12. toukokuuta
Vesa, älä nyt vain loukkaannu. Mutta haluaisin, että isäni saattaa minut alttarille. Hän on kuitenkin biologinen. Isä on isä. Ja sinä No, tiedäthän, olet vain äitini mies. Kuvissakin olisi parempi, jos menisin isän kanssa. Hän näyttää niin edustavalta puvussaan.
Vesa jähmettyi teekuppi kädessään.
Hän oli 55-vuotias. Kädet olivat raskaat ja karheat, pitkän linja-autonkuljettajan työn jäämät, ja selkä oli kipeä.
Minua vastapäätä istui Aino. Suloinen, nuori morsian. Kaksikymmentäkaksi.
Muistan Ainon ekasta päivästä, kun tulin ensimmäisen kerran tähän kotiin. Hän oli silloin viisi, piiloutui sohvan taakse ja huusi: Mene pois, sä oot vieras!
En kuitenkaan lähtenyt.
Jäin. Opetin hänet ajamaan polkupyörällä. Valvoin öitä hänen sänkynsä vieressä, kun vesirokko riehui eikä äitinsä Mervi edes jaksanut pysyä pystyssä väsymykseltä.
Maksoin hänen oikojat rahoittamalla ne myymällä oman moottoripyöräni. Rahoitin hänen opiskelunsa tekemällä kahta vuoroa, terveyteni kustannuksella.
Oikea isä, Jarmo, ilmestyi kerran kolmessa kuukaudessa. Tuli pehmolelu kainalossa, vei jätskille, kertoi tarinoita liikemiesseikkailuistaan ja katosi taas. Elatusapua ei nähty ikinä.
Tietysti, Aino, Vesa sanoi hiljaa ja laski kupin pöydälle. Kuppi kilahti. Oma isä on oma isä. Ymmärrän kyllä.
Olet paras! Aino antoi pikaisen poskisuudelman. Voisitko muuten antaa vähän käsirahaa sitä ravintolaa varten? Isä lupasi laittaa, mutta hänen tilinsä ovat jäässä, joku verotarkastus meneillään. Saisinko lainaan vaikka viisikymppiä? Makselen takaisin sitten häärahoista.
Vesa nousi sanomatta mitään, käveli vanhan lipaston luo ja kaivoi lakanan alta kirjekuoren.
Se oli varattu hänen vanhan Toyota Corollansa korjaukseen. Moottori lonksi, remontti odotti.
Ota vaan. Ei tarvitse maksaa takaisin. Tämä on minun lahjani.
Häät olivat upeat.
Kartanon pihalla, elävien kukkien kaari, kallis seremoniamestari. Vesa ja Mervi istuivat vanhempien pöydässä. Vesa oli ainoassa puvussaan, se kiristi jo hartioista.
Aino loisti.
Alttarille häntä saattoi Jarmo.
Jarmo oli näyttävä; pitkä, juuri tullut Teneriffalta, smokki päällä. Hän käveli ylpeänä, poseerasi kameroille ja pyyhki kuvittelemattoman kyyneleen.
Vieraat supisivat: On se niin isänsä näköinen! Mikä karisma!
Kukaan ei tiennyt, että smokki oli vuokrattu, eikä että rahat smokkiin antoi Aino itse, salaa äidiltään.
Banketissa Jarmo nappasi mikrofonin:
Pikkuneitini! Muistan kun ensi kertaa pidin sinua sylissä. Olit prinsessa. Tiesin aina, että ansaitset parasta. Toivon, että miehesi kantaa sinua käsillään niin kuin minä aikoinaan!
Yleisö aplodeerasi, naiset itkivät.
Vesa istui pää painuksissa. Hän ei muistanut Jarmon koskaan kantaneen Ainoa sylissään. Hän muisti vain, ettei Jarmo hakenut heitä synnytyssairaalasta.
Juhlien aikana Vesa kävi ulkona tupakalla. Sydän tuntui oudolta, liikaa meteliä, liikaa ihmisiä.
Hän meni verannan varjoon, puiden katveeseen.
Sieltä kuului ääniä.
Jarmo puhui puhelimessa jollekulle. Äänessä ylpeä nauru.
