Vaimoni vei kerran koiraa eläinlääkäriin, ja hänestä alkoi jo tuntua, että oli tehnyt elämänsä suurimman erehdyksen. Nyt talossamme oli yhden huono-onnisen olennon sijasta jo kaksi.
Kaikki kävi ilmi välittömästi, kun kissanpentu tuli meille. Tai oikeastaan, kun hänet löydettiin roskakatoksesta. Joku sydämetön oli heittänyt rääpäleen sinne kuin roinan.
Vaimoni meni viemään roskia, mutta palasi takaisin uuden perheenjäsenen kanssa. Nimeksi annettiin Epeli johtuen tietenkin siitä, että oli niin epäonninen.
Ensitöikseen Epeli molskahti etutassuillaan suoraan kuumaan hernekeittoon. Kun vaimoni koetti napata huutavaa ressukkaa kiinni pöydän päältä, päätyivät takatassut kermaviilikippoon. Siitä se riemu sitten repesi…
Epeli joutui jatkuvasti mitä kummallisimpiin kommelluksiin. Jopa onnistui nyrjäyttämään kaikki neljä tassuaan vain hyppäämällä alas sängyltä.
Kun Epeli pudotti yökaapeilta ja pöydiltä laseja, lautasia ja maljakoita, ne aina tietenkin rojahtivat Epelin päähän. Sehän arvasi hypätä alas juuri niiden alta.
Jos pöydällä oli suolapurkki, kaikki kiirehtivät peittämään sitä käsillään sillä kaikki tiesivät, että Epeli on juuri nyt loikkaamassa suoraan siihen.
Kolmesti Epeliä löi sähkövirta. Kissoja moisen jälkeen harvoin näkee hengissä, mutta kai suojelusenkeli piti huolta eläinlääkäri pelasti pennun joka kerta.
Useamman kerran Epeli yritti hukkua moppiämpäriin. Sitten opimme olla pitämättä vettä lattioilla ilman valvontaa.
Eivätkä Epelin hypytkään olleet koskaan tarkkoja. Hän kolhii itseään kulmiin, peileihin, tuolin käsinojiin…
Lyhyesti sanoen voitte arvata loput.
Vaimoni käytti kissaa jopa kansanparantajilla. Nämä nauroivat, rahastivat kuitenkin ja pyörittelivät “pahaa silmää” pois kananmunilla. Mutta pian, kun Epeli oli onnistunut rikkomaan jokaisella reissulla parantajille arvoastioita, sai hän pahamaineen, eivätkä poppanaiset enää ottaneet vastaan.
Kommelluksiin kyllästyneenä vaimoni kysyi neuvoa eräältä ystävältään, joka neuvoi: osta kissalle ystävä toinen kissa, tai vaikkapa koira.
Vaimoni ilahtui. Kohtuullisen isolla summalla, ja tyttären riemuksi, meille hankittiin hurjan näköinen koira pieni suomenpystykorva, nimeltään Otto.
Miksi hurjan näköinen? Jos olet koskaan katsellut suomenpystykorvan pentua lähietäisyydeltä tiedät, että se muistuttaa samanaikaisesti koiraa ja tuulessa paleltunutta oravaa. Ja haukku ennemmin se yskäisi kuin haukkuisi…
Seuraavana päivänä paljastui totuus. Asuimme silloin omakotitalossa, jossa oli hiiriä.
Epeli ei hiiriä pelännyt, päin vastoin hän katseli niitä mielellään ja joskus juoksi niiden kanssa kilpaa. Siksi talossa oli myös hiirenloukut.
Yhteen loukuista osuikin pikkuruinen otto-koira…
Vaimoni kiikutti vinkaavaa koiraa eläinlääkäriin ja tunsi, että teki suuren virheen. Nyt meillä oli kaksi epäonnista otusta.
Epeli otti uuden ystävänsä heti suojelukseensa. Yhdessä ne ulkoilivat pihalla, yhdessä joutuivat joka pulaan. Joka hetki piti olla silmät selässä muurahaiset, ampiainen tai mehiläinen löysivät aina tiensä heidän kimppuunsa. Hanhet nipistivät, kanat nokkivat, eikä hommat vähentyneet.
