Aamu oli usvainen ja juna-asema aivan kuin läikkyvä peili keskellä helsinkiläistä sumua, kun Elviira astui ulos tokkuraisena vaaleanpunaisesta unestaan. Jostain syystä asema oli yhtä aikaa Kalliossa ja keskellä synkkää Lapin metsää. Hänen mukanaan raahautui kaksi lähes kymmenkiloista laukkua täynnä outoja lahjoja: ruisleipää, pieni tinainen saunapukki, ja kellastuneita valokuvia, joissa kasvit tanssivat. Hän oli käyttänyt viimeiset eurot kylänsä S-marketissa näihin lahjoihin, uskoen jotenkin, että lahjat loistaisivat iloa läheistensä elämään kuin revontulet hiljaisessa yössä.
Elviira ei koskaan malttanut tulla kylään tyhjin käsin, mutta tällä kertaa laukut tuntuivat raskaammilta kuin kiviportaat Turun linnassa. Kuitenkin tie oli kutsunut häntä kuin kaukainen laululintu, sillä poikansa Juho oli luvannut olla vastassa. Asemalla aika kuitenkin liukui ihon alle kuin kylmä vesi, eikä Juhon varjoakaan näkynyt. Hän sijoitti laukut vierelleen ne hikoilivat marjoja ja kalevalaisia sanoja ja valitsi outojen nappien joukosta puhelinnumeron.
Puhelin soi kuin kaukaisen majakan kello. Yhdeksän, kymmenen… sitten kuului uninen ääni, jonka kaiussa tanssivat harmaanveden kalat:
Äiti, anteeksi. Unohdin ihan kokonaan. Me päätettiinkin äkkiä lähteä Annin vanhempien luo Pohjanmaalle, eikä meitä ole viikkoon maisemissa. Tuli ihan sattumalta näin, että tulit turhaan. Parasta varmaan palata kotiin. En osannut arvata, että näin kävisi, ja lähdettiin ihan yhtäkkiä.
Elviiran poskille valuivat hopeiset pisarat, mutta hän vain kuiskasi hiljaa:
Hyvä on.
Rautatieasema taipui unessa hullunkuriseksi merenrannaksi, missä kodittomat sukeltautuivat sateen alta etsimään lämpöä. Elviira ojensi kummallisen painavat laukut heille, sillä kotiin päin paluu olisi vaatinut voimia, joita vain unien eläimillä on. Kädet tuntuivat vain aavistuksilta siitä, mitä kerran oli ollut. Hän ei sanonut enää mitään pojalleen. Juho ei koskaan huomannut, miten syvästi äitiään satutti.
Niin monta vuotta Elviira oli rakentanut Juhon maailmaa kuin majakanvartija, sytyttänyt ja sammutellut valoja toisen hyväksi, ja nyt, vanhana, hänestä tuntui, että hänet muistettiin vain silloin, kun apua tarvittiin.
Kun kuukausi myöhemmin miniä soitti ja pyysi, voisiko Elviira tulla viikonlopuksi hoitamaan lapsenlapsia ystävän häihin oli päästävä Elviira katsoi ikkunasta ulos, missä valkoinen hirvi juoksi ylös vitivalkoista taivasta, ja sanoi rauhallisesti, että ei voinut tulla. Oli väsyttävää olla läsnä vain silloin, kun oli hyötyä, ja unimaailma vei hänet taas mukanaan, kohti seuraavaa outoa kaukaista asemaa.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
