Mä en oikein voi kuvata sitä tunnelmaa, kun astuin sisään meidän vanhaan puutaloon Töölössä. Ulkoa kaikki näytti rauhalliselta, ikkunat hohtivat lämpöä kuin aina kesäillan Helsingissä. Mutta heti kun nousin rappusille, mulle tuli oudosti kylmä olo. Se fiilis kun kummallinen jännitys on ilmassa, ja sydän alkaa hakata. Tiesin, että jotain on pielessä.
Ovi aukesi ja se illuusio meni saman tien rikki. Eteisestä kuului lapsen ääni, sellainen pieni ja särkyvä, pelon sekoittama: Äiti, pliis anteeksi pliis, älä tee tätä enää
Se oli mun tyttären ääni. Pienoinen, Saana, seisoi seinän vieressä, hartiat täristen, kädet suojana pään päällä. Kyyneleet tipahtivat parketille. Hänen päällään seisoi vaimo, Marja, kasvot pureutuneina vihaiseen irvistykseen, käsi koholla uhkaavana. Luuletko että sun isä voi pelastaa sut? Marja tiuskasi. Ei se koskaan ole täällä. Se ei auta sua nyt.
Marja puristi Saanaa ranteesta niin, että Saana väänsi tuskasta. Silloin ovi napsahti kiinni ja molemmat kääntyivät järkyttyneinä. Marja valahti kalpeaksi, tunnisti mun askeleet. Tunnisti sen hiljaisen raivon, joka täytti huoneen.
Isi Saana kuiskasi, niin heikosti että ääni melkein katosi.
Tule tänne, kultapieni, sanoin lempeästi. Saana juoksi suoraan mun syliin, ja kietoi kasvot takkiin piiloon. Polvistuin ja nostin vähän hänen leukaa. Hänellä oli punaiset jäljet poskessa ja mustelma ranteessa. Mitä tapahtui? kysyin hiljaa. En halunnut rikkoa maljakkoa Äiti sanoi, että mä tuhoan kaiken. Että mua ei voi kukaan rakastaa edes sinä.
Kaikki muu unohtui. Marja alkoi sti lähes selitellä, kasvot harmistuneina: Jari, sä liioittelet Saana oli mahdoton tänään menetin hermot Nyt riittää, sanoin. Yksi sana. Se riitti.
Sanoin Saanalle, että menee huoneeseensa, laittaa oven lukkoon ja kuulokkeet päähän. Kun kuulin lukon käyvän yläkerrasta, käännyin Marjaan. Sä jätit mun tyttärelle jäljet. Sä teit hänestä pelokkaan omassa kodissa. Ei se oikeesti oo sun lapsi, Jari! Marja huusi hätääntyneenä. Miksi aina valitset hänet? Ei hän oo sun oma veri.
Kaivoin kännykän taskusta. Petri, sanoin rauhallisesti. Nyt pitää tulla meille, ja tuo tiimi mukaan. Kiire. Siinä vaiheessa Marja lysähti lattialle. Petriä ei soitettu juttujen vuoksi näin menettelyn kun rajat ylittyivät lopullisesti.
Sä sanoit ettei Saana ole mun oma veri, sanoin hiljaa. Mutta hänestä tuli mun tytär sinä päivänä, kun hänen vanhemmat mun parhaat ystävät menehtyivät moottoritiellä. Lupasin, että pidän hänestä huolta.
Kun Petri saapui, käskin: Marja lähtee nyt. Järjestäkää pakkaaminen, puolituntia aikaa. Sitten hän katoaa. Lopullisesti. Mulla ei ole mitään ilman sua! Sä tuhoat mun elämän! Marja huusi kun häntä vietiin ulos. Et, korjasin. Sä tuhosit itse kaiken sillä hetkellä kun nostit käden mun tyttäreeni.
Nousin yläkertaan ja koputin Saanan oveen. Onko hän nyt poissa? Saana kysyi kyyneleet silmissä. Ei tule enää koskaan takaisin. Olet turvassa.
Saana kysyi, oliko Marja tehnyt näin ennenkin. Nyökkäsi hiljaa. Marja oli väittänyt, että Saanan omat vanhemmat kuolivat koska hän oli paha. Sydän meni säpäleiksi. Rutistin Saanan tiukasti ja lupasin, että mä olen aina hänen puolellaan.
Myöhemmin, kun Saana nukahti fosforitähtien alle huoneessaan, kirjoitin viestin lakimiehelle. Halusin tehdä adoptiosta virallisen mustaa valkoisella, että Saana on minun.
Kännykkä värisi. Petri: Homma hoidossa, Jari. Marja on bussissa menossa Uudellemaalle. Ei palaa. Katsoin Saanan vaaleanpunaiselle ovelle. Vuosien ajan luulin, että voima syntyy hallinnasta ja pelosta. Mutta ymmärsin, että totuus oli toisaalla mun todellinen voima nukkui yläkerrassa. Ja antaisin vaikka Helsingin palaa, ennen kuin kukaan pääsee enää häneen käsiksi.
