Jack, älä laske variksia! Jo useana päivänä Jack ei ollut suostunut syömään ruokaa, jota Ljuda tarjosi hänelle: — No mutta, hyvä ystävä, nämä ovat ihan samoja lihapullia, joita Matti-herra sinulle osti. Ei hän ihan hetkeen tule… Älä turhaan odota, — Ljuda levitti käsiään… Kummallinen näky… Pitkällä keltaisella pysäkillä kaikki tehtaalaiset olivat pakkautuneet yhteen ryhmään toiselle puolelle laituria. Toinen puoli oli vapaa, ellei oteta lukuun ruostehtavaa, pörrökarvaista koiraa, joka lepäili itsevarmasti penkin edessä… Jackilla alkoi neljäs vuosi ja elämänsä hän tunsi kuin omat tassunsa. Kaikki päivät hän vietti bussipysäkillä tehtaan asuntolan vieressä. Asuntolan takana oli tehdas ja sen jälkeen peltoa. Mitään kiinnostavaa – Jack oli siellä jo monta kertaa käynyt. Kuinka Jackista tuli Jack, sitä punainen koira ei enää muistanut. Niin häntä kutsuivat muutamat nuoret naiset asuntolasta. He vähän säälistä koiraa kohtaan ruokkivat häntä satunnaisesti. Mutta suurin osa ihmisistä karttoi Jackia. Jack oli kaikkea muuta kuin surullisilla silmillä katsoja tai iloisesti häntäänsä heiluttava koira… Jack ei ollut sellainen. Kolmivuotiaana hän muistutti äreää, kaikesta ärtynyttä vanhaa miestä ja usein pelotti ihmisiä huonolla luonteellaan. Ihmiset… Mitä hyvää heistä voisi sanoa? Useimmista? No, ei oikeastaan mitään! Kahta Jackia ruokkinutta nuorta naista hän armosta ei laskenut “useimpiin”. Jack ei välittänyt ihmisistä, eikä pitänyt variksista, ja katseli vastenmielisesti pöriseviä ja lätäköissä kylpeviä varpusia. Aika, jolloin luottaa pennusta asti jokaiseen ihmiseen ja kuvittelee kaikkien tahtovan silittää, menee ohi. Niin kävi Jackillekin. Ylipäätään, koiramaisen näkemyksensä mukaan ihmiset olivat Jackista kuin varikset – äänekkäitä ja epämiellyttäviä. Pysäkillä he alkoivat riidellä, tönivät toisiaan ja potkivat koiran pois jaloista. Miksi sellaisia rakastaisi? Ei edes kannata miettiä vastausta… Variksilla oli eri juttu. Nuo röyhkimykset yrittivät varastaa ne harvat herkut, joita Jackille tuotiin asuntolasta. Jack ajoi linnut tiehensä. Varikset pörähtivät kauemmas, neuvottelivat hetken ja päättivät olla alistumatta ilman taistelua. Niin päivä kului. Ensin kinattiin varisten kanssa – Jack jopa laski, kuinka monella oli ehjä pyrstö – sitten haukuttiin kaksijalkaisia… Keltaisella pysäkillä Jackin elämä ei kuitenkaan ollut huonoa. Huvilaa se ei ollut. Mutta tuulilta ja sateelta siellä sai aina suojaa hännälleen ja varjoakin löytyi kuumina päivinä. Vain ihmisiä oli toisinaan liikaa… — Mitä siinä makoilet, herra isäntä! Antaisit penkin vapaaksi! — jonkun saapas keskeytti koiran unet. Jack avasi silmänsä. Saapas yritti astua yli hänen tassujen, mutta aseman “isäntä” päätti toisin: “Ruvetaanko tappelemaan? Odotas vähän!” Jack ponkaisi pystyyn. Saapas yritti vetäytyä ehjänä, mutta silloin saapui hänen bussinsa. Jackin mielestä pahinta oli, kun ihmiset nousivat busseihinsa, joista jatkuvasti pysäkillä puhuivat. Niin moni häntäkin kurittanut onnistui livistämään. Tällä kertaa saapas jäi pysäkille