KIVI JA VIITA
Omituinen sumu leijui Isoäiti Lempi Katariinan mökin yllä, ja kaikki ympärillä tapahtui oudosti kuin unessa. Sisarukset painoivat Lempin nuorempaa tytärtä, Annikia, naimisiin kuin jotakin pientä erikoista pullaa, joka unohtui leivinuuniin liian pitkäksi aikaa.
Ihan sama, kuinka yrität rimpuilla, viitankantoon sinä päädyt, Anniki, julisti vanhin siskonsa silmät lasittuneina. Haluatko sinä, Anniki, todella elämän loppuun asti istua harmaa palmikko harteilla ja juoda illalla vain omaa vettäsi? Kuka sinulle käy vanhana tuomaan kuuman kaakaon?
Annikki oli lapsena päättänyt, ettei koskaan astuisi avioliiton polulle, nähtyään, miten oma isä, kunnon Kauko, joi itsensä unettomille metsämaille, eikä koskaan palannut. Annikki vannoi, että panostaisi uraansa ja unohtaisi rakkauden pimeät polut.
28-vuotispäivänä kaikki kuitenkin muuttui. Suvun toivotukset olivat kuin täyteen puhkottu ilmapallo: niin painavia, että Anniki ajatteli hyväksyä ensimmäisen tarjouksen, joka eteen tuli. Ja niin tuli Juho Virtanen. Kaiken järjen mukaan sukulaiset olivat jo pitkään kutoneet heidän kohtaloaan yhteiseen koriin. Juho kosi kahden viikon tuntemisen jälkeen. Annikki vain nyökkäsi, antautuneena kuin syksyn lehti joessa: “Voi olla, että ajan kanssa opin rakastamaan.”
Juho oli kolmenkymmenen kolmen ja aivan omasta puusta veistetty. Vihkiminen pidettiin kiireellä, ja juhlakalun puhe jäi Annikiin kummittelemaan: “Jos rakastat, mene alttarille, jos et, mene takaisin kotiin!”
Arki lipui ohitse kuin hiljainen joki. Kuukauden jälkeen Annikista tuntui, että kaikki oli karannut harmaisiin usviin, eikä hän löytänyt tietä ulos. Juho oli jääräpäinen, puhuja ja vielä päättäväisempi kuin Annikki. “Siinä kun viita löysi kivensä,” muisteli Anniki.
Vuosi kului unenomaisessa yksitoikkoisuudessa, kunnes Haikara lensi mökin ylle ja toi pojan, jota he kutsuivat Oskari Ilmariksi. Annikki jäi äidin rooliin, unohti Juhon kokonaan, näyttäen illalla, että Juho voisi nukkua vanhalla divaanilla. “Olen niin väsynyt, en jaksa mitään, sinä et osaa ommella etkä laittaa ruokaa…”
Kesällä Anniki matkusti Oskarin kanssa Saimaan rannoille vanhempien luokse. Äidilleen hän vuodatti outoja surujaan:
Äiti, minä haluan eron. Kasvatan Oskarin ihan itse. Tämä ei ole minun polkuni, en sovi perheeseen! Joskus tekee mieli vain sulkea silmät ja liukua porrasrappusia pitkin järveen. En pysty oppimaan tätä vaimon elämää. Juhoa minä jo vihaan. Miksi viivyttäisin?
Äiti vastasi unenomaisen lempeästi:
Elä meillä jonkin aikaa, tyttö hyvä. Ehkä ehdit tulla kaipaamaan miestä. Etkä sinä saa erota! Kestä! Aviopari on kuin vispipuuro ja maito: vatkaa miten tahansa, niitä ei enää erilleen saa.
Anniki ei tosin odottanutkaan neuvoa, joka olisi ollut toisenlainen. Mutta hän pohti, mitä järkeä tällaisessa kestävyydessä oli. Oskari kasvaa isoksi ja tajuaa kyllä, ettei heidän perheessään ollut ripaustakaan rakkautta. Mitä hän oppii muka perheestä?
Äiti oli sietänyt koko elämänsä: isä joi, makasi leivinuunin päällä ja valitteli. Äiti heräsi viideltä aamulla, lypsi lehmän, syötti porsaat, niitti heinän, kitki perunat ja kävi töissä osuuskunnassa. Vain talvipakkasella, lämmitettyään uunin, saattoi levähtää. Kylän työt eivät koskaan loppuneet…
Kaikki kolme tytärtä Anniki ja hänen siskonsa pakenivat kaupunkiin, pois tästä “tunnemagnettisesta” elämästä. Vain heidän veljensä Tauno jäi kotiin. Taunolla oli vikaa päässä, niinkuin Annikki sanoi. Sitä Annikki ei ymmärtänyt: miksi hänen äitinsä teki vielä neljännen lapsen, tietäen millainen isä oli? “Isä halusi pojan.” Siihen äiti vain vastasi kuulaasti. “Talon tytöistä ei ole apua peltotöissä…”
Vanhemmat hoitivat Taunoa loppuun asti. Kun he kuolivat, kuoli myös Tauno, joka ei koskaan oppinut huolehtimaan itsestään. Hän oli kuusikymmentä, mutta jäi lapseksi.
Anniki päätti olla murehtimatta enempää äitiään, ja meni takaisin Juhon luo.
