Vanhus nousi vaivalloisesti sängystä, tukeutui seinään ja lähti viereiseen huoneeseen. Yövalon himmeässä kajossa hän katseli vaimonsa makaavaa hahmoa likinäköisin silmin: “Ei liiku! Onkohan kuollut? – polvistui. – Näyttää hengittävän kuitenkin.” Nousi ja laahusti hitaasti keittiöön. Jäi kefiiriä, kävi vessassa ja meni sitten omaan huoneeseensa. Kävi sänkyyn – uni ei tule: “Meillä Lenan kanssa on ikää jo yhdeksänkymmentä. Miten sitä onkaan eletty? Kohta pitää kuolla, eikä ketään ole lähellä. Tytär, Nataša, kuoli – ei ollut vielä kuuttakymmentäkään. Maksim kuoli vankilassa. Onhan Oksana-lapsenlapsi, mutta se on asunut Saksassa jo yli kaksikymmentä vuotta. Eipä muistele mummoa ja pappaa. Sillä kai jo isot lapsetkin.” Hän ei huomannut, milloin nukahti. Heräsi, kun joku kosketti kättä: – Oletko elossa, Kosti? – kuului vaimea ääni. Avaa silmät. Vaimo kumartuneena ylle: – Mitäs siinä, Lena? – Katsoin, kun et liikkunut. Säikähdin, ajattelin että kuolit. – Elossa vielä olen! Mene sinäkin nukkumaan! Kuului laahaavaa askellusta. Keittiössä napsahti valokatkaisija. Elena Ivanovna kävi juomassa vettä, kävi vessassa ja meni omaan huoneeseensa. Kävi vuoteeseen: “Jonain aamuna herään vielä, eikä se enää hengitä. Mitä silloin teen? Tai ehkäpä itse kuolen aiemmin. Kosti on jo hautajaispalvelutkin meille tilannut. Enpä olisi uskonut, että omille hautajaisilleen voi järjestää kaiken valmiiksi. Toisaalta hyvä niin. Kuka meidät muuten hautaisi? Lapsenlapsi ei meitä enää muista. Vain Polina-naapuri käy auttamassa. Sillä on meidän asunnon avain. Pappa antaa hänelle kymppitonnin eläkkeestämme – käy kaupassa ja apteekissa. Mihinpä me rahaa tarvitaan? Eikä neljännestä kerroksesta enää omin voimin alas päästä.” Konstantin Leonidovitš avasi silmänsä. Aurinko kurkisti ikkunasta. Hän meni parvekkeelle, näki vihertävän tuomenlatvan. Kasvoille nousi hymy: “Nyt sitä on taas kesään selvitty hengissä!” Meni katsomaan vaimoaan, joka istui vuoteella mietteliäänä. – Lenkka, älä enää sure! Tule, haluan näyttää sinulle jotain. – Voi kun ihan uuvuttaa! – mummo nousi vaivalloisesti sängystä. – Mitä nyt olet keksinyt? – Tule vaan! Tuki vaimoa hartioista ja vei parvekkeelle. – Katso, tuomi vihertää! Ja sinähän sanoit, ettei me enää kesää nähdä. Nähtiinpäs! – Totta vie, ja aurinkokin paistaa. He istuivat yhdessä parvekkeen penkille. – Muistatko vielä, kun pyysin sinut elokuvissa käymään. Silloin kouluaikana. Silloinkin tuomi oli alkukesän vihreänä. – Voiko sellaista muka unohtaa? Monta vuotta siitä onkaan? – Yli seitsemänkymmentä… Seitsemänkymmentäviisi. He istuivat kauan nuoruutta muistellen. Paljon unohtuu vanhalla iällä – joskus jopa eilinen – mutta nuoruutta ei koskaan. – Oi, meidän pitää jo lopettaa muistelu! – vaimo havahtui. – Emmehän ole ees vielä aamupalaa syöneet. – Lena, keitä oikein kunnon teetä! Oikein tympeää tämä yrttivesi on jo ollut. – Eihän meille saisi… – Vaikka ihan ohutta, mutta laita ripaus sokeria. Konstantin Leonidovitš joi sitä laihaa teetä, pienen juustoleivän kanssa ja muisteli aikoja jolloin