ilman omistajaa, yksinäisenä ja elottomana. “Siitäs sait!” — mietti Jack, tyytyväinen taisteluunsa. Hän hetken maiskutteli voittoaan – tämän vuoksi saapasta piti purra joka puolelta – ja ylpeänä raahasi sen roskiksen viereen. — Tanja, älä mene sen hullun koiran lähelle, — vaalea nainen veti ystäväänsä kauemmas. — Hullu koira, eikä kukaan saa sitä kuriin, — komppasi tupakoiva mies. Tupakanstumpi lensi ohi roskiksen ja melkein osui Jackiin. Koira joutui taas haukkumaan. Mies kirosi ja siirtyi pysäkin toiselle puolelle… *** Seuraavana päivänä Jack kohtasi taas saapaan omistajan. Nyt mukana oli toinen mies. — Tuolla! — “saappaan” omistajan sormi tökki vihaisesti Jackiin, samalla pitäen turvaväliä. — Tuolla on se aggressiivinen koira! Tehkää nyt jotain! — Mitä nyt pitäisi tehdä? — toinen mies kohautti olkapäitään hämmentyneenä. — Ette ole ensimmäinen, joka valittaa. Meidän pikkukaupungissa ei ole eläinsuojelua. “Saapas” laski sormensa ja heilutteli käsiään kuin harakka. Jack kuunteli tarkkaan. Lopulta toinen mieskin alkoi riidellä. Jack katsoi heitä tyytyväisenä – olipa hyvä näytelmä! — Mutta sähän olet vartija! — valitti “saapas”, koko paheksuntansa äänessään. Jack ei paljastanut hampaitaan. Tuhahti hiljaa. Ihmiset murisevat toisilleen! Parempaa show’ta ei ole olemassa! Saappaan omistajasta tuntui hetken kuin koira olisi hymyillyt hänelle ilkikurisesti. Mutta ei kai… eihän sellaista tapahdu? — Mä vartioin asuntolaa, en pysäkkiä! — vartija lähti työpaikalleen, pysähtyi ja katsoi olkansa yli: — Heitä sille koiralle luu, niin se ei aja sua pois pysäkiltä. Vartija tarkoitti hyvää. — No kiitti vaan! Pitäisikö mun kantaa sille puol kotilaruokaa tänne? — saapaan omistaja nauroi ja lisäsi vilkaisten Jackia: — Ja sinä, hurtta, mikset avannut suutasi aiemmin? Säästitkö murinaa? Mikä elukka! “Elukka” tunsi epämiellyttävän huomautuksen, ja auttoi taas omistajaa hyppäämään bussiin nopeudella, jolla osallistutaan hulluun ralliin. Jack haukkui bussin perään, ja Matti-herra – sillä nimellä saapasta kutsuttiin – jatkoi mutisemista sumuisen ikkunan takana… Seuraavaa kohtaamista ei tietenkään vältetty. Matti-herra oli juuri nimitetty tehtaan varajohtajaksi tuotannossa. Kaikki oli uutta. Hän vasta opetteli tuntemaan ihmisiä. Ei kovin hyvä aloitus, kun heti ensimmäisenä törmää koiraan pysäkillä. Auto oli huollossa, joten jokainen aamu pysäkillä alkoi järkyttävällä haukulla. Miksi tuo rääväsuinen rakki valitsi juuri hänet uhrikseen?! Siitä päivästä alkaen Jack otti silmätikukseen nimenomaan Matti-herran. Muut kaksijalkaiset katosivat hänen silmistään kokonaan. Jack odotti malttamattomasti tuttua bussia, ja kun Matti-herran jalka laskeutui pysäkille! Päätettyään noudattaa vartijan ohjetta (sillä hän oli saanut tarpeekseen tehtaalaisia pilkallisia katseita!), Matti-herra osti Jackille lihapullan tehtaan ruokalasta. — Syö pois, – hän kaatoi herkun pysäkin viereen ja jäi odottamaan. Jack oli valmis kuten aina ajamaan “saappaan” bussiin, mutta lihapullan houkutteleva tuoksu sai koiran nykimään lähemmäs… Lihapulla