Haloo, onko tämä Paavo Iivonen? puhelimesta kuului kylmä ja virallinen ääni.
Joo, Paavo Iivonen tässä. Kenen kanssa puhun?
Täällä Lastenkodin johtaja. Viikon päästä tyttärenne täyttää kolme vuotta, ja joudumme siirtämään hänet toiseen laitokseen. Ettehän aio hakea häntä pois?
Mitä, anteeksi? Mikä tyttö? Kenen tytär? Minulla on poika, Veeti, änkytin järkyttyneenä.
Neea Paavontytär Sipilä. Eikö hän ole teidän tyttärenne?
Ei, ei ole. Olen Iivonen, Paavo Iivonen.
Anteeksi kovasti, taisi tulla jokin sekaannus, kuului väsynyt ääni.
Sen jälkeen luuriin tuli varatut äänet, jotka soivat päässä ihan kuin palohälytys.
Voi jestas sentään! ärähdin itsekseni. Joku tyttö muka, lastenkoti! Mitä ihmettä niiden paperit siellä ovatkaan!
Mutta se puhelu jäi kummasti kalvamaan mieltä. Aloin miettiä, millaista niillä lapsilla on siellä ilman oikeaa kotia, ilman äitiä tai isää, ilman huolehtivia isovanhempia. Veetillä on kuitenkin koko suku ympärillä tädit, sedät, mummut ja vaarit…
Sanni huomasi heti, etten ollut oma itseni. Vastailin ihan ihmeellisiä juttuja, ja mikä nyt oikeastaan voisikaan jäädä huomaamatta naiselta, jonka kanssa on eletty jo kohta kymmenen vuotta, ja tunnettu toisemme ekaluokasta asti!
Illalla, ruuan äärellä, Sanni kysyi suoraan mikä minua oikein painaa.
Mikä sen nimi oli?
Kuka? säikähdin (mistä ihmeestä sekin nyt tietää tästä tytöstä? Pommitettiinko häntäkin puheluilla?).
Neea, jatkoin hetken epäröiden.
Neea vai? Minä oon sulle ollut Sanni, ja nyt sulla on sitten Neeakin? Sanni alkoi korottaa ääntään.
No joo, sanoin nopeasti. Neea Paavontytär Sipilä.
Sano nyt vielä sen passin numero! Sanni kiljaisi.
Ei sillä ole mitään passia, mihin hän sitä nyt täällä tarvitsee?
Onko se joku pakolainen vai? Sannin ääni muuttui hieman hiljaisemmaksi.
Kuka muka?
Sun Neesi, koittakaa päästä Suomen kirjoillekin, häh? Sano suoraan!
Mitä ihmettä tässä nyt pitäisi edes selittää! Olin ihan ymmälläni, unohdin koko ruokailun.
Siinä vaiheessa Sanni alkoi itkeä. Ei kovaan ääneen, vaan sellaisia suuttuneita, valuvia kyyneleitä, jotka rullasi pitkin esiliinan reunaa.
Huomenna lähden äidin luo, hän sanoi kyyneleiden lomasta. Veetin jätän sulle enkä yhtään.
Sanni, älä nyt viitsi! Mikä sulle tuli? Miksi ihmeessä sä lähdet äidin luo?
Ai sä luulet että mä täällä palvelen sun rakastajatarta ja tätä Neaa? hän rääkäisi lisää.
Ja vasta siinä mulle alkoi upota, miten järjetöntä tämä on. Otin Sannia varovasti olkapäästä, istutin keittiön tuoliin ja kerroin koko aamun puhelun, sana sanalta.
Nyt Sanni itki jo säälistä sitä tyttöä kohtaan. Naisilla muuten riittää kyllä kyyneliä joka mutkaan! Enkä itsekään ainakaan Sannin kyyneleitä siedä, melkeinpä pelkään.
Sen myrskyn jälkeen ei tehnyt yhtään mieli jatkaa ruokailua. Söin vähän jotain, se oli siinä.
…Heräsin yöllä siihen, että Sanni seisoi vieressä ja räpläsi mun puhelinta! Lähes kymmenen vuoden avioliitossa moista ei ollut koskaan tapahtunut. Eli ei uskottu vieläkään … etsittiin rakkausviestejä. Kylläpäs tuntui pahalta. Samassa Sanni kuiskaa: “Paavo… Paavo…” ja tönäisi mua varovasti.