Kahden vuoden päästä syntyi toinen poika, Launo. Anniki toivoi yhä, että perhe onnistuisi lapsimäärällä. Mutta Juho sulki Launon elämästään kokonaan: poika muistutti liikaa juoppoa isoisää.
Anniki nieli katkerat kyyneleensä. Hän rakasti poikiaan ylikaiken, päättäen: “Annan kaiken rakkauteni lapsilleni miehelle en enää pisaraakaan.” Niin elämä jatkui: värjäytyi harmaaksi, viipyili hämärissä.
Kun Oskari ja Launo kasvoivat miehiksi, koitti uusi aika; unessa viinaa, tupakkaa, kapakkaelämää. Pojat löysivät isästään kalvakkaa seuraa, yhdessä kääntyivät äitiään vastaan. Anniki olisi halunnut nähdä poikansa kunnollisina, kuuliaisina, mutta ilmapiiri oli kuin vanhassa kalakellarissa.
Juho joi nyt poikiensa kanssa. Perhe hajosi kuin jäänlautta keväällä. Annikki ei voinut tehdä mitään yhdellekään miehistään. Kärsivällisyytensä murtuessa hän palasi jo iäkkäiden vanhempiensa luo.
Vanhemmat ottivat tyttären avosylin vastaan, äiti lohdutti omalla, omituisella tavallaan: “Anniki, näytät vanhemmalta kuin minä. Kohtalo on silittänyt sinua väärään suuntaan. Ne miehet…”
Anniki moitti äitiään liiasta hellästä huolenpidosta Taunolle:
Äiti, miksi huolehdit siitä niin kuin pikkulapsesta! Olisit ankarampi, muuten hyörii niskaasi koko ikänsä!
Äiti puolusteli:
Sinä et ymmärrä, Anniki. Sinun veljelläsi on ohueksi kylvetty pelto siellä päässä, niin mitäs siitä? Sitä ei veri vihaa. En heitä häntä juuristamme! Hoidan loppuun asti!
Anniki ei pitänyt Taunosta, mutta tiesi, ettei vika ollut veljen. Miten kunnollinen lapsi olisi voinut kasvaa kroonisen juopon isän huomassa? Annikilla ja sisarilla oli tuuri puolellaan isä ei silloin vielä ollut humalassa koko aikaa.
Vuotta myöhemmin Launo saapui mökille unenomaista, jäistä polkua pitkin, ja kertoi, että Juho oli menehtynyt. Pullo oli vienyt. Anniki ei itkenyt, vain huokaisi syvään: “Lopulta kaikki käy näin. Suunnitellaan iso talo, eletään tupakeittiössä. Olkoon nyt rauhassa.”
Palattuaan takaisin Helsinkiin, Annikki riiteli aikuisiksi venyneiden Oskarin ja Launon kanssa. Lopulta hän osti itselleen pienen torpan Espoon laitamilla halusi kohdata vanhuuden rauhassa. Oskari ja Launo jäivät asumaan vanhempien kerrostaloon.
Vanhin poika meni naimisiin, syntyi lapsenlapsi. Mutta jotain kylmää pesiytyi Oskarin kotiin: vuoden päästä tuli ero. Launo muutti Annikin luo, sillä veljekset olivat käyneet nyrkkitappelua. Launo oli alkanut ryypätä myös, Oskari ei sietänyt sitä. Niin Launo häätettiin ulos ja asettui äidin taloon.
Vuodet kuluivat pehmeinä kuin lumi. Oskari meni uudelleen naimisiin, mutta viiden vuoden päästä jäi yksin vaimo lähti tiehensä. Kolmas avioliitto päättyi salaman nopeasti: vaimo kuoli yllättäen veritulppaan nelikymppisenä. “Kuolema, se on kuin savu, tunkeutuu jokaiseen rakoon,” murehti Oskari, ja lopulta sanoi äidilleen: “En enää avioidu. Olen saanut tarpeekseni. Jatkan yksin.”
Nyt Annikki kävi silloin tällöin siivoamassa Oskarin asuntoa, laittoi ruokaa, mutta Launo jäi pysyvästi hänen hoitoonsa joi mitä käsiinsä sai, ja hävisi joskus päiviksi kaupungille. Silloin 75-vuotias Annikki vaelsi pitkin lähitienoita Launon valokuva kädessä, tarjoten sitä kaikille vastaantulijoille:
Oletteko nähneet poikaani?
Naapurit osasivat jo arvata jatkon. Parin kuukauden päästä Launo löydettiin jälleen elossa useimmiten jonkun naisen luota, jonka kanssa hän vietti railakasta elämää. Sitten nainen löysi uuden miehen, ja Launo ajautui takaisin äitinsä hoiviin.
Annikki eli eläkkeellään, yritti saada Launolle töitä, mutta aina kun poika sai palkan etumaksun, hän katosi. Palattuaan takaisin hän vaati äitiltään ruokaa, kuin pieni lapsi.
Anniki muisti omituista äitiään ja tämän vaivaa Taunon kanssa. Vasta nyt hän ymmärsi täysin, millaista kipua äidin sydän oli kantanut. Kaikki oli toistunut. “Oma veri, sitä ei juuristamme heitä.”
Onni ei mahdu kaikkiin kortteihin. Käytyään oman polkunsa Anniki tiesi, että heidän hätäinen liittonsa ei ollut laulun arvoinen. Kaikki oli kummallista kuin unessa, ja siinä sumussa kivi ja viita eivät koskaan taipuneet yhteen.