katosi niin nopeasti, ettei sitä melkein ollutkaan. Vain pölyinen asfaltti säilyi edelleen maailman parhaimman tuoksun. Jack vilkaisi ihmistä viipyilevästi. — Niin se on… Vieläkö kelpaisi? Ota nyt vielä! Kuule, ei mulla vaimoa ole, enkä osaa itse lihapullia tehdä. Ruokalasta en jaksa joka päivä lähettää sulle – kohta saa naamasi haljeta! * Seuraavana aamuna Matti-herra yllättyi. — Matti, Jack ei enää hauku sua! Katso nyt, ei enää hauku! — nauroi pyöreäposkinen sihteeri Ljuda. — No jopas, Ljuda, onpa iso kunnia, — ilmoitti Matti-herra ylpeänä, mutta silti vilkaisi Jackia yllättyneenä. Siitä päivästä lähtien punainen yksinäinen koira tottui päivittäiseen herkkuun – lihapulla ilmestyi aina Matti-herran mukana. Ehkä eivät kaikki ihmiset olekaan yhtä tyhmiä kuin Jack luuli? Ehkä he ovatkin erilaisia kuin varikset, jotka koko aamun riitelevät kiiltävistä pullonkorkeista? Ilma viileni… Talvi lähestyi. Eräänä aamuna keltainen pysäkki oli peittynyt pehmeään valkoiseen lumeen. Pelto toi jäisen tuulen mukanaan. Perinteen mukaan Matti-herra asetti Jackin nenän eteen lihapullan ja muuta ruokaa. Tärisevä koira nuuhki lihapullaa. Kuten aina, herkku katosi sekunnissa. Matti-herra seisoi ja katsoi täriseviä kylkiä. — Bussi tulee, Matti, — Ljuda nykäisi häntä hihasta, mutta mies vain huitaisi poispäin. — No niin! — Matti-herra kääntyi portille. Pian musta hansikas silitti varovasti Jackia. Koira katsoi miestä. — Pakkanen iski, vai? Ei enää ole taisteluhenki, häh? Käy makuulle pahville, siinä tulee vähän lämpimämpi… Tässä toinenkin lihapulla. * Lauantaina Matti-herra oli kotona. Kukkapenkit, jotka hän oli istuttanut muutettuaan kaupungin laidalle, olivat kadonneet paksun lumen alle. Kylmä tuuli pyöritteli lumihippuja. Matti-herra paistoi munakasta ja makkaraa. Sitten hän meni autotalliin ja haki lumikolan. Kädet huhkivat lumen tieltä, mutta ajatukset olivat kaukana… Matti-herra pysähtyi ja katsoi tanssivia lumihiutaleita. Jotain epäselvää hän mutisi itsekseen, viskasi kolan syrjään ja syöksyi pihalta ulos… Pysäkillä ei ollut ketään. Jack tiesi – joskus ihmisiä ei juuri näkynyt. Bussi kuitenkin saapui aina, mutta vain muutama ihminen nousi ulos. Sellaisina päivinä Jackin vatsa kurni erityisen kovaa. Ja naisia asuntolasta ei näkynyt… Jack nousi. Hän tiesi, että jos halusi ruokaa, olisi mentävä vielä pitkään ennen kuin pääsisi tutun kaupan tai talojen luo. Joskaan saisi ehkä niukkaa syötävää, jos pysäkillä ei kukaan ruokkinut. Jack oli valmis lähtemään piilostaan, kun taas tuttu bussi pysähtyi hänen nenänsä eteen. — Mihis olet matkalla? Et kai aio kadota tuiskuun? Matti-herra toi Jackille paketillisen nakkeja. Koira hotki niitä kuin ne hetkessä katoaisivat. — Lihapullat loppuivat, ruokalasta ei saa tänään, — Matti-herra selitti. — Mutta katso, mitä muuta toin… Pysäkille ilmestyi iso laatikko, jonka sisällä oli vanha, kulunut viltti. — En nyt muuta keksinyt. Mene vaan sisään, siellä on vähän lämpimämpää… Yhtäkkiä eikä tuuli eikä pakkanen enää tuntunut Jackista miltään. Sisällä oli jotain outoa ja lämmintä. Jack