tee oli vahvaa ja makeaa, ja seurana piirakoita tai lihapiirakoita. Naapuri Polina tuli käymään ja hymyili: – Kuinkas täällä vanhoilla jaksetaan? – Mitäpä sitä yhdeksänkymppisiltä kyseleekään, – pappa vitsaili. – Jos pystyt vitsailemaan, kaikki hyvin. Mitähän kaupasta pitäisi tuoda? – Polina, tuo lihaa! – pyysi Konstantin Leonidovitš. – Eihän teille saisi… – Kanaa nyt ainakin! – No hyvä, keitän teille kanakeittoa! – Polina, osta jotain sydämelle, – äiti pyysi. – Elena Ivanovna, vastahan toin. – Loppuivat jo. – Pitääkö soittaa lääkäri? – Ei tarvitse. Naapuri siivosi pöydän, pesi astiat ja lähti. – Lena, mennään takaisin parvekkeelle, – ehdotti ukko. – Otetaan vähän aurinkoa. – Mennään vaan! Mitä sitä sisällä hikoilee. Polina tuli taas. Astui parvekkeelle: – Onko täällä jo ikävä aurinkoa? – Täälläpä on hyvä olla, Polina! – hymyili Elena Ivanovna. – Tuon teille puuron tänne. Ja keitän sitten keittoa lounaaksi. – Hyvä ihminen, – pappa katsoi hänen peräänsä. – Mitä me ilman häntä tehtäisiin? – Ja annat hänelle vain kymppitonnin kuussa. – Lena, ollaanhan me jo testamentti kirjattu Polinalle ja notaari vahvisti. – Eihän se tiedä siitä mitään. He istuivat parvekkeella lounaaseen asti. Lounaalla oli kanakeittoa. Hyvää, hienoksi pilkotulla lihalla ja soseutetulla perunalla: – Tällaisena aina keitin Natashalle ja Maksimille kun olivat pieninä, – muisteli Elena Ivanovna. – Ja nyt vanhuudessa meille tekee ruokaa vieras ihminen, – huokaisi ukko raskaasti. – Sellaista meidän osaksi täällä tuli, Kosti. Kuollaan pois, eipä kukaan itke meidän perään. – No nyt riittää, Lena. Mennään ottamaan päiväunet! – Kosti, ei turhaan sanota: “Vanhus kuin lapsi”. Meillä kaikki kuin lapsilla: sosekeitto, päiväunet, välipalat. Konstantin Leonidovitš nokoset otti, mutta uni ei maittanut. Sää kai vaihtumassa? Meni keittiöön. Pöydällä odotti kaksi lasillista mehua, Polinan laittamana. Otti molemmat ja varovasti, etteivät läikkyisi, vei vaimolle. Tämä istui sängyllä ja katseli ulos: – Miksi olet, Lenkka, niin surullinen? – mies hymyili. – Ota mehua! Lena maistoi: – Etkö sinäkään saa nukuttua? – Sää lienee syynä, paineet vaihtelee. – Minullakin on aamusta ollut huono olo, – Elena Ivanovna pudisti päätään. – Tuskinpa tällä maailmassa enää pitkään olen. Hautaa hyvin minut, Kosti. – Lena, älä puhu pöhköjä. Kuinka minä ilman sinua pärjäisin? – Jompikumpi meistä kuitenkin ensin kuolee. – Nyt riittää. Mennään parvekkeelle! Istuttiin iltaan saakka. Polina teki rahkaletut. Syötiin, sitten katsottiin illan mittaan vähän televisiota. Ohjelmien juonta eivät enää jaksaneet seurata. Siksi katsoivat vanhoja kotimaisia komedioita ja animaatioita. Tänä iltana katsoivat vain yhden piirroselokuvan. Elena Ivanovna nousi sohvalta: – Menen nukkumaan, on väsy. – Minäkin sitten. – Anna kun katson sinua oikein tarkkaan! – pyysi vaimo. – Minkä takia? – Ihan muuten vain. He katsoivat pitkään toisiaan – muistivat kai nuoruuttaan, kun kaikki oli vasta edessä. – Mennään, niin saatan sinut vuoteelle. Elena Ivanovna otti ukkoaan käsipuolesta