Äiti, toin Kaisan, Karoliinan ääni kuuluu eteisestä, ja Marja nostaa katseensa muistiinpanoista. Haen hänet illalla, nyt on kiire.
Ulko-ovi kolahtaa. Marja nojautuu tuolin selkänojaa vasten ja hieraisee kiireellä nenänvarttaan. Hetken päästä huoneeseen astuu äiti Sylvi, sylissään kolmevuotias Kaisa, joka räpäyttää unisena suuria sinisiä silmiään.
Taas? kysyy Marja.
Sylvi nyökkää vain, laskien Kaisan lattialle. Tyttö kipittää heti sängylle, kiipeää siihen ketterästi ja kurottelee yöpöydälle. Hän kaivaa esiin kuluneen värityskirjan ja laatikon kyniä, istuu mukavasti jalat alleen vetäen. Kaikki käy ääneti, selvästi hän on tottunut tähän.
Marja nousee ja seuraa äitiään olohuoneeseen. Sylvi penkoo laukkujaan ja tarkistaa, että kaikki on mukana.
Äiti, Marja aloittaa. Olen viimeistä vuotta yliopistossa. Kolmen kuukauden päästä on gradu. Josko…
Karoliinaa täytyy auttaa, keskeyttää Sylvi. Tiedät itse, miten huonosti hänen avioliittonsa meni. Nyt hän yrittää saada uuden elämän. Sinun pitäisi ymmärtää.
Antakoon elämänsä olla miten haluaa! Marja sihisee vihaisesti, katsoen että Kaisa ei kuule. Miksi hänen vastuunsa kaatuu muille? Se on hänen lapsensa, äiti. Hänen!
Sylvi nostaa viimein katseensa.
Jo riittää. Minä menen töihin, hän sanoo sulkiessaan laukun. Tyttö jää sinun vastuullesi.
Marja haluaisi vastustaa, sanoa ettei tämä ole oikein, ettei hän ehdi eikä jaksa, että makrotaloustieteen tentti on tulossa ja kurssityö kesken, mutta katse äidissä kertoo että turha yrittää. Hän nyökkää.
Sylvi lähtee, ja Marja palaa huoneeseensa. Kaisa keskittyy värittämään violettia yksisarvista, kieli hampaiden välissä.
Katso, täti Marja! Kaisa näyttää ylpeänä värityskuvaa. Onko hieno?
Todella hieno, Kaisuli, Marja sanoo ja istahtaa viereen, siirtäen muistiinpanot syrjään.
Päivä soljuu tahmeasti. He piirtävät, katsovat piirrettyjä kannettavalta, Kaisa haluaa syödä ja Marja keittää makaronia. Yrittää samalla lukea oppikirjaa avonaisena keittiön pöydällä, kirjaimet menevät sekaisin silmissä. Kaisa läikyttää mehua pöytäliinalle. Hän väsyy, kitisee, ei tahdo nukkua mutta ei enää leikkiäkään. Marja kantaa häntä sylissä asunnon ympäri, hyräilee jotain epämääräistä, kunnes tyttö vihdoin nukahtaa hänen olkaansa vasten.
Illalla Marja on aivan puhki. Oppikirja jäi auki samasta kohdasta.
Karoliina saapuu seitsemän aikaan, ja Marja avaa oven kantaen nukkuvaa Kaisa sylissä.
Lähdetäänpä, pumpuli Karoliina nostaa tyttärensä ja katoaa. Ei kiitosta, ei kysymystä miten kaikki meni. Marjaa väsyttää yhä enemmän.
Kaksi kuukautta kuluu näin: Kaisa ilmaantuu, Karoliina katoaa, Marja tasapainottelee opiskelun ja lapsenhoidon välissä. Silti hän saa diplominsa valmiiksi, vaikka valvoo yöt kirjoittaen sen valmiiksi pimeinä tunteina, kun Kaisa nukkuu.
Sitten Karoliina tapaa Jaakon. Kaikki pyörii taas: kukkakimppuja, ravintoloita, hehkuttavia viestejä miten Jaakko on ihan erilainen kuin muut. Kolmen kuukauden päästä Marja seisoo maistraatissa seuraamassa kun sisko nauraa hääpuvussa, Jaakko katsoo häntä ihaillen. Sylvi itkee onnesta. Kaisa pyörii jaloissa vaaleanpunaisessa juhlamekossa. Marja taputtaa muiden mukana ja toivoo että ehkä nyt Karoliina rauhoittuu ja alkaa hoitaa perhettään.