ajatteli vain: ei kukaan koskaan ollut tuonut hänelle tuollaista asiaa… * Useana päivänä Jack kieltäytyi Ljuda-tädin ruoasta. — Voi sinua, sehän on ihan samaa kuin Matti sinulle toi. Ei se nyt tule, on kipeänä… Älä odota turhaan, — Ljuda levitti käsiään. Jack katsoi häntä alas päin korvin. Joka kerta, kun bussi pysähtyi tai portilta lähti ihmisiä, koira pomppasi ylös. Ei ollut oikeaa… Jack käpertyi jälleen laatikkoonsa viltin alle. Varikset taistelivat juuri pysäkin takana leivänpalasta, jokainen halusi omia löytönsä. Jack katseli niitä surullisesti. Hau! Tyhmiä lintuja! Hänelläkin oli oma salapaikkansa — kolo pysäkin alla, juuri roskiksen takana. Jack juoksi laatikostaan kolonsa luo. Hän ei ollut kuin nuo huutavat varikset, jotka unohtavat omat aarteensa. Siinähän se saapas oli. Tietysti hän muisti sen. Ennen hän vihasi sitä, mutta nyt… Mikä tunne häntä repi sisältä? Jack kaivoi saappaan esiin. Missä oli Matti-herra? Jack oli jo ymmärtänyt, minkä nimen ihmiset antoivat hänen ihmiselleen. “Hänen ihmiselleen”… Oliko hän oikea ystävä? Oliko hän kunnon koira, jos nyt kun oli vihdoin saanut oman ihmisen, onnistui menettämään tämän? Jack ärähti variksille. Jotain salaperäistä nousi hänen sisällään. Riitti jo! Hermostuttavat linnut! Hän ei aio jäädä paikalleen! — Matti-herra, Matti-herra! Jack tarkensi kuuloaan ja katsahti toiveikkaasti nuorta naista, jolla oli puhelin kädessä. — Huono kenttä… Olen nyt bussissa. Otin teille allekirjoitettavat asiakirjat mukaan… Ljuda istahti penkille, eikä huomannut, miten punainen häntä livahti hänen perässään bussiin kuin varjo… *** Koira katsoi naista toiveikkaana, samalla kun nainen toisti monta kertaa hänen ihmisensä nimeä. Ljuda kiirehti ulos bussista, huivi kaulassa tiiviisti. Jack seurasi häntä, musta saapas tiukasti hampaissa. Jackin mieli oli kevyt. Kuinka hän oli pitänyt lunta kylmänä ja ikävänä? Sitä oli hauska kuunnella, kun se narskui Ljuda-tädin saappaiden alla. Ljuda painoi ovikelloa ja tuttu ääni vastasi portilta. Koira haukkui villisti. Ljuda, joka ei ollut koko matkalla huomannut seuraajaansa, säikähti ja liukastui. Asiakirjakansio lensi lumeen… — Matti, voisitteko ensin auttaa minut ylös ennen kuin alatte halailla koiraa? Matti-herran silmät olivat sameat. Miksi kyyneleet? — Tulitko mulle? Sä tulit ihan oikeasti mulle? Ja vielä toisit mulle tällaisen tuomisen, vai? — hän hoki, rutistaen koiraa toisella kädellä ja saapasta toisella. Ljuda nostettiin tietysti ylös ja teetä tarjottiin. — Yhtä vaan en ymmärrä, Matti, — Ljuda katsoi keittiössä pyörivää koiraa, — Miksi et aiemmin ottanut Jackia kotiisi? Omakotitalo, tilaa vaikka laumalle… — Pelkäsin, — Matti-herra huokaisi, — olin pitkään yksin, ymmärräthän. Koira on vastuuta. Se on ikään kuin pieni perhe jo… Nyt en tietenkään päästä sitä enää minnekään. Kun paranen, alan opetella lihapullien tekoa… — Eli teihin pitäisikin käydä rynnäköllä? — Ljuda nauroi pudistaen päätään. — Mutta hyvä että Jack osasi tulla ihan itse perille. Ja Ljuda piilotti hymynsä teeskennellen juovansa teetä…

