin.
Hän käveli Mikon ohi makuuhuoneeseen, otti matkalaukun sängyn alta ja heitti sen peiton päälle. Hetken päästä Mikko seisoi ovella.
Salla, mitä sä oikein teet? Pysähdy nyt, puhutaan kunnolla.
Me puhutaan aina kunnolla, Mikko, ja joka kerta se liittyy sun äitiisi. Salla otti mekon kaapista ja viikkasi sen rauhallisesti laukkuun. Laitan avioerohakemuksen. En jaksa enää tätä liikaa: meitä on kolme, ja minä olen aina se turha.
Mikko jäi nojaamaan ovenpieleen, kasvot hämmästyneinä, kun hän viimein tajusi: Salla ei tapellut, ei vaatinut, vaan oli päättänyt.
Kaksi kuukautta myöhemmin Salla makasi turkkilaisen hotellin altaalla juuri siinä, jonka valitsi niin tarkkaan varausta tehdessään. Aurinko lämmitti hartioita, meri toi suolaisen leutoja henkäyksiä, jääkylmä juoma keräsi vesipisaroita lasin kylkeen. Kukaan ei valittanut verenpaineesta eikä kertonut naapurin ongelmista. Kukaan ei ollut vieressä, eikä ketään kaivannut. Salla hymyili ja ummisti silmänsä olisi pitänyt tehdä tämä jo aikaa sitten, eikä hukata kahta vuotta ihmiselle, joka ei koskaan uskaltanut aikuistua.
