Laskettiin väärin
Eevi tulee tänään käymään, varmaan seitsemän aikaan. Eihän haittaa?
Aino laski harjan käsistään ja kääntyi miehensä puoleen, joka taplasi kaukosäätimen kanssa olohuoneessa. Jari nyökkäsi vilkaisematta hänen suuntaansa.
Tottakai, tulkoon vain.
Aino hymyili ja palasi peilin eteen. Häntä ilahdutti, että Jari ja hänen pikkusisarensa tulivat niin hyvin toimeen. Eevi poikkesi usein joskus parikin kertaa viikossa ja jäi myöhään, jolloin koti täyttyi naurulla ja rupattelulla. Aino kuunteli, kun he keskustelivat jostain tv-sarjasta tai väittelivät politiikasta ja mietti, kuinka uskomattoman onnekas olikaan. Luotettava puoliso, rakas sisko, vahva perhe. Kaikki kuin elokuvassa mutta oikeasti.
Joskus, tosin, sydäntä raapaisi joku pieni tunne. Mitättömiä hetkiä vain: miten Jari nojautui Eevin puoleen, kun tämä kertoi taas uuden tarinan töistään, miten Eevi nauroi koskettaen hänen miestään olkapäähän, miten he supattelivat keittiössä hiljaisuuden laskeutuessa Ainon ilmestyessä huoneeseen. Hän ajoi moiset ajatukset mielestään. Hölynpölyä. Eevi oli kuin veri pikkusisko, jonka Aino oli hoitanut lapsesta saakka. Ja Jari, hänen Jarinsa, jonka kanssa oli oltu yhdessä jo viisi vuotta. Pian vietettiin vuosipäivääkin.
Sinä ratkaisevana iltana Aino päätti lähteä töistä vähän aiemmin. Halusi ehtiä kauppaan ostamaan juhlaillallista varten ruokaa. Halusi tehdä seuraavasta illasta erityisen.
Avain pyörähti lukossa liian kevyesti. Aino astui eteiseen ja pysähtyi. Asunnossa vallitsi vääränlainen, raskas hiljaisuus, kuin ilma olisi sakeutunut. Olohuoneesta kuului hiljaista keskustelua.
Aino kulki pitkin käytävää, työnsi oven auki ja jäi paikalleen.
Eevi istui hänen tuolissaan. Sisko oli asettunut siihen kuin olisi aina kuulunut siihen. Jari seisoi ikkunan äärellä ja kääntyi selin vielä vahvemmin Ainon astuessa sisään, aivan kuin olisi halunnut upota seinään.
Mikä teillä on? Aino yritti hymyillä, mutta huulet eivät totelleet. Onko sattunut jotain?
Eevi nosti katseensa. Aino ei tunnistanut siskoonsa. Minne oli kadonnut pehmeä, hieman ujo Eevi, joka aina kysyi neuvoa, joka itki siskon olkaan jokaisen mieshuolen jälkeen? Edessä istui vieras nainen, silmissä kylmä, voitonriemuinen katse.
On sattunut. Olen raskaana miehellesi, Eevi sanoi rauhallisesti. Kerää kamppeesi ja häivy. Minä asun nyt täällä.
Käsi laskeutui vatsalle. Litteä vielä, piilossa väljässä paidassa.
Aino seisoi liikkumatta. Jossain ulkona auto tööttäsi. Naapurista kuului tv:n ääni. Maailma jatkoi kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta hän ei saanut henkeä.
Mitä?! ääni särkyi käheäksi.
Kuulit kyllä. Eevi nojahti taaksepäin. Me ollaan Jarin kanssa jo päätetty. Loppu näytelmille, tää alkaa riittää.
Aino katsoi miestään. Jari tuijotti yhä pois päin, hartiat kumarassa, sormet puristuivat ikkunalautaan niin, että rystyset kalpenivat.
Jari, hän astui miehen luo. Katso minuun.
Jari kääntyi. Ainon silmät eivät löytäneet niissä häpeää tai katumusta. Vain väsymystä ja jotain helpotukseen viittaavaa.
Aino, Jari kohautti käsiään. Näin vain kävi, anna anteeksi.
Näin vain kävi? Aino kuuli itsensä kuin etäisenä. Viisi vuotta liittoa ja näin vain kävi?
Älä nyt jaksa draamaa, Eevi virnisti. Ollaan kaikki aikuisia. Rakkaus loppuu, kaikille käy niin. Meidän Jarin kanssa on oikeaa nyt.
Meidän Jarin kanssa. Samalla tavalla hän itse oli miestä nimittänyt.
Kauanko? Aino sai hädin tuskin kysyttyä. Kauanko teillä on ollut tätä?
Eevi vilkaisi Jariin ja kohautti olkapäitään.
Varmaan vuoden. Tai enemmän. Mitä väliä?
Vuoden. Kaikki ne illat kun Eevi jäi yömyöhään. Ne yhteiset hetket keittiössä. Kaikki ne katseet, jotka Aino oli luullut kiintymykseksi.
Luulin, että olit siskoni, Ainon ääni vahvistui itsestään. Luulin, että rakastat minua.
Rakastan minä, Eevi sanoi kevyen olkapään kohautuksen kanssa, että Ainoa hämmästytti. Mutta rakastan itseäni enemmän. Ja Jaria. Sitä paitsi, sinä olet aina ollut vähän tylsä, Aino. Niin oikeanlainen ja kunnollinen, se alkaa tympiä.
Aino tarttui Jarin paidan kaulukseen ja väänsi miehen kasvot itseensä päin.
Sano, ettei tämä ole totta! Sano, että tämä on joku hirveä pila!
Jari yritti päästä irti, mutta Aino puristi lujemmin, kangas rutisi hänen otteessaan.