Polish

Author Noem VelarisViews 2

Jouko, älä laske harakoita!

Jo useamman päivän ajan Jouko oli kieltäytynyt ruoasta, jonka Kerttu hänelle toi:
No mutta, kultaseni, nämä ovat ihan samoja lihapullia, joita Aarne sulle ennenkin osti. Ei se nyt hetkeen tule Älä odota turhaan, Kerttu levitti käsiään.

Omituinen näky Pitkällä, keltaiseksi maalatulla pysäkillä kaikki tehtaalaiset tönöttivät kasassa yhdellä puolella katosta.
Pysäkin toinen pääty oli tyhjä, jos ei oteta lukuun sitä punaista, karkeaturkkista koiraa, joka lojui rennosti penkin edessä sotkuinen turkki pörrössä.

Joukolla oli menossa jo neljäs vuosi, ja elämänmenon hän tunsi niin kuin omat neljä tassuaan. Päivänsä hän vietti pysäkillä lähellä työläisten asuntolaa. Asuntolan takana kohosi tehdas, ja tehtaan takana vain peltoa. Ei mitään erityisen kiinnostavaa Jouko oli kolunnut ne läpi monet kerrat.

Miten hänestä tuli Jouko, sitä koira ei enää muistanut. Pari naisihmistä asuntolasta alkoi kutsua häntä Joukoksi. Heidän oli tullut sääli tuon resuisen koiran kohtaloa, ja siksi hänelle annettiin jotain purtavaa. Mutta muuten ihmiset välttelivät Joukkoa.

Jouko ei katsonut ketään lempeästi. Eikä heiluttanut iloisesti häntää…
Hän ei ollut sellainen koira ollenkaan. Kolmivuotiaana Jouko oli kuin vanha äreä setä, tyytymätön kaikkeen ja kaikkiin. Hän pelotteli ohikulkijoita äkäisyydellään.

Ihmiset Mitä hyvää heistä voisi sanoa? Useimmista ei yhtään mitään! Kahdelle naiselle hän antoi joitain pikku etuja, kun olivat antaneet ruokaa.
Jouko ei tykännyt ihmisistä, ei myöskään harakoista hän katseli niitä ja lätäköissä räpiköiviä varpusia inhon sekaisella uteliaisuudella.

Se aika oli mennyt, jolloin oli pentu ja vielä jaksoi uskoa, että jokainen ihminen halusi silittää tai edes ystävällisesti koskea.
Joukosta ihmiset olivat meluavia ja ärsyttäviä, ihan kuin harakatkin. Pysäkillä riideltiin, tönittiin, koiraa hätisteltiin pois jaloista.

Miksi sellaista porukkaa pitäisi muka arvostaa?
Harakoiden kanssa oli toinen juttu. Ne rosvosivat vähät herkut, joita Joukko säästi itselleen.

Jouko ärisi ja ajoi linnut pois vaan nämä eivät suostuneet luovuttamaan helpolla.
Näin kului päivä. Taistelu harakoiden kera, laskemista montako vielä täyspyrstöistä on jäljellä, haukkumista ihmisille…

Keltaisella pysäkillä elämä ei ollut hullumpaa, vaikka ei se mikään palatsi ollut. Vettä ja tuulta vastaan sai piilopaikan ja kesähellekin varjon. Vain niitä ihmisiä oli välillä liikaa…

Onpas siinä herra herra, kävisi nyt siitä penkiltä pois! kenkä keskeytti koiran unet.