ja he kulkivat hitaasti. Mies peitteli vaimon huolellisesti, meni sitten omaan huoneeseensa. Jotain raskasta painoi mieltä. Uni ei tullut. Tuntui, ettei ollut nukkunut lainkaan. Kello oli kaksi yöllä. Nousi ja meni vaimon huoneeseen. Tämä makasi silmät auki ja tuijotti kattoon: – Lena! Tarttui vaimon käteen. Käsi oli kylmä. – Lena, mitä sinä! Le-e-na! Yhtäkkiä häneltäkin loppui ilma. Vaivoin pääsi omaan huoneeseensa. Otti esiin valmiiksi kerätyt paperit, laski ne pöydälle. Palasi vaimon viereen. Katsoi pitkään hänen kasvojaan. Kävi kylkeen ja sulki silmät. Näki Lenansa nuorena ja kauniina, kuten seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten. Nainen kulki kohti valoa. Hän juoksi perään, otti kädestä kiinni… Aamulla Polina tuli makuuhuoneeseen. He makasivat rinnakkain – kasvoilla samanlainen onnellinen hymy. Polina toipui järkytyksestä ja soitti hätänumeroon. Lääkäri tuli ja katsoi heitä ihmeissään: – Yhdessä kuolivat. Näkyy rakastaneen lujasti toisiaan. Heidät vietiin pois. Polina vajosi voimattomasti tuolille pöydän ääreen. Samalla hän huomasi hautajaispapereiden ja… testamentin, jossa hänen nimensä. Polina painoi pään käsiinsä ja itki.

Vanhus nousi vaivalloisesti sängystään, otti tukea seinästä ja köpötteli viereiseen huoneeseen. Himmeässä yölampun valossa hän siristeli silmiään, katsellen vuoteella makaavaa vaimoaan:
“Ei liiku ollenkaan! Onkohan kuollut jo?” hän vajosi polvilleen. “Näyttäisi hengittävän.”
Hän nousi ja laahusti hitaasti keittiöön. Join lasin piimää, kävin vessassa ja palasin omaan huoneeseeni.
Asetuin takaisin sänkyyn. Uni ei tullut silmään:
“Ollaan Helvin kanssa jo yhdeksänkymppisiä. Kylläpä on pitkään eletty. Kohta on edessä lähtö, eikä vierellä enää ketään läheistä. Tytär, Marja, kuoli ennen kuin täytti kuusikymmentäkään. Mikael kuoli vankilassa. Yksi lapsenlapsi, Aino, mutta Aino asuu Saksassa ollut jo melkein kaksikymmentä vuotta. Ei muista meistä vanhuksista mitään. Silläkin jo omat lapset, varmaan aikuisia nekin.”
Huomasin nukahtaneeni vasta, kun heräsin.

Heräsin tunteeseen, että joku kosketti minua:
Oskari, oletko sinä hengissä? kuului heikko ääni.
Avasin silmäni. Vaimoni kumartui ylitseni.
Helvi, sinäkö siinä?
Katsoin kun et liikkunut ollenkaan. Säikähdin jo että kuolit.
Elossa vielä! Mene nukkumaan.
Laahustavat askeleet poistuivat huoneesta. Kuulin keittiön kattolampun napsahduksen.
Helvi kävi juomassa vettä, poikkesi vessassa ja suuntasi takaisin omaan huoneeseensa. Laski itsensä sänkyyn:
“Jonain aamuna kuitenkin herään ja Oskari on poissa. Mitä minä sitten teen? Tai ehkä minä lähden ensin. Oskari on jo meidän hautajaisetkin järjestänyt. En olisi ikinä uskonut että omat hautajaiset voi suunnitella. Tavallaan hyvä niin. Kuka meidät muuten hautaisi? Lapsenlapsi ei edes muista meitä. Naapuri Paula käy ainoa kylään. Sillä on avain meidän asuntoon. Oskari antaa sille kuusisataa euroa kuussa meidän eläkkeestä. Paula ostaa ruoat ja lääkkeet. Mihinpä me rahaa muuten käyttäisimme? Eikä neljännestä kerroksesta enää omin voimin alas päästä.”
