Tiijätkö, mua on alkanut ihan oikeasti ärsyttää mun oma mies? Kahdeksan vuotta meillä meni tosi hyvin, mutta sitten yhdeksäntenä vuonna kaikki mun tekeminen ja olemus alkoi jotenkin käydä syvästi Jussin hermoille eniten tietenkin minä itse.
Jussi alkoi tulla kotiin myöhään, söi iltansa puhumatta juuri mitään, avasi läppärin ja pelasi ammuskelupelejä puolille öin. Jos se vilkaisi muhun, katse oli just sellainen kuin päässä jyskyttäisi hammaskipu varpaista päälakeen. Ja yhä useammin se ilmoitti kuivasti, että jää yöksi äitinsä luokse.
Lopulta en enää kestänyt, soitin appiukolle:
Satu, onko Jussi siellä nyt?
Tähän Satu vastasi silkkisellä äänellä:
Kunnon vaimo tietää aina missä miehensä liikkuu, Annikki.
Nolotti niin että ostin kaupasta opaskirjan Kuinka pitää mies kotona ja yritin selittää kassalla että ostan tän kyllä kaverille. Kassa katsoi mua säälivästi ja vähän halveksuen.
Kotiin päästyä tajusin, että joku mättää. Kuinka monen pitää olla saanut miehensä pysymään, että niistä voi kirjoittaa kokonaisen kirjan? Ja mistä niitä uusia miehiä tulisi, jos vanhoja kukaan ei hukkaa? 150 sivua neuvoja: miehelle pitää tehdä lämmin koti, pukea vähän pitsiä päälle, olla kiinnostunut kaikesta miehen elämässä. Kokeilin ekaa kertaa ikinä tehdä hapanleipätaikinaa, mutta ei Jussia kotiin paljon houkutellut. Olisi kai pitänyt alustaa se taikina pitsialusvaatteissa. Tai marssia niissä suoraan anopin luo, kun Jussi kerran siellä majaili.
Miesharrastusten seuraaminen meni penkin alle: voitin Jussin pelissä, jossa se oli viikkoa rämpinyt tuloksetta. Eipä lämmennyt meidän välit yhtään.
Lopulta lähdin kaupungille ostamaan talvisaappaita, mutta tulin kotiin pienen pulskan koiranpennun kanssa samat rahat meni. Katsoin sitä ja tajusin, että olin aina haaveillut kunnon koirasta. Ei mitään sylipissaa, vaan oikean koiran.
Se nainen, joka kauppasi pentua, sanoi:
Noh, tunnetko koiria? Et? Tämä on kultainennoutaja.
Kun kysyin miksei se näytä yhtään kultaiselta, se selitti:
Kasvaa vielä kullanväriseksi, todella muodikas rotu, vanhemmat mestarikoiria. Kaikki paperit mukana, myyn käytännössä ilmaiseksi.
Hinta oli kaikkea muuta. Mulla ei ollut tarpeeksi, mutta nainen taipui ottamaan sen mitä pussissa sattui olemaan.
Joku nyt edes ilahtuu mun kotiinpaluusta. Saapikkaat ei kuitenkaan koskaan tuijota uskollisesti silmiin eikä tuo tohveleita suussa.
Jussi ilahtui illalla:
Mikä tää on?!
Kultainennoutaja, ihan paperillinen ja melkein ilmainen, vakuutin ja näytin paperit.
Niissä pennun rotu oli “puhtaan suomalainen kyläkoira”. Soitin myyjälle, mutta numero ohjautui johonkin rakennusfirmaan, jossa en viitsinyt kysyä koirista.
Onko sulla silmät? Missä tässä muka on noutaja? Paljon maksoit? Paljonko!? Ihan kuin ei olis järkeä yhtään!
Jussin huudot ei miellyttäneet pentua, ja se murisi uhkaavasti mutta oikeastaan vaan päästi järkyttävän lätäkön lattialle.
Hyvä helevetti, kenen kanssa mä oikein asun?! Jussi ähisi kattoon ja palasi pelaamaan. Näytti vieläkin siltä, että olisi mielummin räiskinyt mut pelissä hengiltä kuin niitä hirviöitään.
Aamulla pentu oli kotiutunut vallan hyvin. Se oli onnistuneesti pissinyt Jussin lenkkarit pilalle ja järsinyt kengätkin riekaleiksi.
Ja siitä se sitten repesi.