Jouko avasi silmänsä. Kengän omistaja aikoi astua yli hänen tassujensa, mutta Joukopa päätti toisin:
Taistella tekisi mieli? Odotahan vain!

Koira nousi pystyyn. Kenkä yritti pelastautua, mutta bussi ehti ensin.

Jouko inhosi erityisesti sitä, kun ihmiset loikkivat busseihinsa niin moni ärsyttävä tyyppi oli sillä lailla livahtanut hänen tassujensa ulottuvilta.

Tällä kertaa kenkä jäi. Emäntänsä menetti, yksin ja orpona.

Siitäs sait! päätti Jouko, tyytyväisenä kuononsa voitonmerkistä. Hän pureskeli kenkää, kunnes katsoi sen ansaitun tappiolle, ja raahasi sen roskiksen taakse.

Aino, mene siitä pois tuon hullun koiran luota, vaalea nainen veti ystävänsä pois.

Täysin arvaamaton elukka, ei tuolle mitään mahda, myötäili mies rööki hampaissa.

Tumpin mies heitti ohi roskiksen, ja se lensi melkein Joukkoa kohti. Koira vastasi haukunnalla. Ja taas mies lähti pysäkin toiseen päähän.

*****

Seuraavana päivänä Jouko kohtasi kengän omistajan uudelleen. Nyt mukana oli toinen mies.

Tuossa! sormi osoitti Joukkoa vihamielisesti, mutta mies pysytteli niin kaukana kuin pääsi. Tuossa on se aggressiivinen koira! Tehkää nyt jotain!

Mitä? toinen mies kohautti olkapäitään. Ette ole ensimmäinen valittaja, mutta meidän pikkukaupungissa ei ole koirankuolintaa.

Kenkämies puhisi ja elehti lörpöttäen kuin varis. Jouko kohotti päätään ja kuunteli.

Lopulta kaksikin miestä alkoi äristä toisilleen. Jouko katseli tyytyväisenä. Näky se vasta olikin!

Sinähän olet vartija! kenkämies puuskahti koko närkästymisellään.

Jouko ei jaksanut edes haukkua. Heh, ihmisetkin karjuvat toisilleen! Se on paljon viihdyttävämpää kuin harakkalauma.

Kenkämies jopa kuvitteli näkevänsä koiran kuonossa tyytyväisen virneen. Eipä kai sentään…

Minä vartioin asuntolaa, en pysäkkiä! vartija meni hommiinsa, mutta kääntyi: Heitä sille vaikka luu, niin ei aja sua pois.

Hyvä neuvo, toki. Mutta…

Niin, kiitos paljon! Ehkä tuon sille kans nakkikastiketta joka aamu, tuhahti kenkämies. Katsoi Joukkoon ja jatkoi: Ja sinä siinä, koira, mikset karjunut? Pelkäsit vai? Hirviö!

Hirviö, joka ei ollut epäkohteliaisuutta kuulevinankaan, ajoi miehen jo uuteen bussiinsa vauhdilla kuin rallikuski.

Jouko haukkui mennessään, ja kenkämiehen (hänen nimensä muuten oli Aarne, kuten eräs toinenkin pysäkin porukasta tiesi) naama jatkoi valitustaan bussin huuruisen ikkunan takana…

Seuraavaa kohtaamista ei voinut välttää. Aarne oli saanut juuri pestin tehtaan apulaisjohtajana.

Kaikki oli hänelle uutta. Ja nyt sitten tämä harmaantunut, karski koira; sekä oma auto rikki. Joka aamu sama vastassa pysäkillä raivokas haukku. Mikähän tuota ihmislasta koiraksi kutsui?

Harvinaisen selvää: Jouko otti nyt Aarnesta erityisen inhokin. Kaikki muut ihmiset unohtuivatkin sen rinnalla.

Jouko odotti innolla, kun tuttu bussi lähestyi ja Aarnen jalka astui pysäkille!

Lopulta Aarne päätti kokeilla vartijan neuvoa (ja sai tarpeekseen työtovereiden vinoilusta). Hän osti ruokalasta lihapullan Joukolle.