Luin hänen ilmeensä esitin vasta herännyttä.
Paavo, tämäkö se oli, tämä lankapuhelinnumero, joka soitti?
Joo, just se.
Nuku vaan, nuku. Sanni lähti makuuhuoneesta ja vei puhelimenkin mennessään.
Tuosta vaan, nuku! Mitenpä siinä nukkuu… Kohta kuulin, miten tietokone surahti käyntiin. Jäin sänkyyn hetkeksi, mutta menin sitten kuitenkin olohuoneeseen kurkkaamaan.
Sanni klikkasi hiirtä kiireisesti, oli niin keskittynyt, ettei huomannut mua. Hakukentässä luki Lastenkoti ja meidän kaupunkimme nimi. Kone latasi hetken ja näytti kaiken mahdollisen: nettisivut, osoitteet, numerot, kuviakin. Sanni katsoi näyttöä ja sitten puhelinta.
Paavo, se täsmää!
Mikä täsmää?
Se numero se on oikeasti lastenkodin puhelinnumero.
Sitä minäkin sanoin… Että siis aloit vielä tarkistaa?
Sanni pyörähti tuolilla.
En minä mitään tarkista, selvitän vaan.
Mitä varten?
Paavo, se lastenkoti on ihan meidän lähellä, Sanni mutisi hajamielisesti. Mennäänkö käymään? Mistä ne muka sai sun numeron, jos sä oot ihan ulkopuolinen?
Sitä en ollut miettinyt. Oikeasti, mistä ihmeestä? Ehkä kannattaisi oikeasti mennä selvittämään tämä, ei tätä jää muuten rauhaan.
Sinä yönä en saanut yhtään kunnon unta. Kun meinasin viimein nukahtaa, Sanni tökki minua taas kylkeen.
Paavo… Paavo…
No mitä nyt?
Ootko nyt ihan varma, ettet oo sotkenut mitään kenenkään kanssa? Että jos, vaikka kerran vaikka joskus nuoruudessa, joku ensirakkaus. Ehkä tapasit sen taas vuosien jälkeen, vanhat tunteet leimahti, häh? Sehän vois syntyä vaan ja jättää lapsen sitten lastenkotiin? Niin, Paavo?
Jestas Sanni! Kun ekalla luokalla sun viereen istuin, niin siinä olen ollut siitä asti! Muistatko vielä, miten neljä vuotta sitten Veeti täytti just kolme? Mentiin päiväkotiin, olit jo töissä, ja minä hoidin sitä. Muistatko, kuinka piti olla etätöissä, kun lapsi sairasti vähän väliä, lääkkeet, ruuat, lääkärireissut. Mitään rakastajattaria mulla ei olisi siinä väsymyksessä ollut nukuin jo ennen kuin pää osui tyynyyn!
Ei minulla ole ollut ketään muita, enkä tule hankkimaan.
Mutta mistä niiden rekistereistä sun numero sitten löytyi? Kuka sen sinne oikein on laittanut? Sanni ei antanut periksi.
Kieltämättä jäi itsellekin sellainen olo, että joku tässä mättää. Kävin mielessäni kaikki vanhat tutut, joista olisi aikanaan voinut tulla yllätyksiä. Mutta ei, ei kukaan. Kaikki asettuneet tai muuttaneet ulkomaille.
Mutta elämästä ei ikinä tiedä päätin, että menemme selvittämään asian lastenkotiin heti aamulla.
Vaikka tultiin heti aamusta, emme olleet ensimmäisiä oven edessä istui laiha, vaaleahiuksinen mies. Siistissä mutta jotenkin epäsiistissä takissa, hermostuneet silmät harhailivat ympäriinsä ja kädet tärisivät papereita pidellen. Vähän jännitti, vai olisiko vielä krapulaa.
Minun jälkeen, mies mörisi matalalla äänellä.
Hetken päästä mies pääsi sisään. Kahdenkymmenen minuutin päästä hän syöksyi ulos ilman papereita, ja meidät kutsuttiin.