No kaikki hyvin täällä, Pete! Vietetään juhlia. Hääjuhlat, ja muut maksavat viulut, me vaan nautitaan. Kyllä tämä Aino on kaunis, isänsä tyttö kasvanut. Puhuin jo sulhasen kanssa, kyllä sillä rahaa riittää isä kun on kunnallishallinnossa. Laitoin vähän puheeksi, että appiukkoa voisi vähän auttaa bisneksessä. Kyllä uskoisin, että saan nipistettyä satasen pari lainaksi. Aino? Se kun on vain hyväuskoinen tytöntyllerö, rakastaa isäänsä. Sanoin pari nätimpää sanaa, niin suli saman tien. Mervi sen äiti istuu tuolla sen nyhverön Vesansa kanssa. Onpas vanhentunut, onneksi älysin lähteä silloin aikanaan.
Vesa seisoi liikkumatta.
Kädet puristuivat nyrkkiin. Olisi tehnyt mieli rynnätä ja lyödä sitä sileäkasvoista kukkoa.
Mutta hän ei mennyt. Koska huomasi toisen varjossa verannan toisella puolella Aino seisoi hiljaa.
Hän oli tullut ulos rauhoittumaan.
Ja kuuli kaiken.
Aino seisoi, käsi suun edessä. Täydellinen meikki oli alkanut valua.
Hän katsoi oikeaa isäänsä, joka nauroi luuriin, kutsuen tytärtään resurssiksi ja tyhmäksi.
Jarmo lopetti puhelun, suoristi rusetin ja palautui saliin hymyillen leveästi.
Aino lysähti hiljaa istumaan seinää vasten. Valkoisen puvun helma osui likaan.
Vesa meni hänen viereensä.
Hän ei sanonut, että minähän tiesin. Ei ilkuen, ei halveksuen.
Hän vain riisui oman takkinsa ja asetti sen Ainon hartioille.
Nouse, tyttö. Tuolla tulee kylmä.
Aino katsoi häneen kauhun ja häpeän sekaisella katseella. Häpeää, jonka edessä tekisi mieli vajota maan alle.
Vesa-eno… hän kuiskasi. Isä… Vesa… Hän
Tiedän kyllä, Vesa vastasi rauhallisesti. Ei siitä enempää. Nouse. Sinulla on hääjuhlat. Kaikki odottavat.
En kehtaa mennä takaisin! hän itki, ripsivärit poskilla. Petin sinut! Kutsuin hänet enkä sinua! Olin tyhmä! Voi luoja, miten tyhmä olinkaan!
Et ollut tyhmä. Halusit vain satua, Vesa tarttui hänen käteensä. Iso, lämmin ja karhea kämmen. Satuja kirjoittaa joskus huijarit. Mennään. Peset kasvosi ja sitten taas saliin. Älä anna hänen nähdä, että haavoitit. Tämä on sinun päiväsi, ei hänen shownsa.
Aino palasi juhlasaliin kalpeana, mutta ryhdikkäänä.
Juontaja ilmoitti:
Nyt on vuorossa morsiamen ja isän tanssi!
Jarmo liukui salin keskustaan kädet levällään.
Koko juhlasali hiljeni.
Aino tarttui mikrofoniin. Hän tärisi, mutta ääni pysyi kirkkaana.
Haluan rikkoa perinnettä, hän sanoi. Sain elämän biologiselta isältäni. Kiitos siitä hänelle. Mutta isän ja tyttären tanssin tanssitaan sen kanssa, joka on suojellut elämääni. Sen, joka laastari polveen laittoi. Sen, joka opetti minua jaksamaan. Tämän puvun hänen ansiostaan olen tässä.
Hän kääntyi vanhempien pöytään päin.
Vesa-isä. Tule tanssimaan.
Jarmo jäi puoliväliin laajassa hymyssään. Salissa käy hämmennyksen humina.
Vesa nousi hitaasti, punastellen.
Hän astui keskelle lattiaa. Kömpelö, iso, hieman liian pienessä puvussaan.
Aino kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi nenänsä hänen olkaansa vasten.
Anteeksi, isä, hän kuiskasi tanssin pyörteessä. Anna anteeksi
Kaikki on hyvin, pieni. Kaikki on hyvin, Vesa silitti Ainon selkää painavalla, karhealla kädellään.