Syö nyt, hän pudotti sen pysäkin viereen ja jäi seuraamaan koiraa.

Jouko oli jo valmis ajamaan kenkämiehen bussiinsa, mutta lihapullan houkutteleva tuoksu sai tassut liikkeelle…

Pulla katosi hetkessä. Asfaltti säilytti hetken koiran suurimman nautinnon muiston. Jouko nuolaisi huuliaan ja vilkaisi Aarneen.

Vai ei riitä! Taidat olla kranttu. Eikä minulla edes vaimoa ole, ja ruuanlaitto on vähän hakusessa! Eikä täältä mitään joka päivä kuitenkaan ehdi kantaa!

*****

Aamulla Aarne yllättyi.

Aarne, Jouko ei edes hauku sinulle enää! nauroi pyöreäposkinen sihteeri Kerttu.

No, Kerttu, ehkä se arvostaa nytten, Aarne totesi, vilkaisten epäuskoisena koiraa.

Tästä alkoi uusi vaihe Jouko odotti jo lihapullaa päivittäin.

Eihän ne kaikki ihmiset tainneetkaan olla niin typeriä kuin Jouko oli kuvitellut? Ehkä niissä oli eroa harakoihin, jotka tappelivat peltikannesta aamuin illoin?

Ilmat viilenivät… Talvi hiipi hiljaa. Eräänä aamuna keltainen pysäkki oli valkoisen höttökerroksen alla. Pellolta puhalsi kylmä tuuli.

Aarne laski lihapullan ja muita herkkuja Joukalle. Tärisevä koira kurkotti mukaan ja kuten aina, lihapulla katosi silmänräpäyksessä.

Aarne katseli värisevää kylkeä.
Bussi tulee, Aarne, Kerttu nyki hihaa, mutta mies vain pudisteli päätään.

No voi itku, hän huokaisi ja kääntyi takaisin portille.

Aarne kumartui, käsi nahkahanskassa varovasti silitti koiraa. Jouko nosti päänsä.

Pakkasella koirakin pehmenee. Tule, makaa pahvin päällä siinä on lämpimämpi Siirretään pahvi sivuun, ettei tuule. Tässä vielä lihapulla…

*****

Lauantaina Aarne oli kotona. Rivitalon pikkupihalla, jonka hän oli ostanut kaupungin laidalta, peitti paksu lumi.
Aarne paistoi munakkaan ja makkarasiivuja, söi rauhassa. Lähti sitten hakemaan lapiota. Käsissä lapio liikkui, lumi lensi, mutta ajatukset olivat pysäkillä…

Aarne pysähtyi katsomaan leijailevia lumihiutaleita. Mutaista mielialaa. Hän heitti lapion ja juoksi portista tiehensä.

Pysäkillä ei ollut ketään. Jouko tiesi, että joskus oli päiviä jolloin ihmisiä ei näkynyt ollenkaan. Bussi avasi ovensa, mutta ulos astui vain muutama.

Sellaisina päivinä Joukolla vatsakin murisi isommin. Naisia asuntolastakaan ei näkynyt

Jouko nousi. Hän tiesi, että pitäisi vielä harhailla kauan, että pääsisi kaupan tai talojen nurkille saamaan edes vähän syötävää.

Juuri kun Jouko oli saanut lähdettyä pahvilaatikostaan, bussi pysähtyi taas.
Mihis olet menossa? Pitäisikö eksyä pyryyn?

Aarne laski kassista kasan nakkeja. Koira hotki niitä kuin viimeistä päivää.

Lihapullia ei ollut, lounaspaikka kiinni, Aarne selitteli. Mutta tässä on vielä yksi juttu…

Pysäkille ilmestyi iso laatikko ja sisään pehmeäksi pesty vanha torkkupeitto.

En muuta keksinyt. Tule, mene sinne. Siellä tarkenee…

Yhtäkkiä lumi ja tuuli eivät haitanneet enää Joukkoa. Sisällä läikähti jokin lämmin.

