Olga valmistautui koko päivän uuteen vuoteen: siivosi, laittoi ruokaa ja kattoi pöydän. Tämä oli hänen ensimmäinen uusi vuosi ilman vanhempiaan, rakastamansa miehen kanssa. Oli jo kolmas kuukausi, kun Olya asui Tolikilla Helsingissä – mies oli 15 vuotta vanhempi, eronnut, maksoi elatusmaksuja ja rakasti toisinaan ottaa muutaman. Mutta Olyalle nämä asiat olivat yhdentekeviä, kun rakasti. Kukaan ei ymmärtänyt, mikä Tolikissa viehätti: ei mikään komistus, päinvastoin pikemminkin rumanpuoleinen, hankala luonne, äärimmäisen pihi eikä rahaakaan koskaan – ja jos olikin, vain itselleen. Silti tähän Kumma-Tolikkaan Olya rakastui. Kolmen kuukauden ajan Olya toivoi, että Tolik arvostaisi, millainen kotihengetär ja sovitteleva nainen hän on – ehkäpä mies pyytäisi hänet vaimokseen. Tolik aina sanoi: “Pitää ensin asua yhdessä ja katsoa miten kotiasiat sujuu. Enhän tiedä, jos olet kuin entinen vaimoni.” Minkälainen entinen oli, jäi Olyallekin arvoitukseksi – Tolik ei siitä puhunut. Siksi Olya pinnisti parhaiden puolien esiin tuomista: ei valittanut kun mies tuli humalassa kotiin, laittoi ruokaa, pesi pyykkiä, siivosi ja osti ruuat omalla rahallaan (ettei Tolik epäilisi hänen olevan ahne). Hän kattoi myös juhlapöydän omilla rahoillaan. Jopa uuden puhelimen osti Tolikille lahjaksi. Olyan laittaessa kaikkea kuntoon hänen Kumma-Tolikinsa valmistautui uudenvuoden juhlaan omalla tavallaan: dokasi kaverien kanssa. Kotiin asteli hyvässä humalassa ja ilmoitti, että heidän uuden vuoden juhliinsa oli tulossa hänen kavereitaan – vieraita joita Olya ei tuntenut. Pöytä oli katettu ja uuteen vuoteen oli tunti. Olyan mieli oli pilalla, mutta hän puri hammasta – hänhän ei ollut samanlainen kuin Tolikin entinen. Puoli tuntia ennen vuoden vaihtumista asuntoon vyöryi humalainen joukko miehiä ja naisia. Tolik innostui, istutti kaikki pöytään ja juominen jatkui. Olyaa ei edes esitelty vieraille, eikä häntä kukaan huomioinut – jokainen jutteli omiaan. Kun Olya mainitsi, että on kaksi minuuttia vuoteen ja voisi kaataa shampanjaa laseihin, katsottiin kuin hän olisi ollut ylimääräinen paikalla. – Kuka toi on? – örisi joku nainen. – Sänkykaveri, – Tolik naurahti, ja kavereiden nauru riemuitsi perässä. Syötiin Olyan tekemät ruoat ja samalla pilkattiin häntä. Kun kello löi kaksitoista, naureskeltiin Olyan sinisilmäisyydelle ja kehuttiin Tolikkia “fiksusta vedosta” – sai ilmaisen kokin ja siivoojan. Eikä Tolik puolustanut, vaan räkäti muiden mukana. Hän ahmi Olyan ostamaa ruokaa ja nöyryytti häntä. Hiljaa Olya keräsi kimpsunsa ja lähti vanhempien kotiin. Kauheampaa uutta vuotta hän ei ollut kokenut. Äiti tokaisi totutun varoituksen, isä huokaisi helpotuksesta ja Olya itki harminsa pois – ja viimein näki asiat selvästi. Viikkoa myöhemmin, kun Tolikilta loppuivat rahat, hän ilmestyi Olyan ovelle kuin mitään ei olisi tapahtunut: – Miksi lähdit, katkeroiduinko? – ja kun Olya ei leppynyt, Tolik kävi hyökkäykseen: – Kiva juttu, itse lepäät äidin ja isän hoivissa, minulla jääkaappi huutaa tyhjyyttään! Alanpa nähdä samaa käytöstä kuin exältä! Olya jäi sanattomaksi: mielessään hän oli monta kertaa harjoitellut suorat sanat, mutta nyt pystyi vain laittamaan ukon pihalle ja paiskaamaan oven kiinni. Niin alkoi Olyan uusi elämä uudenvuoden jälkeen.

