Mitä sinulla oikein on päälläsi? Aila Laine katsoi tytärtään päästä varpaisiin ja pysähtyi erityisesti hameen kohdalle. Sehän on sopimattoman lyhyt. Sinun iässäsi ei enää sovi pukeutua kuin pikkulikka.
Helmi vetäisi automaattisesti helmaa alemmas, vaikka kynähame ulottui melkein polviin asti. Tavallinen toimistohame, jonka hän oli ostanut viime kuussa alennusmyynnistä. Silloin se tuntui löytyneen kuin vahingossa klassinen malli, neutraali väri.
Äiti, ihan tavallinen tämä on, Helmi yritti kuulostaa rauhalliselta, ettei ärtymys kuuluisi läpi. Käyn tässä töissäkin.
Juuri niin. Ihmiset katsovat ja ajattelevat vaikka mitä. Minun nuoruudessani
Helmi ei jaksanut kuunnella loppuun. Hän oli kuullut tämän sata kertaa säädyllisyydestä, meidän aikana, miten kunnon naisen kuuluu näyttää. Sen sijaan hän laski pöydälle kirjekuoren, pullean, johon oli painettu matkatoimiston logo.
Tämä on sinulle, äiti
Aila vaikeni kesken lauseen. Katsoi kirjekuorta, sitten tytärtään, ja taas kuorta.
Mitä sinä nyt taas toit?
Avaa.
Helmi oli odottanut tätä hetkeä puoli vuotta. Säästänyt joka ylimääräisen euron. Se kylpylähotelli Naantalissa, jossa äiti oli aina haaveillut käyvänsä. Helmi löysi sen, varasi hienoimman huoneen, järjesti kaiken tarkasti.
Aila kaivoi lipun esiin ja silmäili nopeasti. Helmi odotti, jos ei halauksia niin edes pehmeää kiitos, lämmintä katsetta.
Äiti sen sijaan painoi suunsa viivaksi ja työnsi kuoren sormenpäillään kauemmas, kuin se olisi ollut likainen.
Taas sinä päätit kaiken puolestani.
Helmin hengitys pysähtyi hetkeksi.
Äiti, se on Naantali. Sinä olet aina halunnut
Entä orvokit? Ajattelitko niitä ollenkaan? Kolme viikkoa poissa, ne kuivuvat kokonaan.
Käyn joka päivä. Lupaan.
Sinä olet töissä. Unohdat jossain vaiheessa, kiirettä pitää. Ja kaiken lisäksi siellä syödään varmaan vain kaalikeittoa, lehdessä luki että näissä uusissa kylpylöissä säästetään ruokapuolessa.
Helmi katsoi äitiään, eikä ollut varma oliko tämä tosissaan. Puoli vuotta ilman aamukahvia, ilman uusia kenkiä, ilman viikonloppureissuja ystävien kanssa. Kaikki tätä varten?
Äiti, siellä on viiden ruokasalin ravintola, menu vaihtuu joka päivä. Hierontoja, uima-allas, ulkoilupolut
Ulkoilupolut, Aila matki. Tuollaista hienoa sanaa taas käytät. Et edes viitsinyt kysyä tarviinko minä sitä!
Helmi nielaisi turhautumisen. Olisi halunnut kuulla edes sen yhden sanan hyvin tehty. Sen, jonka eteen oli elänyt vuosia.
Helmi valahti tuolille. Jalat muuttuivat veltoiksi, aivan kuin keho ei enää jaksaisi kannatella. Hän katsoi pöydän reunalla kituvan kuoren eikä sanonut mitään.
Ja sitten se ilmasto, Aila ravasi jo tuttuun tapaan pöydän ympäri, suoristaen jo valmiiksi sileää pöytäliinaa. Siellä on hirveän kosteaa, verenpaine nousee heti. Mietitkö sitä ollenkaan?
Helmi ei vastannut. Yllättäen hän huomasi, ettei halunnutkaan enää vastata. Ensimmäistä kertaa vuosiin tämä outo haluttomuus selitellä valtasi kokonaan.
Ja matka? Kuinka kauan sinne kestää? Koko päivä junassa täristen? Minun selälläni? Äiti istui pöydän ääreen, valmiina pitkään monologiin. Tuossa naapuritalon Toinikin on sellainen hassu, mutta ei jätä äitiään. Käy joka päivä, kantaa ruokaakin.
Helmi tutki äitinsä suupielien ryppyjä, harmaata tyveä hiusten alla, tuttuja käsiä pullistuvine suonineen. Ne kädet letittivät lapsena hiukset. Ne huulet lauloivat iltasadut. Missä se kaikki nyt oli?
Kuunteletko edes?
Kuuntelen, äiti.
Ei siltä näytä. Istut kuin patsas. Minä puhun tärkeää asiaa ja sinä vain
Aila jatkoi listaa: ahtaat huoneet, kovaääniset naapurit, nuoret lääkärit eivät osaa mitään vain kirjoittavat lääkkeitä. Helmi nyökkäili silloin kun piti, mutta sisällä kasvoi tyhjyyttä.
Seinäkello raksutti minuutteja. Tunti. Puolitoista. Äiti siirtyi kylpylästä yleistyksiin yksinäisiin iltoihin, harvoin soitettuihin puheluihin, siihen miten tytär oli mennyt ihan omille teilleen.
Tajuatko edes, millaista on olla täällä yksin? Äiti nosti leukaa ylös. Sinä haluat päästä minusta eroon, että voit tehdä mitä huvittaa!
Äiti, se on lahja.
Lahja! Aila heilautti käsiään. Lahjan pitäisi olla iloinen yllätys. Mutta tämä Ostit sopiaksesi omatuntosi, laitat äidin matkoihin ja elelet rauhassa, eikö niin?