Tervetuloa, keskikäinen tumma nainen seisoi ikkunalla ja pureskeli silmälasejaan. Miten voin auttaa?
Eilisen asian tiimoilta, yritin vitsailla.
Nainen istui pöytänsä taakse.
Kertoisitteko asianne selkeästi ja nopeasti, en ehdi ratkoa arvoituksia.
Kerroin soitosta ääni oli helposti tunnistettava.
Aivan… nainen hymyili väsyneesti. Anteeksi, soitettiin väärään paikkaan.
Miten niin väärään, kun teillä on minun numeroni? Ja mistä se sinne ilmestyi?
Tiedättekö, Paavo Iivonen, nappasin väärin yhden numeron heidän numeronsa alkaa 045, minä soitin vahingossa 055 alkuiseen. Että teidänkin nimi on Paavo, ihan silkkaa sattumaa. Sitä sattuu…
Hän, muuten, kävi juuri ennen teitä sisällä.
Kuka? kysyin, tosin jo tiesin vastauksen.
Paavo Sipilä, Neean isä.
Vielä kerran, pyydän anteeksi, ja nyt täytyy jatkaa hommia. Kiitos, näkemiin.
Naisen nimikyltissä luki Tiina Sillanpää, johtaja.
Sanni ehti myös lukea sen ja kysäisi:
Tiina, hakeeko se Sipilä kuitenkaan koskaan tyttöään pois?
Johtaja katsoi meitä, istui takaisin alas.
Ei hae. Tytön äiti kuoli, ja tällä Sipilällä on seitsemän lasta eri naisten kanssa. Hän on käynyt täällä kolmessa vuodessa vain kaksi kertaa, nekin meidän painostuksesta. Neea ei ole hänelle tärkeä.
Onko muuta kysyttävää? Ei, kiitos ja näkemiin.
Ulkona olimme ihan pyörryksissä. Leikkipihalla oli isompia lapsia, joku keinui, toinen laski liukumäkeä, pari poikaa leikki autoradalla.
Katselin pihan lapsia ja aloin ymmärtää, mikä täällä on erilaista. Kaikki oli hiljaista. Jos Veeti on pihalla, siellä kuuluu heti huutoa ja naurua. Näillä lapsilla ei ollut äänekästä ilonpitoa, vain hiljaista jutustelua. Ne olivat kuin pieniä aikuisia. Näitä lapsia oli kasvatettu aikuisiksi jo lapsena, koska lapsuutta ei oikeasti ollutkaan.
Heille selviytyminen oli arkea kylmää, nälkää, liian vähän vaatteita, aikuisten välinpitämättömyyttä ja joskus jopa suoranaista kovuutta.
Käännyin katsomaan Sannia. Hänellä kyyneleet vaan valuivat. Nämä naiset ja nämä kyyneleet, aina paikalla!
Lähdimme hiljakseen kohti porttia, kun yhtäkkiä kuului kirkas huuto: “Äiti!” Kaikki lapset kääntyivät meidän suuntaamme. Meitä kohti juoksi pieni tyttö hauskassa tupsupipossa, kädet levällään. “Äiti, äiti!” hän huusi. “Täällä mä oon!”
Hän pysähtyi Sannin jalkoihin, tarttui kiinni ja alkoi itkeä niin katkerasti, että mullakin nousi pala kurkkuun.
Neea, Neea! hoitaja riensi perässä. Hän yritti napata tytön syliin, mutta tämä roikkui Sannin jalassa kaikin voimin.
Lopulta hoitaja sai houkuteltua tytön irti suklaapatukalla, ja me livahdimme nopeasti pois.
Autossa olimme molemmat hiljaa. Sannilla vapisi kädet, ja ajoinkin tien varteen. Sanni osoitti ikkunasta lähikauppaan.
Sanoja ei tarvittu, lähdimme yhdessä kohti lastentarvikeosastoa.
Ostamaan nukkea ja vaaleanpunaista mekkoa.
Meidän Neeasta tehdään vielä koko kaupungin päivänsäde.
Sattuman soitto – “Onko siellä Paavo Iivarinpoika?” Puhelu tuntuu kylmältä ja viralliselta. – Kyll…