Koko päivän valmistelin kotia ja ruokapöytää uudenvuoden juhlaa varten: siivosin nurkat, laitoin ruoat uuniin ja katoin pöydän parhailla lautasilla. Tämä oli ensimmäinen uudenvuosi, jonka vietin ilman vanhempiani, yhdessä rakkaani kanssa. Olin asunut Jarkko-nimisen miehen luona hänen asunnossaan jo kolme kuukautta. Jarkko oli minua viidentoista vuotta vanhempi, eronnut, maksoi elatusmaksuja ja piti toisinaan vähän liiankin paljon kaljasta… Mutta rakkaudessa nuo seikat häviävät taustalle. Kukaan ei ymmärtänyt, mikä minuun Jarkossa vetosi: ei todellakaan mikään komistus, pikemminkin päinvastoin, vaikealuonteinen, pihi kuin mikä, eikä rahaa koskaan juuri löytynyt. Ja jos joskus löytyi, ne jäivät kyllä hänen omalle tililleen. Mutta jostain syystä, tähän kummajaiseen minä olin palavasti rakastunut.

Olin kolmen kuukauden ajan toivonut, että Jarkko oppisi arvostamaan, miten sopeutuvainen ja huolehtivainen nainen olen. Ajattelin, että mies vielä haluaisi tehdä minusta vaimonsa. Hän sanoikin usein: “Eihän sitä tiedä millainen emäntä olet ennen kuin asuu jonkin aikaa yhdessä. Ettei vaan käy kuin exän kanssa.” Mikä entisessä vaimossa sitten oli vikana, jäi minulle arvoitukseksi Jarkko ei siitä koskaan kunnolla puhunut. Siksi minä yritin olla mahdollisimman esimerkillinen: en suuttunut kun hän saapui humalassa, huolehdin taloudesta, pesin vaatteet, siivosin ja ostin ruoat omilla euroillani (ettei vaan Jarkko ajattelisi minun olevan rahan perässä). Koko uudenvuoden juhlapöydänkin kustansin itse. Ja ostinpa hänelle lahjaksi uuden puhelimenkin.

Kun laitoin talon juhlakuntoon, Jarkkokin valmistautui tosin omalla tavallaan. Hän oli ollut kavereidensa kanssa ryyppäämässä. Palasi kotiin iloisessa nousussa ja ilmoitti, että meille on tulossa hänen ystävänsä juhlimaan uutta vuotta. Nimiäkään en tiennyt. Katoin pöydän valmiiksi, tunti vuodenvaihteeseen. Tunnelmani oli pilalla, mutta pidin kaiken sisälläni. Enhän minä halunnut olla samanlainen kuin se “exä”.

Puoli tuntia ennen vuodenvaihdetta ovesta rymysi sisään joukko humalaisia miehiä ja naisia. Jarkko piristyi heti, istutti kaikki pöytään ja meno jatkui. Minua Jarkko ei vaivautunut edes esittelemään, olin täysin ilmaa kukaan ei kysellyt mitään, kaikki vain nauroivat ja ryystivät. Kun huomautin, että kahden minuutin päästä vaihtuu vuosi ja olisi hyvä kaataa kuohuvat laseihin, sain osakseni outoja katseita, kuin olisin itse ollut joku kutsumaton vieras.

Kuka tuo tuossa oikein on? kysyi yksi naisista örisevällä äänellä.
Tuossa on minun… sänkynaapuri, kuului Jarkon ivallinen vastaus, ja sitten koko pöytä nauroi perässäni.
Siinäpä he söivät laittamani ruoat ja nauroivat päälle. Käkättivät kuinka “viisas veto Jarkolta”, että oli ottanut itselleen ilmaisen kokin ja siivoojan. Jarkko ei puolustanut minua mitenkään, nauroi vain mukana. Söi ruokiani ja “pyyhi minuun jalkansa”.

Nousin hiljaa, keräsin tavarani ja lähdin vanhempieni luo. En ollut koskaan kokenut yhtä kamalaa uudenvuodenvaihdetta. Äiti sanoi tutun lauseensa: “Minähän sanoin sinulle”, isä huokaisi helpotuksesta. Itkin kaiken pahan ulos ja viimein silmiltäni laskeutuivat ne kuuluisat vaaleanpunaiset silmälasit.

Viikon päästä, kun Jarkolta loppuivat rahat, hän ilmestyi oveni taakse ja kysyi kuin ei mitään olisi tapahtunut:
Mitäs sinä oikein lähdit? Otitko nyt nokkiisi? Ja kun huomasi, ettei minua kiinnostanut hänen anteeksipyyntönsä, siirtyi suorasanaiseen hyökkäykseen: Onhan tuo reilua käyt istumassa vanhemmillasi ja mulla jääkaapissa hiiri yrittää hirttäytyä nälkään! Sinusta on tainnut tulla samanlainen kuin entisestäkin!
Siinä törkeydessä meni minulta sanat täysin solmuun. Olin mielessäni kymmeniä kertoja suunnitellut, miten sanon Jarkolle suorat sanat, mutta nyt en saanut muuta sanottua kuin kirosanan ja paiskasin oven kiinni.

Niinpä minun uusi elämäni alkoi uuden vuoden yönä.