Pian Karoliinalle syntyy poika, Aaro. Marja käy synnytyssairaalassa kukkien ja vaaleansinisten ilmapallojen kera, pitää pientä käärylettä sylissä ja ajattelee että sisko on vihdoin onnellinen. Jaakko näyttää ylpeältä isältä, Kaisa ilmoittaa olevansa isosisko. Idylliä kestää kahdeksan kuukautta.
Puhelu Sylviltä tavoittaa Marjan töistä kesken kvartaaliraportin. Sylvi puhuu sekavasti. Jaakolle uusi rakas. Karoliina löysi viestit. Ero, riitaisana.
Marja istuu työpöytänsä ääressä, painaa puhelinta korvalleen ja hieroo ohimoitaan. Kaikki toistuu pelottavan täsmällisesti nyt lapsia on kaksi.
Karoliina selviytyy entistä huonommin. Käy äidin luona itkuisena, jättää lapset ja lähtee “selvittämään päätään”. Palaa joskus tunnin, joskus päivän päästä.
Marja huomaa, ettei oma elämä enää ole hänen omassaan hallinnassa.
Vuosi kuluu. Hän saa ylennyksen, mutta ei juuri ehdi iloita. Karoliina löytää uuden ennen pitkää se on Kalle, ja kaikki lähtee taas liikkeelle: kukkia, ravintoloita, ihastuneita viestejä. Kolmannet häät vietetään pienesti perheen kesken. Marja juo kuohuvaa ja miettii, että kohta menee vielä pahemmaksi.
Lounastauolla Sylvi soittaa, kun Marja istuu kahvilassa konttorin vieressä.
Marja, äidin ääni särähtää innostuksen ja huolen sekoituksena. Istuuko siellä?
Istuuhan täällä, Marja laskee haarukan. Mikä on?
Karoliina on raskaana.
Hiljaisuus leijailee pöydän yllä, kahvin tuoksun ja puheensorinan keskellä.
Kaksoiset, Sylvi lisää. Kaksoset.
Marja katsoo salaattiaan, rucolat sekoittuvat vihreäksi läiskäksi. Neljä lasta. Kolmesta miehestä. Ja kun seuraava liitto menee rikki ja meneehän se lapset tulevat taas Marjan ja Sylvin hoidettaviksi.
Marja, kuuletko? Sylvi tivaa.
Kuulen, Marja hieroo nenänvarttaan. Onnea vain Karoliinalle.
Hän sulkee puhelimen ennen kuin äiti ehtii vastata ja jää tuijottamaan puhelinta kauan, ruokahalu kadonnut.
Illalla kahdeksalta Marja palaa kotiin rättiväsyneenä. Sylvi istuu keittiössä, puristaa kylmää teekuppia käsissään. Heti tytärtä nähdessään hän alkaa puhua sekavasti, niin kuin pelkäisi ettei ehdi.
Olen miettinyt koko yön miten voi, neljä lasta, miten käy jos taas kaikki kaatuu? Karoliina ei mieti muuta kuin miehiä, ei niitä lapsia, entä jos joudumme taas kantamaan kaiken? En enää jaksa. Olen vanha jo, paineet nousevat, ja sinäkin raadat töissä, miten tästä muka selvitään?
Marja laittaa laukun naulaan, menee pöydän ääreen, mutta ei istu. Hän hetken katsoo äitiään ylhäältä: harmaa tukka, tummat silmäpussit ja hermostuneet kädet, jotka puristavat kuppia.
Äiti, Marja sanoo, ja Sylvi jäätyy kesken lauseen. Haluan muuttaa pois. Toiseen kaupunkiin.
Sylvi ei liikahda. Katsoo tytärtään kuin tämä olisi alkanut puhua vierasta kieltä.
En jaksa enää, Marja jatkaa väsyneenä. En jaksa rakentaa elämääni peläten jatkuvasti uutta Karoliinan sekasotkua. Olen tehnyt tarpeeksi, uhrannut aikaa, opiskelua, ihmissuhteita, uraa. Nyt riittää.
Sylvi yrittää sanoa jotain, mutta Marja nostaa kättään pysäyttäen.
Voit tulla mukaan, jos haluat. Voimme aloittaa uuden elämän yhdessä. Jos et halua, ymmärrän. Mutta lähden joka tapauksessa. En jaksa olla siskoni lasten äiti, äiti. Rakastan heitä, he ovat rakkaita, mutta eivät minun lapsiani. Ei minun vastuuni.
