Tyttäreni meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Asuin heidän kanssaan kaksi vuotta Helsingissä, hoidin lastenlastani ja pyöritin kotia.
Tytär ja hänen miehensä olivat töissä samassa yhtiössä ja palasivat kotiin iltaisin. Olin toivonut voivani jäädä heidän luokseen pysyvästi, mutta niin ei käynyt. Eräänä päivänä vävyni ilmoitti, ettei he enää tarvitse apuani ja pyysi minua muuttamaan pois. Kuukauden päästä olinkin jo takaisin kotonani Tampereella. Mutta en ollut täällä enää tervetullut. Sillä aikaa kun olin ollut tyttären luona, poikani oli eronnut ensimmäisestä vaimostaan, muuttanut pois tämän kodista ja majoittunut asuntooni.
Hän toi mukanaan uuden vaimonsa, joka oli jo raskaana. Hän ei koskaan edes kysynyt minulta lupaa.
Mitä minun pitäisi tehdä? Heittääkö poikani ja hänen raskaana oleva vaimonsa ulos? Ei kai… Mutta miten kolme, pian neljä ihmistä mahtuisi yhteen pieneen yksiöön? Sillä välin, meillä ei kummallakaan pojankaan kanssa ole varaa vuokrata uutta asuntoa. Soitin tyttärelle ja yritin selittää tilanteen toivoen, että he ymmärtäisivät ja ottaisivat yhteyttämutta mitään vastausta ei tullut. Harmittaa, mutta minkäs teetmeillä taitaa olla hyvin erilaiset arvot
Poikani käytös on tavallaan ymmärrettävää. Hän ei osannut arvata, että palaan takaisin. Nyt minä nukun keittiön sohvalle järkätyllä vuoteella. Päivisin käyn asioilla, käyn vanhassa työpaikassani kahvilla ja juttelen tuttavien kanssa. Poikani kanssa puhun asiallisesti ilman riitoja, mutta miniä ei edes vilkaise minua päin. On ilmiselvää, että minua ei toivota asuntoon.
En olisi koskaan uskonut, että kuusikymppisenä olisin tarpeeton ja että joku toinen komentaisi kodissani. Poikani ajattelee vain raskaana olevaa vaimoaan eikä lainkaan pohdi asuntomme tilannetta.
Etsin osa-aikatyötä. Minian vanhemmat asuvat maaseudulla Sastamalassa. Pitäisikö vihjata minialle, että he muuttaisivat hänen vanhempiensa luo? Mutta saisiko poikani töitä sieltä? En usko. En osaa päättää, mitä tekisinSydän murheista raskaana katselin keittiön ikkunasta ulos. Lumentulo oli jälleen alkanut, valkoisia hitusia leijaili alas, peittäen harmaan kaupungin pehmeällä hiljaisuudella. Pujahdin takkiini ja lähdin ulos. Jalkani veivät minut puistoon, jonka polkuja olin tyttären kanssa kulkenut kauan sitten, kun hän oli vielä pieni.
Istuin penkille, vedin syvään pakkasilmaa. Yhtäkkiä viereen istahti vanha naapuri, Irja. Hän hymyili, ojensi termospullosta kahvia ja kuunteli, kun kerroin tilanteeni en säästellyt mitään. Irja nyökkäili, puristi kättäni.
Elämä menee näin, hän sanoi. Välillä tuulee ovista ja ikkunoista, välillä aurinko paistaa. Mutta aina tulee aamu. Joskus jonkun pitää vain uskaltaa avata uusi ovi.
Sinä iltana päätin tehdä, mitä olin pelännyt. Kotona kerroin pojalleni ja miniälle, että minun on aika etsiä omaa tilaa ja heidän. Sovimme, että he asuisivat asunnossani vielä kuukauden, mutta sitten etsisimme yhdessä heille oman kodin. Laitoin hakemuksia vetämään, soitin vanhoille ystäville, ja yllätyksekseni yksi heistä tarjoutui ottamaan minut alivuokralaiseksi kevääseen asti.
Samalla soitin tyttärelle vielä kerran. Hän vastasi. Kuunteli, itki, pyysi anteeksi kiireisyyttään. Ehkä aika toisi meidät vielä lähemmäs. Ehkä tarvitsimme kaikki vähän etäisyyttä kasvaaksemme.
Tiesin, että elämä ei ollut järjestynyt kuten olin toivonut mutta se jatkui silti, vaikka toisella tavalla. Astuin uuteen aamuun kevyemmällä sydämellä, lämmin kahvimuki kädessäni, kiitollisena siitä, että olin sittenkin löytänyt oman paikkani maailmassa vaikkakin mutkan kautta.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