Aino, päästä. Kyllä sinä ymmärrät…
Minä en ymmärrä mitään! Aino työnsi miehen kohti ikkunalautaa, että tämä horjahti. Viisi vuotta, Jari! Viisi vuotta uskoin sinuun, luovuin työstä toisessa kaupungissa takiasi, hoidin äitiäsi sairaalassa kuukauden, ja sinä
Hänen kätensä tarttui sohvatyynyyn, joka lensi miestä kohti Jari juuri ja juuri väisti.
Sängyssäkin olit toisen kanssa! Häpeä!
Rauhoitu, Eevi nousi tuolista ja suoristi paitaansa. Tarviiko riehua tuohon malliin?
Aino tarttui hyllystä valokuvakehykseen. He kolmistaan viime uudenvuoden aattona, sylikkäin kuusen edessä, Aino nauraen, sillä hänellä oli silloin kaikki perhe.
Minä kasvatin sinut! kehys lensi kohden seinää, lasi sirpaloitui lattialle. Tein kanssasi läksyt kun äiti oli iltatöissä! Suojelin sinua pihalla, kun kukaan muu ei
Voi luoja, eikö tätä uhripuhetta nyt jo riitä? Eevi pyöritti silmiään. Jari piti sinusta säälistä, ei rakkaudesta. Nuorista ja räväköistä hän aina tykkäsi. Minä sentään olin rehellinen, etten selän takana kuiskinut.
Rehellinen? Aino nauroi, ja naurun kiukku sai Jarin säpsähtämään. Vuosi pettämistä ja tätä sinä kutsut rehellisyydeksi?
Aino nappasi kristallisen, raskaan tuhkakupin anopin tuparilahja ja nosti sen uhkaavasti.
Aino, laske tuo! Jari huusi, mutta myöhästyi.
Tuhkakuppi murskaantui astiakaappiin, lasit helähtivät lattialle.
Tämä ei ole vielä ohi, Aino hengitti raskaasti, otsallaan hiki. Tämä ei ole edes alku.
Hän riehahti kirjahyllylle, ja kaikki irtotavarat, valokuva-albumit, matkamuistot, putosivat lattialle.
Lopeta jo! Jari yritti napata Ainoa käsivarresta.
Älä koske minuun! Et enää koskaan koske minuun!
Eevi väistyi ovelle päin, nyt kasvoilla ensimmäistä kertaa pelkoa.
Voitaisiinko keskustella rauhassa? Sinun täytyy lähteä, me tarvitaan asunto, lapsikin tulossa. Kerää tavarasi ja
Minun täytyy lähteä? Aino seisoi keskellä kaaosta, katsoi siskoaan silmiin niin vihaisena ettei Eevi uskaltanut lähestyä. Minun?
Kivun ja nöyryytyksen keskeltä nousi jotain muuta, kylmää ja kirkasta.
Teiltä taitaa unohtua oleellinen seikka, laskettiin väärin, Aino pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan. Tämä asunto on minun. Ostettu ennen avioliittoa, nimeni papereissa, Jari varmaan unohti kertoa?
Eevi vilkaisi Jariin, jonka kasvot valahtivat valkeiksi.
Mitä väliä sillä on? Eevi kivahti. Me ollaan perhe nyt, me tarvitaan koti enemmän kuin sinä yksin.
Perhe? Aino irvisti, ilosta ei ollut jälkeäkään. Perheenne saatte rakentaa muualla. Nyt kumpikin lähtee asunnostani.
Et voi meitä heittää kadulle! Eevi korotti ääntään. Olen raskaana!
Ajattelitteko sitä kun nukuit toisella? Aino astui eteiseen ja avasi oven sepposen selälleen. Ulos.
Jari yritti vielä pehmitellä.
Aino, sovitaanko jotenkin? Ei minulla ole paikkaa minne mennä, kaikki tavarani ovat täällä Ja muuten, vien tämän oikeuteen!
Ole hyvä vaan. Asunto on ostettu ennen avioliittoa, ei sinulla ole mitään saumaa. Tavarat haet myöhemmin, laitan viestiä.
Mutta
Ulos nyt, Aino sanoi tyynesti, niin lujasti että Jari hiljeni. Sinä ja se uusi, ulos.
Eevi nappasi laukkunsa ja mulkaisi vihaisesti:
Äiti saa kyllä kuulla tästä. Se ei anna anteeksi sinulle.
Se jää nähtäväksi.
Aino paiskasi oven kiinni heidän jäljiltään ja lysähti sitä vasten. Kyyneleet valuivat, koko keho vapisi.
Kolmen päivän kuluttua äiti soitti itse. Aino tarttui puhelimeen valmiina pahimpaan.
Tytär, äidin ääni oli väsynyt. Eevi kertoi kaiken. Oman versionsa tietysti.
Äiti minä
Kuuntele loppuun. Kuuntelin häntä, sitten sanoin että ei tule ovelleni ennen kuin katuu ja pyytää sulta anteeksi.
Aino nyyhkäisi.
Oletko minun puolellani?
Totta kai. Eevi toimi väärin, niin teki Jarikin. Pidä pää pystyssä. Eroa siitä luuserista ja aloita alusta. Onhan sulla oma koti, hänellä ei mitään. Muista, olet vahva, selviät kyllä.
Aino valui lattialle itkemään. Hän ei ollutkaan yksin tässä taistelussa. Äiti tuki, kuten aina. Silloin Aino ymmärsi: elämässä sattuu, mutta aina löytyy uusi alku siellä, missä on edes yksi ihminen, joka rakastaa ja tukee.
Kaiken keskellä tärkeintä on muistaa oma arvonsa, astua ulos pimeästä ja löytää uudelleen valo, vaikka sydän olisi rikki. Elämä kantaa kyllä aina lopulta.