Marja hengähtää syvään, kuin olisi pudottanut valtavan taakan harteiltaan. Sylvi on hiljaa, katsoo seinän pistettä Marjan takana tunteita ei voi lukea hänen kasvoistaan.
Marja odottaa hetken, mutta äiti ei sano mitään. Hän kääntyy ja menee huoneeseensa, rojahtaa vaatteet päällä sängylle, tuijottaa kattoa. Sydän hakkaa kurkussa, kädet hikoavat. Hän on sanonut sen. Vihdoin.
Uni tulee vasta aamuyöstä.
Herätessään Marja löytää keittiön pöydältä kansiollisen papereita. Hän tunnistaa kansion Sylvi on säilyttänyt siinä asunnon dokumentit, sen jonka he saivat Marjan isoäidiltä vuosia sitten. Hän selaa, ihmetellen.
Myydään, kuuluu ovelta, Marja säpsähtää.
Sylvi nojaa oviaukkoon, kalpeana, mutta ryhdikkäänä, kuin olisi tehnyt päätöksen ja pitää siitä kiinni.
Kolmasosa menee Karoliinalle, se on hänen laillinen osuutensa, hän sanoo ja istahtaa pöytään. Sillä lopulla ostetaan meille jotain pientä uudesta kaupungista. Ei me paljon tarvita.
Marja katsoo äitiään epäuskoisena, haluaisi varmistaa, mutta Sylvin katseessa on sama uupumus kuin hänen itsensä sisällä. Sylvi on vain piilottanut sen paremmin tai Marja ei ole halunnut nähdä.
Marja halaa äitiään tiukasti, painaa pään tämän olkapäätä vasten. Sylvi hulauttaa kättä tyttärensä hiuksiin.
Lähdetään pois, tyttäreni. Nyt riittää.
Kahdessa kuukaudessa kaikki on tehty. Ostaja löytyy, ratkaisu toiseen kaupunkiin neljän sadan kilometrin päähän, vaatimaton kaksio 70000 euroa, juuri sopiva. Marja saa siirron samaan firmaan. He eivät sano Karoliinalle mitään.
He kertovat vasta viimeisenä päivänä, kun kaikki on jo pakattu, juna-aikataulut taskussa. Karoliina ryntää paikalle puolessa tunnissa, raskausmaha pitkällä, kasvot kiukun vääristäminä.
Mitä te oikein kuvittelette? hän huutaa ovenraosta, kenkiä riisumatta. Te jätätte minut nyt, kun saan kaksoset?
Marja ojentaa hänelle kirjekuoren, jossa Karoliinan osuus asunnosta. Karoliina avaa sen, vilkuilee seteleitä.
Mitä mä teen näillä? hän heittää kuoren lattialle, setelit leviävät linoleumille. Tarvitsen teitä, en rahoja! Eihän kukaan auta!
Sullakin on ollut “vaikea vaihe” jo viisi vuotta, Taina, Marja sanoo hiljaa. Me ollaan väsyneitä.
Väsyneitä? Minäkö olen lomaillut täällä? Kolme lasta ja neljäs tulossa!
Sinä valitsit tämän, Taina. Nyt meidän vuoro.
Karoliina hakee katseellaan äidistä tukea, mutta Sylvi kääntyy pois, nostaa laukun olalleen.
Ette enää ole perhettä, Karoliina kähisee, noukkii kirjekuoren ja poistuu ovet paukkuen.
Marja ja Sylvi vilkaisevat toisiaan sanattomina. Marja nostaa laukkunsa, Sylvi ottaa matkalaukkunsa, ja he sulkevat oven viimeisen kerran. He kävelevät alas portaita, ulos ainiaaksi tutusta rapusta.
Juna lähtee tunnin päästä. Marja istuu ikkunapaikalla, katselee kun laiturin reunat katoavat, otsalamput ja betonitalot vilahtelevat takana. Sylvi torkkuu nojaten tyttärensä olkapäähän, väsymyksestä turvallaan.
Kaupunki jää taakse, vie mukanaan uuvuttavat riidat, lastenhoidon, syyllisyyden ja mahdottoman vastuun tunteen. Marja nojaa selkänojaan ja huokaisee ensi kertaa vuosiin. Edessä on tuntematon elämä.
Juna vie heitä kauemmas ja Marja sulkee silmänsä.
