31. joulukuuta
Tänään makasin pitkään olohuoneen sohvalla ja annoin kyynelten vain valua. Vasta pari kuukautta sitten Sanni, vaimoni, ilmoitti lähtevänsäeikä yksin. Hänellä oli toinen mies. Ja tämä toinen mies, kuulemma, odotti jo meidän yhteistä tulevaa lastaan.
Anteeksi, Samuli, Sanni vain sanoi hiljaa, ollaan yritetty kaksi vuotta eikä olla saatu lapsia. Nyt mä en mä tiedä, en osaa muuta sanoa. Hän odottaa nyt minun kanssa vauvaa.
En kyllä alkanut edes selittelemään, miksi hän lähti vasta nyt, kun uusi vuosi kolkuttelee oven takana ja synnytykseenkin enää pari kuukautta. Koko yö meni, en jaksanut edes riisua, vain pötköttelin siinä vällyjen alla kylmääen ilman voimia tehdä mitään.
Muistiin nousi yllättäen mieleen pitkästä aikaa joulu lapsuudesta. Siihen aikaan asuin Kokkolassa ja olin viidennellä luokalla. Oltiin porukalla poikien kanssa usein Kallentorin osto- ja myyntiliikkeessä. Sen outo kauppa tuntui paikalta, josta voi löytää mitä tahansa aarretta.
Vaatepuoli ei kiinnostanut ketään meistä, mutta lelut, koristeet ja vanhat pienesineet kyllä. Ja silloin näin siellä, antiikkisen sinisen soittorasian, johon oli upotettu kullattuja koristekuvioita. Katselin sitä hypnotisoituna.
Kun myyjä avasi kannen ja soittorasiasta sävelsi auki Sibeliuksen Valse Triste, samettipintaisesta kupista nousi valkoinen balettitanssija, joka alkoi kiertämään piruettia kuin ihmeen kaupalla. Ja kun myyjä vielä näytti, että pohjassa on salainen pieni laatikko koruille, olin täysin ihastunut.
Kaverini Eeva ja Hilkka olivat mukana. Molemmat ylistivät ja ihastelivat ääneen.
Onpa hieno! Voi että! Hilkka kysyi heti: Paljonko maksaa?
Myyjä hymyili ja sanoi hinnan25 markkaa. Meille lapsille summa oli aivan tähtitieteellinen.
Tiesin heti, etten ikinä saisi kokoon sellaisia rahoja. Koulussa sai viikkorahaksi 1,50 markkaa, jolla riitti juuri ja juuri kahvilassa pullaan ja kaakaoon.
Kaupittelemaan äidille ei ollut toivoakaan. Muistan yhä hänen piikittelevän äänensä, kun ehdotin balettirasiaa:
Mitä vielä! Balettitanssija 25 markkaa! Sillä summalla saisin ainakin viisi kiloa silakkafileitä, josta tekisin niin paljon kalapihvejä että syötte viikon.
Odottelin viikon isääni tulevaksi työmatkalta. Kävin joka päivä ihailemassa rasiaa liikkeessä ja myyjä, mukava vanhempi mies, vilautti aina hymyllä balettia toiset sävelet.
Tutkin esinettä niin tarkkaan, että tiesin siitä kaiken: kulmassa oli kulumaa, pieni särö kannen laidassa, tanssijalta puuttui yksi tossu ja mekossa oli tuskin huomattava tumma pilkku. Silti ihastus vain syveni.
Kun isä vihdoinkin tuli kotiin, vedin hänet suoraan liikkeeseen. Myyjä katsoi hartaasti ja sanoi:
Voi, se meni juuripari tuntia sitten uusi omistaja haki sen pois.
Kyyneleet tulivat enkä peitellyt niitä lainkaan. Isä yritti piristää:
Samuli, älä nyt. Mennään ostamaan sulle sellainen Juhlatorttu! Tiedäthän, ne missä on paksu suklaakuori ja sisällä se marsipaanitäyte.
Lähdin mukaan, mutta itku vain jatkui. En saanut balettitanssijasta mielestäni.
Seuraavana päivänä kouluun Eeva toi esiin juuri sen saman soittorasian. Siitä tuli Eevan todellinen aarrehän nauroi ja ilmoitti, että hänen mummonsa osti sen hänelle uudenvuoden kunniaksi, kun tuli käymään kaupungista. Myönsi vilpittömästi katselleensa rasiaa liikkeessä joka päivä viime viikon.