Kaikki meikäläisessä oli epämiellyttävää ulkonäkö, vaatteet, sielu, ajatukset. Ja sekin, että tienaan tuplasti miestä enemmän. Jotta voisin oikein pilkata. Eikä edes lapsia.
No Jussi, sinähän et ole lasta halunnut, uskalsin huomauttaa hiljaa.
Minkähänlaista älykääpiötä tollaselle hullulle syntyiskään?! Kuka sua muka voi haluta?!
Pentu kuunteli aikansa, könysi Jussin luo ja nappasi tätä nilkasta, semmoisella paksulla pennun tassulla.
Mulla oli kurkku täynnä itkua niin, että vaan tuijotin, kun Jussi pakkasi tavaroitaan salkkuun. Kolmekymppinen. Tuntui että elämä loppuu tähän. Ei minkäänlaista järkeä jatkaa.
Vaan eipä tuota pentua voinut alkaa selittää. Se jauhoi mun villasukkaa surkeana, niin kuin pahin nälässä ja rapsutuksia vailla ollut ressukka. Ei kiinnostanut mun pohdinnat tai itku sillä oli nälkä, jano, ja halu kuulla olevansa maailman paras koira.
Gor siitä tuli koiran nimi kasvoi kohisten, muttei puolustajaksi. Kiva läheisyydenkaipuu ja jatkuva lipominen, se oli sen juttu, kaikki puru jäi aika vaimeaksi yritykseksi.
Illat meni pitkille koiralenkeille. Siinä sitten kävi kerran niin, että talvella oli pihalle ilmestynyt uusia kuoppia, lumi satoi vesisateen kanssa ja maa oli pelkkää rälläkkää Gor humpsahti täyteen kuoppaan ja alkoi ulvoa. Sain sellaiset sätkyt, että hypähdin perässä, hyvä etten katkaissut koipiani. Kuoppa oli syvä, reunat liukkaat savesta, kello läheni keskiyötä eikä puhelin ollut mukana.
Aluksi ujostutti huutaa apua, mutta pari yritystä kiivetä epäonnistui ja sitten karjaisin niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Hetken päästä kuopan reunalle ilmestyi kaksi nuorta tukevassa mustassa meikissä, kuin suoraan Lepakkomiehen elokuvasta, mutta ne eivät alkaneet hautaamaan vaan soittivat palokunnan. Eivätkä karanneet, vaan jäivät seisomaan paikalleen ja hekottivat.
Gor nostettiin ensin ylös ja päätti heti pestä kaikki paikallaolijat perusteellisesti. Vasta sitten mut, ja olin niin jäässä, etten edes nolostunut.
Ylikoira! Sanoi palomies, ja antoi tulla palautetta sekä pennulle, mun typeryydestä, kunnossapitofirmasta että Suomen hallituksesta.
Gor ei tainnut moisia sanoja koskaan ennen kuulla, mutta heilutti vaan häntäänsä ja yritti nuolla palomiehen naaman. Ja onnistuikin samalla murjomalla mieheltä nenän pienen mustelman.
Lopulta puolenyön aikaan: mutainen mutta onnellinen Gor, rapaan hautautunut tärisevä minä, koiran kuorruttamat palomiehet, goottiheput sekä yksi verta vuotava palopäällikkö.
Sun kannattaisi vähän kasvattaa tuota hirviötä, ärähti palomies.
Yrittänyt olen, muttei ihan taivu.
Ihan niin kuin minä, virnisti toinen gootteista ja hirnui päälle.
Mä asun tossa rappukäytävässä, tulkaa pesulle sönkötin vielä täristen.
Mee vaan, muut hoputti esimieheään, näytät jo ihan Hannibal Lecteriltä.
Vois sitä varmaan itsekin kaivaa itselleen kuopan ja jäädä siihen näillä kunnossapitofirmojen aikatauluilla mulla ei kohta ole enää minkäänlaista elämää, valitteli myöhemmin kaverini Kaisa.
PS. Annikkina lapset ei ole mitään superneroja ihan tavallisen valloittavia ja viisaita muksuja. Sekä Aapo että Eevi. Ekalla luokalla piti kertoa perheestä.
Meidän iskä pelastaa maailman! Ja äiti tekee töitä tietokoneella! julisti innokkaana Aapo.
Hiljainen Eevi lisäsi:
Ja meidän koira osaa katsoa telkkaria!
