Äiti, kuule älä nyt ihan hetkeen tuu meille, jooko? sanoi tyttäreni mahdollisimman neutraalilla äänellä ja samalla sitoi lenkkareidensa nauhoja eteisessä. Kiitos kaikesta, ihan tosi, mutta nyt on parempi, että lepäät ihan rauhassa kotona.
Minulla oli jo laukku kädessä ja villakangastakki puoliksi päällä, valmiina taas hurauttamaan metrolla lapsenvahtihommiin, kun hän lähtisi joogaan. Näin meillä oli aina mennyt: minä tulin, hoidin hommani ja palasin takaisin pieneen yksiööni Itä-Helsinkiin. Mutta tänään mikään ei mennyt rutiinilla. Hänen lausahduksensa pysäytti kaiken.
Oliko jotakin sattunut? Olinko tehnyt jonkun tyhmän mokan? Oliko vaippa väärin päin? Oliko body väärää kokoa se, missä lukee Mini Monsteri? Oliko maitoa väärään aikaan? Vai väärällä pulolla?
Ei se oli jotain paljon arkisempaa ja silti paljon kipeämpää. Kyse oli hänen appivanhemmistaan. Sellaisista, joilla on isoja sukuhautoja ja mökkejä Saimaan rannalla. He olivat keksineet, että nyt sopii tulla joka päivä piipahtamaan heille. Tärkeinä purettiin tuliaisia olohuoneen pöydälle, jonka olivat nuorelle parille itse ostaneet. Koko asunto oli oikeastaan heidän lahjansa.
Sohva, kahvit, teepannut kaikki heidän. He saapuivat kiikuttaen mukanaan jotain tosi hifiä haudutusteetä ja alkoivat asettua taloksi. Ja jotenkin se lapsenlapsikin muuttui ihan heidänkin omaksi. Minä olin laitettu varikolle.
Minä, VR:n konduktööri kolmekymmentä vuotta, tavallinen nainen ilman titteleitä tai kiiltäviä koruja, markettipaidassa ja vanhat lenkkarit jalassa.
Äiti, kato nyt itseäs, tyttäreni sanoi. Sä oot lihonnut, sulla on harmaita hiuksia, näytät vähän nuhruiselta. Noi neuleetkaan ei oo mistään kotoisin. Ja sä tuoksut junalta. Ymmärrätkö?
Nielin sanat. Mitä siihen olisi voinut vastata?
Kun hän oli lähtenyt, jäin seisomaan peilin eteen. Peilissä katseli väsynyt nainen, silmäpussit ja neule, joka oli yhtä muodikas kuin 80-luvulla ja posket paloivat häpeästä. Koko itseinho iski päälle kuin syyssade, joka tulee pilvettömästä taivaasta. Kävelin ulos haukkaamaan raitista ilmaa, mutta kurkkua kuristi ja silmiin nousi kyyneliä. Katala, suolainen kyynel virtasi poskelle.
Lopulta palasin yksiööni Jakomäkeen, painauduin sohvaan ja kaivoin esiin vanhan kännykän. Siinä kuvat vielä tallella: tyttäreni pienenä. Rusetti koulun ekana päivänä, päättäjäiset, valmistujaiskuva, häät ja sitten lapsenlapsi, virnistys pinnasängystä.
Kaikki elämäni kuvat. Kaikkea, minkä puolesta elin ja mitä jaksoin tehdä. Mutta nyt, kun sanottiin että älä tule, ehkä se oli vaan nähtävä niin. Mun vuoro oli ohi. Olin pelannut roolini. Nyt piti vain olla tielle tulematta. Ei saa olla riesa. Ei rumentaa heidän arkeaan jos joskus tarvitaan, kai ne soittaa.
Aikaa kului. Sitten, yhtenä päivänä, puhelin soi.
Äiti tyttären ääni kuulosti puristetulta. Voisitko tulla käymään? Lastenhoitaja lähti ja appivanhemmat vilautti todelliset värinsä, Onni on kavereiden kanssa ja mä täällä ihan yksin.
Otin hetken aikaa ennen kuin vastasin rauhallisesti:
Voi kuule kulta nyt en pääse. Mun pitää vähän hoitaa itseäni. Tulla arvokkaaksi, kuten sanoit. Ehkä sitten joskus myöhemmin.
Laitoin luurin kiinni, ja hymyilin pitkästä aikaa haikeasti, mutta vähän ylpeänä.