Helmi nousi hitaasti. Jalat vaivoin tottelivat, mutta hän pakotti itsensä keräämään kirjekuoren. Sormet puristuivat paksuun paperiin.
Olet oikeassa, äiti. Se ei sovi sinulle. Vien sen takaisin.
Aila vaikeni. Katseessa vilahti jotakin hämmentynyttä kuin ihminen, joka on valmistautunut pitkään taisteluun ja vastustaja yhtäkkiä luovuttaa.
Mitä tarkoitat viet takaisin?
Niin kuin sanoin. Palautan rahat. Olet oikeassa, en ajatellut loppuun asti.
Helmi, laita kuori takaisin pöydälle.
Miksi? Ethän sinä halua lähteä.
En sanonut niin! Sanoin että sinun olisi pitänyt kysyä! Äiti huusi ja poskille lehahti punaiset läikät. Aina sinä vain päätät ja sitten ihmettelet kun minulle tulee paha mieli!
Helmi puristi kuoren rintaa vasten ja lähti eteiseen. Sydän hakkasi kurkussa, mutta päättäväisyys vahvisti askelia.
Minne sinä menet? Helmi! Minä puhun sinulle!
Äiti, olen väsynyt.
Väsynyt hän sanoo! Aila ryntäsi perään, nappasi tytärtään hihasta. Olen uhrannut elämäni sinun takiasi! Näitkö sinä ne ajat kun isäsi jätti meidät? Yksin kasvatin sinut! Ja tällainen on kiitos?
Helmi kääntyi katsomaan äitiään, tämän väriseviä huulia, valkoista, vihasta kiristynyttä kasvoa.
Sinä itse sanoit ettet halua.
Sanoin ettet kysynyt!
Hyvä on, kysyn nyt. Äiti, haluatko matkustaa Naantaliin?
Aila haukkoi henkeä suuttumuksesta.
Joko sinä tahallasi kiusaat? Halveksitko sinä minua? Olet tunteeton robotti, sitä sinä olet! Laita nyt se kuori takaisin, minä mietin vielä!
Helmi irrotti varovasti kätensä otteesta. Kuorta hän ei päästänyt.
Soitan sinulle huomenna, äiti.
Hän sulki oven ennen kuin Aila ehti vastata. Moitteet kantoivat Helmien rappukäytävään asti, vaimeina, mutta läpitunkevina. Jotain kiittämättömyydestä, tuhlatuista vuosista, siitä kuinka vielä katuu. Helmi ei pysähtynyt eikä katsonut taakse. Askeleet veivät alas harmaita portaita, postilaatikkojen ohi, ohitse tuttujen naapureiden.
Kadulla tihkutti hiljaista sadetta. Helmi käänsi kasvot kohti pisaroita ja seisoi hetken vain paikoillaan hengittämässä märän asfaltin tuoksua. Muut kiersivät, joku pyöritteli päätään, mutta Helmille oli aivan sama. Matkalippu oli yhä hänen käsissään, ja hän ajatteli, että voisihan sitä lähteä itsekin. Naantali, pylvässalit, porekylvyt eikä ketään moittimassa aamiaisella.
Hän käveli päämäärättömästi kunnes pysähtyi pienen kahvilan ikkunan eteen. Lämmin valo osui valkoisiin pöytäliinoihin, kukka-asetelmiin ja hitaasti illastaviin ihmisiin. Helmi työnsi oven auki ja astui sisään.
Iltaa, tarjoilija hymyili aidosti. Oletteko yksin?
Olen, Helmi itsekin hämmästyi kuinka helpolta sana tuntui.
Hän valitsi pöydän nurkasta, kaukana muista. Asettui istumaan, suoristi lautasliinan polvelle ja avasi ruokalistan. Katse pysähtyi heti kalliimpaan jälkiruokaan päärynätartaletti kinuskilla ja suolalla maustetulla fudgekastikkeella. Ja lasillinen täyteläistä punaviiniä.
Äiti nimittäisi tätä hulluudeksi. Turhaa tuhlausta. Helmi näki jo mielessään tiukasti painetut huulet, moittivan katseen, loputtoman meidän aikana ja tilasi jälkiruoan.
Viini oli syvän makuista ja hieman karvasta. Helmi joi siemauksen ja nojautui taaksepäin. Hän tunsi, kuinka outo keveys levisi, sinne missä vuosia oli asunut paino. Muisti, miten lapsena pelkäsi saada arvosanan seitsemän, koska äiti ei puhunut viikkoon. Miten valitsi talousalan filologian sijaan, koska se nyt ei ole kunnon ammatti. Kolme vuotta Aapon kanssa, vaikka rakasti, mutta erosi, kun äiti joka päivä toisti, ettei pojasta ollut mihinkään.
Tartaletti suli suuhun. Helmi huomasi, ettei muistanut milloin viimeksi oli tehnyt jotain pelkästään siksi, että itse halusi. Ei äidin hyväksyntää varten, ei edes sen yhden sanan hyvin tehty vaan itselleen.
Puhelin tärisi laukussa. Ja uudestaan. Seitsemän soittoa äidiltä, kolme ääniviestiä Helmi kytki puhelimen pois päältä.
Hän joi viinin loppuun, söi jälkiruoan ja pyysi laskun. Jätti anteliaan tipin koska nyt teki mieli ja astui ulos iltayöhön. Sade oli tauonnut ja kirkas taivas vilkutti jo ensimmäisiä tähtiään.
Helmi ajatteli, että ensimmäinen askel on aina vaikein antaa itselle lupa olla tärkeämpi kuin muiden odotukset.