Mutta sitten koitti päivä, joka muutti kaiken.
Vaimoni mies piti autoa kotipihan edustalla. Onneksi tilaa oli. Aamuisin hän käveli kahvikupin kanssa autolle, lukitsi portin ja lähti töihin.
Tänä tiettynä aamuna Epeli kaadettuaan taas kupin kahvit ja tiputettuaan leivän lattialle ei piiloutunut pöydän alle vaan hypähti ovien eteen ja asettui tiukaksi esteeksi.
Mies koetti työntää kissaa, mutta sai kynsistä ja notkean, kaarevan selän vastaan.
Senkin pirulainen! hän karjaisi. Kahvit meni, leipä lattialle ja vielä rähjää päälle? Ulos siitä!
Koetti töytäistä jalallaan, mutta silloin…
Sängyn alta syöksyi hörisevän yskän ja pelottavan haukun yhdistelmää päästäen pieni pystykorva, Otto, joka asettui päättäväisesti kissakamunsa eteen. Rimpulat kintut tärisivät, hampaat vilahtivat, ja katseessa paloi viha ja päättäväisyys:
Et koske! koko olemus sanoi. Kuolen mieluummin kuin väistyn! Käy ensin minun kimppuuni!
Tilanne muuttui vakavaksi.
Nyt kyllä riittää, tyypit! mies älähti, Minulla on kiire töihin!
Hän juoksi makuuhuoneeseen, jossa vaimo nukkui.
Nouse, äkkiä! Minun pitäisi olla jo menossa nuo kaksi eivät päästä ulos!
Mitä ihmettä? vaimo mutisi unisena.
He menivät yhdessä ovelle, ja juuri silloin ulkoa kuului hirveä rysähdys.
Kaikki syöksyivät pihalle maitorekka, joka jakoi maitoa lähikauppoihin, oli hurjassa vauhdissa menettänyt jarrut ja rysäyttänyt suoraan heidän auton päälle. Koko auto oli pelkkää romua.
Miehen kädessä ollut kahvikuppi putosi… Rekan kuljettajan vei sairaankuljetus infarktin takia. Niin sellaista sattuu.
*****
Tämän jälkeen Epeli ja Otto päästivät miehen ulos aamuisin, mutta hän pysähtyi aina ja kysyi ystäviltään:
No pojat, miten näyttää ulkona? Onko kaikki kunnossa?
Otto irvisti ja nyökkäsi.
Luulisitko, että heistä tuli onnekkaita? No eivät. He ovat yhä mukana mitä erikoisimmissa tempauksissa. Myrskyä ja kommelluksia riittää, mutta enää kukaan ei huokaile tai laske tappioita.
Nyt nämä kaksi kannetaan syliin ja suudellaan, pyyhitään kermaviilistä ja keitosta. Otolle ostettiin hintava, todella hieno kaulapanta, ja Epelille laitettiin raapimispuu joka nurkkaan ja ostettiin ikioma pehmoinen peti.
Eipä hän siinä suostu nukkumaan, koska mieluummin nukkuu isäntäväen jalkopäässä josta tietysti putoaa alas yöllä kovaäänisesti.
Silloinkin ryntää Otto, joka taas nukkuu oikeassa pedissään, puolustamaan ystäväänsä. Otto yskii ja haukkuu, ja on valmis repimään kenet tahansa, joka käy hänen rakkaan kisunsa kimppuun.
Puolen tunnin sähellyksen jälkeen koko perhe palaa sänkyyn. Otto ja Epeli nostetaan keskelle. Näin pääsee nukkumaan aamuun asti.
Mutta jos et ymmärrä, mihin tällä kaikella pyritään, niin kelataan vain eteenpäin.
Tämä kaikki kertoo lopulta rakkaudesta. Uskokaa minua Epelin ja Oton rakkautta ei määrittele epäonni tai onni vaan se, että he ovat olemassa.
Ja se on suurin mahdollinen onni.