Jarmo seisoi hetken paikallaan, oivalsi shownsa menneen pieleen ja luikahti baarin kautta pois. Sitten hän katosi kokonaan hääjuhlasta.
Kolme vuotta vierähti.
Vesa makaa sairaalassa. Sydän ei kestänyt enää, infarkti iski.
Hän on tippaletkussa, kalpea ja laiha.
Ovi aukeaa.
Aino astuu sisään ja taluttaa pientä, kaksivuotiasta poikaa.
Ukki! poika huutaa ja juoksee sängyn viereen.
Aino istahtaa vuoteen viereen, tarttuu Vesaa kädestä ja suukottelee jokaista kovettumaa.
Isä toin sulle appelsiineja. Ja vähän lihalientä. Lääkäri sanoi, että toipumisennusteet on hyvät. Älä huolehdi, kyllä me sinut tästä vielä vedetään. Varasin jo paikan kylpylälomalle.
Vesa katsoo tytärtään, pieni hymy huulillaan.
Ei hänellä ole miljoonia. Vain vanha auto ja kipeä selkä.
Mutta hän tuntee olevansa maailman rikkain mies. Koska hän on isä. Ilman etuliitettä puoli-.
Elämä laittoi palaset paikoilleen. Vaikka oivalluksen hinnaksi joskus jää nöyryytys ja katumus. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan ymmärtää: isä ei ole vain nimi paperissa, vaan se käsi, joka pitää sinusta kiinni kun kaadut.
Opetus:
Älä tavoittele kaunista pintaa. Usein sen alla on tyhjyys. Arvosta niitä, jotka jaksavat olla kanssasi arjessa heitä, joiden tukeen voit nojata ilman vastalahjaa. Sillä kun juhla on ohi ja musiikki vaikenee, viereesi jää se, joka rakastaa sinua aidosti. Ei se, joka rakastaa olla kuvassa rinnallasi.
Oliko sinulla isäpuoli, joka tuli aikanaan läheisemmäksi kuin oma isä? Vai uskotko veren olevan kaikki kaikessa? Vesa sulki silmänsä hetkeksi ja puristi Ainon kättä.
Minäkin rakastan sinua, hän kuiskasi äänellään, joka oli jo hauras mutta lämmin.
Pikkuinen poika kiipesi sängyn laidalle, painoi pienen posken ukin kättä vasten ja kuiskasi: Ukki jää aina.
Sairaalan ikkunasta paistoi kevätaurinko suoraan vuoteelle. Vesan mieleen nousi kuva ajasta, kun hän juoksi puiston polulla kouluaan aloittelevan Ainon vierellä, pyörän apupyörät kolisten. Hän näki yhä mielessään tytön varovaiset polkaisut, pelon ja riemun vuorotellen kasvoilla ja sen hetken, kun apupyörät irtosivat eikä kaatumista tullutkaan.
Nyt uusi sukupolvi puristi hänen kättään aivan samalla luottamuksella.
Aino nojautui vielä lähemmäs, silitti hellästi Vesan ohimoa. Isä, minä pidän tästä huolta, niinkuin sinä minusta. Lupaan.
Jossain käytävän päässä kuului naurua, elämä jatkui. Mutta siinä hetkessä, kyyneleet silmissä ja rakkaus kädessä puristettuna, Vesa tunsi levon keveän, valtavan rauhan. Hän aisti, että kaikkein merkityksellisin perintö, jonka ihminen voi jättää, ei ole rahaa tai nimeä, vaan läsnäoloa, tekoja, arjen pieniä ihmeitä.
Aino hymyili isälleen, ja poika kipitteli sängyn laitaa pitkin ja nauroi. Ulkona leijaili kevättuuli, ja jossain kaukana kaahasi jo korjaamatta jäänyt Corolla.
Vesa avasi silmänsä uudelleen, katsoi läheisiinsä ja hymyili. Tätä ei vienyt kukaan pois.
Kun aika koitti viimein, kun elämä otti yhden pitkän hitaan henkäyksen ja pysähtyi, sydämet huusivat, itkivät, mutta rakkaus jäi jäljelle kodin seinille, tuoksui iltateessä, kaikui nauravana jälkipolvessa.
Koska, aivan kuin Aino kirjoitti isänsä muistikirjan takakanteen:
Isäksi kasvetaan, kun jäädään ja lapset oppivat lentämään.
