Olen 29-vuotias. Ehkä olen ollut kaikkein sinisilmäisin nainen maailmassa, koska vielä vähän aikaa sitten ajattelin, että kaikki on kunnossa perheessäni. Olin täysin väärässä valintani suhteen Mieheni, Jussi, osoittautui petturiksi ja itsekeskeiseksi ihmiseksi. En voi vieläkään käsittää, että hän teki minulle tämän.
Olemme tunteneet toisemme kymmenen vuoden ajan, joista kuusi olemme olleet avioliitossa. Jussi on ollut hyvin huolehtivainen ja lempeä, hän on huolehtinut minun ja lasten elannosta. Meillä on kaksi lasta: poika ja tytär. Autoin Jussia perustamaan oman yrityksen, joka alkoikin menestyä erinomaisesti ja tuottaa hyvää tuloa.
Itse työskentelin myyntiavustajana, ja äskettäin avasin oman verkkokaupan vaatteille. Niinpä kun tyttäreni on päiväkodissa ja poikani nukkuu, teen töitä ja ansaitsen oman osani.
Painoni oli aina pyörinyt siinä viidessäkymmenessä neljässä kilossa. Lasten syntymän jälkeen painoa tuli kuitenkin kaksikymmentä kiloa lisää. Alussa kuvittelin, että arki kahden lapsen kanssa riittäisi auttamaan laihduttamisessa. Totuus oli kuitenkin toinen. Otin tavoitteeksi päästä ylimääräisistä kiloista söin terveellisesti, liikuin, join paljon vettä ja jätin vehnät. Silti mitään ei tapahtunut. Se masensi minua todella paljon ja huomasin, että itsevarmuuteni alkoi kärsiä.
Toisen lapsen jälkeen en enää pitänyt itsestäni. En tuntenut oloani naiselliseksi tai viehättäväksi. Jussi muuttui myös silmissäni hän ei enää suudellut eikä halannut minua, muista asioista puhumattakaan. En edes muista, milloin olemme viimeksi keskustelleet muusta kuin arjen toiminnoista tai lastenhoidosta.
Täytyy myöntää, että ennen synnytyksiä tunsin oloni paljon itsevarmemmaksi ja viehättävämmäksi. Nytkin vierastan itseäni peilistä. Ymmärrän, että tämä kaikki on vaikuttanut suhteeseemme. Päätin tehdä asialle jotain, yrittää korjata tilannetta. Eräänä päivänä halusin yllättää mieheni. Päätin mennä hänen työpaikalleen viemään hänelle lounasta. Kun saavuin ovelle, kuulin hänen puhuvan puhelimessa:
Kulta, älä huoli, tulen sun luo töiden jälkeen. Kerroin vaimolle olevani aivan töiden uuvuttama eihän se edes tiedä, että sä olet olemassa.
En pystynyt astumaan huoneeseen, käännyin ja lähdin pois.
Ei hän taida ymmärtää, että lihoin, koska kannoin ja synnytin MEIDÄN lapset. Ei hänkään ole mikään malli hänelläkin on ylipainoa, mutta huomioi vain minun virheeni.
Aloin miettimään, pitääkö Jussi minua täysin tyhmänäkin?
En voinut sanoa Jussille, että tiesin kaiken. Mitä minun pitäisi tehdä? Hakea avioero? Mutta entäs lapset miten he kestävät ilman isäänsä? Vai teeskennelläkö, että mitään ei olisi tapahtunut? En usko, että jaksaisin sitä.
Päätin ainakin jatkaa itsestäni huolehtimista. Liityin kuntosalille. Ensin näytän miehelleni, mitä hän menetti ja sitten katsotaan, mitä elämä tuo tullessaanKuntosalilta löytyi yllättäen uusi energia ja voima, joka ei liittynyt pelkästään kehoon. Ensimmäisinä viikkoina tunsin kipua sekä lihaksissa että sydämessä, mutta joka kerta lähtiessäni kotiin, katsoin peiliin ja huomasin hymyn, joka ei ollut väkinäinen.
Pikkuhiljaa katseeni alkoi kohdata muidenkin silmät. Eräs nainen, Saara, tuli usein samaan aikaan kuntosalille. Hän tervehti lämpimästi ja aloimme jutella. Saara kertoi, ettei ollut koskaan kokenut itseään tarpeeksi hyväksi miehensä silmissä. Ymmärsin, etten ollut yksin.
Ensimmäisen kerran vuosiin päätin tehdä itseni onnelliseksi ilman, että määrittelisin sitä muiden kautta. Aloin pukeutua vaatteisiin, jotka sain omasta verkkokaupastani, rohkenin käyttää värejä ja leikkasin hiukseni lyhyemmiksi. Ystäväni huomasivat muutoksen mutta ennen kaikkea minä itse huomasin.
Jussi huomasi myös. Yllättäen hän alkoi kysellä, missä menen iltaisin ja kuka hoitaa lapset, kun minulla on harrastuksia. En enää antanut hänen epävarmuudelleen sijaa talossamme. Sanoin: Jos et osaa arvostaa minua sellaisena kuin olen, et ansaitse minua myöhemminkään.
Lapset saivat minut hymyilemään, ja he tuntuivatkin huomaavan, että äiti oli iloisempi. Aloin järjestää pieniä yhteisiä hetkiä kahvin ja leipomusten ääressä, leikimme puistossa ja nautin heidän naurustaan. En enää tuhlannut iltojani hiljaa itkien, vaan luin lapsille satuja ja hain heitä tanssiin keittiössä.
Lopulta sanoin Jussille suoraan: Tiedän siitä toisesta naisesta. Ansaitsen rehellisyyttä ja rakkautta, en petoksia ja selityksiä. Hän jäi sanattomaksi, mutta tällä kertaa en enää suostunut selityksiin.
Suurin kipu oli luopua menneisyyden haaveista, mutta tunsin vapautusta. Aloin rakentaa uutta elämää, johon kuului rohkeutta ja itsetuntoa, unelmia ja ystävyyttä.
Ehkä kaikkein tärkeintä oli, että opin rakastamaan itseäni uudelleen ja lapseni näkivät, miten heidän äitinsä voi olla oma itsensä, ehjä ja vahva, mitään pyytämättä eikä kenenkään varjoon jääden.
Vain minä itse voin valita, mikä tekee minut onnelliseksi. Ja nyt tiedän: uusi elämä ei ala muiden hyväksynnästä, vaan omasta päätöksestä astua rohkeasti eteenpäin askel kerrallaan, sydän kevättä täynnä.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