Jouko ajatteli: kukaan ei ollut tuonut hänelle tällaista pesää ennen…

*****

Taaskaan Jouko ei maistellut Kertun tarjoamia herkkuja.

Nämä on ihan samat lihapullat, joita Aarne sulle osti ennen Ei hän nyt tule, on pahana flunssassa, Kerttu huokaisi ja nosti kädet.

Jouko painoi korvat alas ja tuijotti. Hän säpsähti aina kun bussi oven aukaisi tai tehdasportilta astui joku. Sitä yhtä oikeaa ei näkynyt

Jouko käpertyi peiton sisään pahvilaatikkoonsa. Harakat tappelivat leivänpalasta pysäkin takana; kukin yritti piilottaa aarteensa.

Jouko jähmettyi katsomaan. Hau! Turhia lintuja! Hänelläkin oli oma kätkönsä pysäkin alla, roskiksen takana.

Hän nousi ja juoksi kätkölleen. Ei hän ollut niitä harakoita jotka unohtavat aarteensa. Tässä! Kengänraato. Hän muisti kyllä. Aikoinaan hän vihasi sitä. Nyt…

Mikä tunne repi sisuksia? Hän veti kengän esiin. Missä Aarne oli? Nyt Jouko tiesi, että ihmiset olivat antaneet hänen ihmiselleen lempinimen. Hänen ihmiselleen…

Mutta oliko se oikeasti ystävä, jos koiralla kerran oli oma ihminen ja hän siltikään ei saanut pitää tätä?

Jouko ärähti harakoille. Sisällä kupli outo voima. Riitti! Nyt loppu!

Aarne, Aarne!
Jouko höristi korviaan ja toiveikkaana katsoi puhelinta pitelevää naista.

Huono yhteys Hetkinen, menen bussiin nyt. Kansiot mukaan Aarnelle, kirjat allekirjoitukseen

Kerttu ponkaisi autoon, eikä edes huomannut koiran varjoa seuraamassa perässä

*****

Koira seurasi toiveikkaana, kun Kerttu toisteli nimen useaan kertaan.

Kerttu veti huivin tiukemmin, loikkasi bussista ulos. Koira jäljessä, kenkä hampaissa.

Joukon mieli oli iloinen. Miksi hän oli koskaan kuvitellut valkoisen lumen olevan kylmää ja inhottavaa? Sehän narisi hauskasti Kertun saappaiden alla.

Kerttu painoi ovikelloa, ja pian tutut askeleet kuuluivat portilta. Koira haukahti. Kerttu, joka ei ollut matkan aikana kiinnittänyt huomiota matkakumppaniinsa, lipesi yllättäen. Kansio tipahti lumeen.

Aarne, saisitko auttaa ensin pystyyn, ennen kuin halaat koiraa?

Aarnen silmät hohtivat kuin huurteen takaa. Mistä ne kyyneleet oikein tulivat?

Sinä tulit! Sinä tulit minulle! Ja vielä tuli tuliainenkin, vai? toisti hän, halasi koiraa toisella kädellä, puristi kenkää toisella.

Kertun nostettiin ylös, ja lopulta keittiössä juotiin lämmintä teetä.

Kysyn vaan, Aarne, Kerttu hymyili, kun koira pyöri jaloissa, mikset aiemmin ottanut koiraa kotiin, kun tilaakin riittää?

Pelkäsin, Aarne huokaisi, olin ollut yksin vuosia. Koira vaatii ihmiseltä vastuuta. Se on kuin pieni perhe Nyt en enää päästä sitä. Kunhan paranen, opettelen lihapullan teon.

Ehkä koirat pitää ottaa reippaalla otteella! naurahti Kerttu, ja piilotti hymynsä mukin taakse.

Tänä päivänä ymmärsin jotain tärkeää: joskus parhaat asiat elämässä löytävätkin luoksemme, kun aioimme jo luovuttaa. Jokainen ansaitsee ihmisen ja jokainen ihminen, ehkä sittenkin, koiran.