Eeva avasi kannen ja kaunis musiikki soi taas. Harmitus nousi rinnassani niin että oli pakko lähteä luokasta pois, kun muut vain hehkuttivat.
Petteri, tuttu luokkakaveri, tuli myöhemmin kysymään:
Samuli, miksi oikein itket?
En itke mitään! änkytin ja pakenin ulos.
Koko koulun tiesi, että Petteri oli ihastunut minuun eikä saanut osakseni juuri mitään huomiota. Nyt kuitenkin hän tuli välituntisin viereeni ikkunalle.
Samuli, jos löydän sulle samanlaisen rasian, ostatko? hän sanoi hiljaa.
Mistäs muka hommaat toisen sellaisen? Se on tehty saksassa, sanoin vähättelevästi. Älä viitsi.
Mitä sittenjos on Saksasta, niin menenpä sitten Saksaan, Petteri tuhahti, lähes kuin vannoi.
Siitä alkoi ystävyytemme. Ensin oli vain mukavaa yhdessäoloamutta kahdeksannella luokalla Petteri rohkaistui suutelemaan minua. En vastustellut, siitä alkoi oikeasti meidän juttuhalauksilla ja suudelmilla.
Yhdennessätoista luokassa Petteri kutsuttiin armeijaan ja, kuka arvaa, juuri Saksaan palvelukseen. Hän kirjoitteli minulle kirjeitä ja vitsaili välillä, ettei balettisoittorasiaa vieläkään löytynyt.
Mutta en malttanut odottaa: puoli vuotta ennen kuin Petteri kotiutui, tapasin Lauri Heikkilän. Laurin laulu ja hetken runo kitaralla vei sydämeni jo ensi-illalla. Kahden kuukauden päästä mentiin naimisiin.
Kun Petteri palasi Suomeen ja kuuli asioista, muutti hän merille norjalaiselle laivalle. Kävi kaupungissa harvoin, emmekä enää tavanneet.
***
Nousin hitaasti ylös sohvasta, keitin kahvin ja jäin tuijottamaan ikkunasta pimeään. Viime päivinä olen ajatellut Petteriä koko ajan. Huomasin kauhukseni, että kaipaukseni ei liittynyt lähteneeseen vaimoon, vaan siihen, mitä me Petterin kanssa olisimme voineet olla. Onko hän naimisissa? Onko hän onnellinen?
Kello kävi vuoden viimeistä päivää. Piti jotenkin viettää uutta vuotta, vaikka yksin. Kaikki ystävät olivat perheiden parissa, ja olo tuntui kummalliselta.
Kävin torilla ja Prismassa ostamassa perinteiset kalaherkut ja vähän suklaata. Ajattelin sittenkin tehdä itselleni juhlapöydän.
Kun tulin rappuun, hissistä tuli ulos vanha ukkikoko naamari ja parta, täydellinen Joulupukki. Katsoi minuun ja vitsaili:
Miksi Samuli hyvä kyynelöit, kun juhla on tulossa? Tässä sulle pieni yllätyslahja! Hän iski paketin syliini ja katosi yläkertaan.
En edes ehtinyt kiittää. Paketissa painava sisältöavaan keittiössä, ja… Sisällä on uusi, taivaansininen soittorasia, kullattuin koristein. Avasin kannen, ja musiikki soibalettitanssija pyörii molemmilla tossuilla. Löysin piilolaatikosta kihlasormuksen.
Syöksyin ikkunaanalamäessä seisoi Joulupukin hahmo. Juoksin villasukissa pihalle. Epäröin hetken, sitten tunnistin Petterin katseesta.
Juoksin hänen syliinsä, puristin häntä lämpimään talvitakkiin ja kuiskasin:
Pöhkö! Sait sittenkin sen soittorasian.
Petteri nauroi, NiinSaksasta, lupasinhan mä.
Tänä uutena vuotena ymmärsin: elämä ei kulje suoraviivaisesti, eikä onni aina löydy sieltä mistä sitä ensimmäiseksi toivoi. Välillä menneet asiat kutsuvat takaisin, mutta joskus tarvitaan vain aikaa ja vanha balettitanssija tanssimaan, jotta uuden alku saa vihdoin tilaa sydämessä.