Oskari avasi silmänsä. Aurinko siivilöityi ikkunasta sisään saaden pihlajanmarjat hohtamaan vihreinä parvekkeen laidalla. Hymy hiipi kasvoille:
“No niin, kesään selvittiin!”
Kävin katsomassa vaimoa. Helvi istui sängyllä mietteliäänä.
Helvika, älä nyt sure! Tule, näytän sinulle jotakin.
Oi, ei minussa enää voimaa ole! Helvi nousi hitaasti sängystä. Mitä nyt olet keksinyt?
Tule vain!
Kävelytin hänet varovasti parvekkeelle.
Katso nyt, pihlajat vihertää! Ja sanoit että ei nähdä enää kesää. Tässä sitä ollaan!
Voi että! Aurinkokin paistaa.
Istahdimme pienelle penkille parvekkeella.
Muistatko kun kutsuin sinut elokuviin silloin kouluaikoina? Pihlajat olivat silloinkin vihreänä.
No, eihän sellaista unohda! Kuinka kauan siitäkin on?
Yli seitsemänkymmentä vuotta. Seitsemänkymmentäviisi.
Istuttiin pitkään muistelemassa nuoruutta. Paljon unohtuu vanhana, joskus eilinenkin, mutta nuoruus pysyy aina mielessä.
Nyt me ollaan jaariteltu tarpeeksi! tuhahti Helvi. Mutta ei olla vielä edes syöty aamiaista.
Helvi, keitä hyvää teetä! Kyllästyttää tämä yrttisekoitus.
Eihän meille vahva tee käy.
Anna edes hieman sokeria, ja laita vähän vahvemmaksi.
Join hailakkaa teetä ja söin pienen juustovoileivän. Mielessä kävi aika, jolloin tee oli makeaa ja vahvaa ja aamiainen tuoreiden pullien ja lihapiirakoiden kanssa.

Paula, naapuri, saapui. Hän hymyili hyväksyvästi:
Miten täällä voidaan?
Eikös tämä näin vanhoilla enää olla, Oskari vitsaili.
No, kun vitsiä lentää, kaikki on paremmin. Mitä tuon kaupasta?
Paula, tuo broileria! pyysin minä.
Eikös teille liha ole kiellettyä?
Broileria saa kyllä syödä.
No hyvä, teen teille kanakeittoa.
Paula, saatko vielä sydänlääkkeitä? kysyi Helvi.
Toissapäivänä toin teille vielä purkin.
Loppuivat jo.
Haluatteko että soitan lääkärille?
Ei tarvitse.
Paula siivosi pöydän ja tiskasi astiat. Sitten hän lähti.
Helvi, mennään parvekkeelle, ehdotin. Otetaan vähän aurinkoa.
Mennään vaan. Turha täällä sisällä hikoilla.
Paula palasi ja kurkisti parvekkeelle:
Tälläkö on aurinkoa ikävä ollut?
Voi että täällä on hyvä olla, Paula! Helvi hymyili.
Tuonpa kohta puuron. Ja alan keitellä keittoa lounaaksi.
Katsoin Paulan perään: Ilman tuollaista ihmistä me ei kyllä pärjättäisi.
Maksat sille kumminkin vaan kuusisataa kuussa.
Helvi, mehän kirjoitettiin asunto hänelle testamentilla ja kirjattiin notaarilla.
Sitä se ei vielä tiedä.
Istuttiin parvekkeella pitkälle päivään. Lounaaksi Paula toi kanakeittoa, jossa oli pieneksi pilkottua lihaa ja muusattua perunaa.
Tällaista tein aina Marjalle ja Mikaelille, kun olivat pieniä, Helvi muisteli.
Vanhoina meille keittää ruuat vieraat ihmiset, minä huokaisin.
