Minun äitini ja isäni
Äitini oli todella kaunis nainen. Käytän sanaa oli, koska puoli vuotta sitten hän nukkui pois, vain kaksi viikkoa isäni jälkeen. Vaikka he molemmat olivat jo reilusti yli kahdeksankymppisiä, tuntuu silti, että he elivät liian vähän. Sillä hehän olivat minun isäni ja äitini.
Äiti oli siis oikea kaunotar. Näin sen itsekin vaikka olen heidän poikansa, olen kuitenkin mies. Isä muistutti siitä minua läpi elämänsä. Ja vaikka äiti saattoi suuttua minulle huonojen koulunumeroiden tai muiden sattumusten takia, tuli isä silloin huoneeseeni, huokaisi syvään, istuutui viereeni, laski kädet polvien väliin, huokasi taas, ja meidän hiljainen keskustelumme päättyi aina näin:
Kuulehan poika, älä kanna kaunaa meidän äidille… Niin, korotti ääntään ja antoi moitteet, mutta me ei olla mitään aarteita itsekään. Ja äiti on meidän… tyttö. Ja meille molemmille ihan välttämätön. Menisit nyt pyytämään anteeksi häneltä.
Minä tietenkin keräsin henkeä ja olin valmis huutamaan ja leiskauttamaan silmilläni isää kohti. Mutta hän nosti kättään rauhoittavasti, katsoi minua päättäväisesti ja sanoi tiukasti:
Äläkä mitään pahaa ala minun vaimostani puhua!
Siihen minä hiljenin ja pidin suuni kiinni. Rakastin nimittäin isääni, ja äitiä myös. Rakastin kovasti molempia.
Ehkä se johtui siitä, että tiesin heidän tarinansa. Kumpikin oli salaa kertonut minulle, omalta puoleltaan. Isä isänsä nimissä ja äiti äitinsä.
Äiti opiskeli Helsingin yliopistossa ensimmäistä vuotta ja suunnitteli menevänsä naimisiin jonkun Einon kanssa. Eräänä päivänä Eino tuli tapaamiseen mukanaan kaverinsa Tapani, joka oli juuri muuttanut Helsinkiin eikä tiennyt, mitä tehdä illalla yksin. Niinpä Eino pyysi Tapanin mukaansa tytön luokse, joka oli käytännössä jo hänen morsiamensa.
Eino esitteli Tapanin äidilleni, joka siis ei vielä ollut äitini. Tapani taas kuten arvata saattaa oli tuleva isäni.
He viettivät iltaa kolmistaan. Kiertelivät Esplanadilla, nousivat Kaivopuiston huvimajan katolle katsomaan elokuvaa, koska Tapani keksi, ettei tarvinnut maksaa lippua. Siinä mielessä Tapanin nokkeluus ei jäänyt käyttämättä, Eino tuskin olisi moista edes miettinyt. Tapani myös auttoi äitiä kiipeämään katolle hän oli jo silloin vahva ja harteikas, toisin kuin Eino, jota en koskaan tavannut, mutta joka tuntui mielessäni vähän hintelältä verrattuna isään.
Eino vitsaili ja lausui runoja, kertoi tulevaisuudesta äitini kanssa. Tapani vain kuunteli ja puhalteli nenäänsä, niin äiti kertoi. Ja kun ilta viimein päättyi ja he hyvästelivät, tarttui isä äidin käteen ja sanoi lämpimästi:
Leena! Sinä et tarvitse häntä. Mene mieluummin naimisiin kanssani.
Äiti säikähti ja kysyi hämmentyneenä:
Milloin sitten?
Isä, joka varmasti oli aivan tosissaan, vastasi heti:
Huomenna.
Ja isä viimeisteli ehdotuksensa:
Me saamme yhdessä pojan, jota me molemmat rakastamme ihan hirveästi. Ja se rakkaus kasvattaa meidän rakkautemme vielä suuremmaksi. Annetaan hänelle nimeksi Kimmo, niin kuin suomalaisella sankarilla.
Hyvä on, äiti suostui saman tien, ja he menivätkin naimisiin!
Einosta tuli isän puolelta bestman häissä.
Valmistuttuaan kumpikin lähti Pohjois-Karjalaan, koska molemmilla todistuksessa ammatiksi merkattiin geologi-kartoittaja. Siellä, vaarojen keskellä, heille annettiin ensimmäinen yhteinen koti: entisen varastohuoneen, joka oli täynnä kaikenlaista roinaa paikallisen nuorisoseuran talolla. Se kunnostettiin nuorille asiantuntijoille, kaivoksen johtajan käskystä.
Sitten koitti päivä, jolloin syntyi odotettu Kimmo siis minä. Ja vanhemmat rakastivat minua ihan hirveästi, kuten isä äidille lupasi.
Isä haki tallista vanhan tamman nimeltään Aleksandra, jolla tuli hakemaan äidin ja minut synnytyssairaalasta.
Kun me kolme tulimme kotiin isän mukaan varastohuone kyhättynä kodiksi näkivät he klubitalon ovella Einon seisovan, sylissään sinkkiamme vauvan kylvetystä varten. Hän oli saanut sen joltakin tutulta, ja se olikin ensimmäinen pesuastiani ja samalla ensimmäinen sänkyni. Äiti laittoi ammeen pohjalle ison höyhenpatjan, jonka oli saanut äidiltään, ja peitti lakanalla. Siinä minä köllöttelin. Pesuhetkien aikaan patja nostettiin vanhempien sängylle ja minä kylpin ammeessa. Isä kiirehti töistä, jotta ehtisi mukaan ei suinkaan punaisen hevosen vuoksi, vaan pojan. Hän piti päätäni (niin äiti kertoi), ja äiti pesi poikaansa.
Enpä tullut koskaan sankariksi, mutta geologi minusta tuli aivan niin kuin vanhemmistanikin.
Ja ehkä onnellisinta on, että vaimostani tuli sekin geologi. Työpaikalla, yliopiston jälkeen, tapasimme, ja Riittaani äiti rakastui heti erityisesti. Isäkin. Kun vanhempani tulivat meille käymään tai menimme heidän luokseen, ja minä menin isän kanssa parvekkeelle tupakalle, hän saattoi sanoa:
Kyllä, poika… Tiedätkö, minulla kävi elämässä tuuri kahdesti: kun tapasin sun äitisi ja kun sinä menit naimisiin Riitan kanssa. Pidä hänestä huolta, hän on meille, samoin kuin äiti tyttö.
Isä kuoli yllättäen yöllä. Äiti tajusi heti, kun heräsi, ettei isää enää ollut.
Isän kuoleman jälkeen äiti vanheni nopeasti ja alkoi unohtaa monia asioita. Hän taisi unohtaa isän poismenonkin. Vaikka veimme hänet kotiimme asumaan, hän istui ikkunan ääressä ja odotti isää kotiin töistä. Viimeiseen asti hän valmisti niitä ihania jauhelihapihvejä, niin kuin Tapanini rakastaa.
Isä ja äiti elivät pitkän, yhteisen ja rakkaudentäyteisen elämän kaikista pienistä kolhuista huolimatta. Elämässä tärkeintä on rakastaa toinen toistaan ja antaa anteeksi. Rakkaus tekee ajasta arvokasta, eikä mikään hetki ole koskaan aivan turha, kun sen jakaa rakkaidensa kanssa.