Oskari, silleen kai meidänkin osamme on. Kun kuollaan, ei kyyneltä itke kukaan.
Loppu jo murehtiminen, Helvi. Mennään levähtämään!
Oskari, näkyy pitävän paikkansa että vanhukset on kuin lapset. Meilläkin keitto soseena, päiväunet ja välipalat kuten muksuilla.
Torkahdin hetkeksi mutta en saanut nukuttua. Ehkä sää on vaihtumassa? Kävelin keittiöön, missä Paula oli jättänyt kaksi lasia mehua pöydälle.
Otin molemmat ja vein vaimollekin. Helvi istui sängyllä, tuijottaen ulos.
Mitä sinä mietit, Helvika? hymyilin. Tässä, ota mehua!
Hän otti siemauksen.
Sinäkään et saa unta?
Taitaa säätila vaihdella, paineet nousevat.
Minullakin ollut huono olo koko päivän, Helvi sanoi alakuloisesti. Tuntuu, ettei tätä elämää enää pitkään ole jäljellä. Hoida minut sitten kunnolla hautaan.
Helvi, älä nyt puhu tuollaisia. Miten minä täällä ilman sinua pärjäisin?
Jompikumpi meistä menee ensin kuitenkin.
Nyt riittää! Mennään parvekkeelle!
Istuttiin siellä iltaan asti. Paula teki rahkalettuja. Syötiin ja istuttiin katsomaan televisiota, kuten joka ilta ennen nukkumaan menoa. Uudet elokuvat menivät meiltä yli, katsoimme vanhoja suomalaisia komedioita ja lastenohjelmia.
Tänään katsoimme vain yhden piirretyn. Helvi nousi nojatuolista:
Nyt minä menen nukkumaan, alkoi väsyttää.
Mennään sitten.
Oskari, anna nyt kun katson sinua oikein kunnolla, Helvi pyysi.
Mitä varten?
Haluan vain katsoa.
Tuijotimme toisiamme pitkään. Luultavasti kumpikin muisteli nuoruutta, kun koko elämä oli vielä edessä.
Saanko saattaa sinut sängylle asti?
Helvi kietoi kätensä minun käsikynkkään, ja me kuljimme hitaasti.
Peittelin vaimoani huolellisesti, sitten menin omaan huoneeseen.
Oli raskas olo, uni ei tullut millään.
Tuntui, etten saanut nukuttua lainkaan. Kello oli kaksi yöllä, kun nousin ylös ja menin Helvin huoneeseen.
Hän makasi silmät auki, tuijotti kattoon:
Helvi!
Tartuin hänen käteensä. Käsi oli kylmä.
Helvi! H-e-e-l-v-i!
Ja äkkiä minultakin loppui ilma. Vaivoin pääsin omaan huoneeseeni. Otin esiin valmiiksi pannun paperikansion ja laskin sen pöydälle.
Palasin Helvin vierelle. Katsoin kauan hänen kasvojaan. Sitten kävin hänen viereensä, suljin silmät. Näin mielessäni nuoren Helvin saman, jona näin hänet 75 vuotta sitten. Hän kulki kohti kaukaista valoa. Lähdin hänen peräänsä, sain kiinni ja tartuin kädestä

Aamulla Paula astui makuuhuoneeseen. Me makasimme siinä vierekkäin. Molempien kasvoilla oli samanlainen rauhallinen, onnellinen hymy.
Kun Paula toipui järkytyksestä, hän soitti ambulanssin.
Lääkäri katsoi meitä ja pudisti päätään hymyillen:
Lähdette yhdessä. Varmaan rakastitte toisianne kovasti.
Meidät vietiin pois. Paula istahti väsyneenä tuolille pöydän viereen. Silloin hän huomasi hautajaisjärjestelyt ja testamentin, jossa asunto oli määrätty hänen nimiinsä.
Paula painoi päänsä käsiin ja itki kauan.

Silloin ymmärsin: tärkeintä ei ole omaisuus tai virallinen muisto, vaan se, miten kohdellaan toista elämän kaikissa vaiheissa ja että joskus hyväsydämisyys palaa sinulle moninkertaisena takaisin.