Lähdin tänään illalla poikani Kodista, jättäen höyryävän lihapadan pöydälle ja esiliinani mytyssä keittiön lattialle. En lakannut olemasta isoäiti. Lopetin olemasta näkymätön omassa perheessäni.
Nimeni on Annikki. Olen kuusikymmentäkahdeksan, ja viimeiset kolme vuotta olen hiljaisesti pyörittänyt poikani Jannen kotia ilman palkkaa, kiitosta tai taukoa. Olen se kylä, josta Suomessakin puhuttiin kauniisti, mutta nykyään kylän vanhukset odotetaan kantavan kaiken, suu kiinni eikä koskaan valittaen.
Minä olen kasvanut aikana, jolloin polvet olivat aina naarmuilla ja iltavalot tarkoittivat kotiintuloaikaa. Kun kasvatin Jannea, ruoka oli pöydässä tasan kuudelta. Söit mitä tarjottiin, tai odotit aamuun. Meillä ei ollut tunneseminaareja vaan vastuu. Ei se täydellistä ollut, mutta siitä kasvoi ihmisiä, jotka sietivät epämukavuutta, kunnioittivat vaivaa ja osasivat seistä omilla jaloillaan.
Miniäni Senja ei ole huono ihminen. Hän on omistautunut äiti ja rakastaa Topiasta lujasti. Mutta Senja pelkää pelkää ruokamerkintöjä, pelkää tekevänsä väärin, pelkää tukahduttaa poikansa ainutlaatuisuutta ja netin tuntemattomien tuomioita.
Pelkonsa vuoksi kahdeksanvuotias Topias hallitsee koko kotia.
Topias on fiksu ja ihan empaattinen silloin kun se hänelle sopii mutta hän ei ole koskaan kuullut ei ilman että siitä alkaisi kova neuvottelu.
Tänään oli tiistai pisin päiväni. Olin paikalla jo ennen auringonnousua, jotta Topias pääsi kouluun molemmat vanhemmat painavat vaativaa toimistotyötä maksaakseen talosta jossa harvoin ehtivät olla. Pesin pyykit, käytin Vilma-koiran lenkillä, järjestelin ruokakaapin, jossa luomuherkut seisoivat vierekkäin minun eläkkeelläni ostettujen peruselintarvikkeiden kanssa.
Halusin että ilta tuntuu lämpimältä. Käytin neljä tuntia kunnon lihapadan valmistamiseen naudanpaisti, perunat, porkkanat, timjami juuri sellainen ruoka, joka tuo tuoksullaan kodin muistot ja lohdun.
Janne ja Senja tulivat kotiin myöhään, katseet liimautuneina puhelimiin, keskustelivat vain työdeadlineista. Topias makasi sohvalla, tabletin sininen valo kasvoillaan, joku huusi ruudulla pelistä.
Ruoka-aika, sanoin, laskiessani padan pöytään.
Janne istui edes vilkaisematta. Senja kurtisti kulmiaan.
Koitetaan vähentää punaista lihaa, hän kuiskasi. Ja onko nuo perunat luomua? Topiaksella on niitä yliherkkyyksiä, muistatko?
Se on ruokaa, vastasin. Oikeaa ruokaa.
Janne huuteli Topiasta pöytään. Vastaus kuului sohvalta.
En tule! Pelaan!
Minun aikaani laite olisi samantien sammunut. Nyt mitään ei tapahtunut.
Senja meni houkuttelemaan. Kuulin tinkimistä, lupauksia, palkintoja, tunteiden huomioimista.
Topias tuli, tabletti kourassa, vilkaisi ruokaa ja työnsi lautasen syrjään.
Ihan ällöttävää, hän tokaisi. Haluan nakkeja.
Janne vaikeni. Senja kipaisi pakastimelle.
Sillä hetkellä sisälläni napsahti ei raivo, vaan suru.
Istu pöytään, sanoin.
Senja pysähtyi.
Hän syö sitä mitä on, tai poistuu pöydästä, lausuin rauhallisesti.
Janne katsoi viimein minuun. Älä aloita nyt. Olemme ihan loppu. Ei sitä kannata lapselle traumaa aiheuttaa.
Trauma? kysyin. Onko nakkien kieltäminen trauma? Opetatteko nyt, että kaikkien pitää aina miellyttää häntä? Että muiden vaiva ei merkitse mitään?
Meillä on lempeä kasvatus, Senja vastasi viileästi.
Tämä ei ole kasvatusta tämä on luovuttamista. Pelkäätte hänen pahaa mieltään niin paljon, että hänen tunteistaan on tullut koko maailman napa. En ole täällä perheenjäsen olen henkilökuntaa.
Topias huusi ja heitti haarukan. Senja riensi rauhoittamaan.
Annikilla nyt tunteet vähän kuohuu, hän selitti Topiakselle.
Siinä kohtaa olin valmis.
Riisuin esiliinani, taittelin sen ja nostin padan viereen.
Olet oikeassa, sanoin. Minulla todella kuohuu. Kuohuu, kun katson miten oma poikani on kuin vieras miehensä kodissa. Kuohuu, kun lapsi kasvaa ilman rajoja. Ja en enää tunne itseäni arvostetuksi.
Otin laukkuni.
Lähdet vai? Janne kysyi. Sun piti olla täällä huomenna.
En ole enää.
Et voi vain häipyä!
Kyllä voin.
Astuin ulos, hiljaiselle kadulle.
Tarvitsemme sinua! Senja huusi perään. Perheen kuuluu auttaa.
Kylä perustuu kunnioitukseen, vastasin. Tämä ei ole enää kylä vaan palvelupiste ja minä olen sulkenut.
Ajoin varjoisaan puistoon. Istuin pimeässä, ikkunat raollaan, hengitin sateen ja ruohon tuoksua.
Sitten näin ne pienet, keltaiset valot vilkkuivat pitkässä heinikossa.
Kiiltomatoja.
Ennen nappasin niitä Janne kanssa, katselimme, laskimme vapaaksi. Opetin, ettei kaikkea kaunista pidä hallita.
Istuin rauhassa seuraamassa niiden tanssia.
Puhelin soi lakkaamatta. Anteeksipyyntöjä, syytöksiä, syyllisyyttä.
En vastaa.
Olemme luulleet, että lapsille pitää antaa kaikki, mutta oikeasti he tarvitsevat rajat ja meitä itseämme. Vaihdamme läsnäolon ruutuihin ja kasvatus ahdistaa, kun pelkäämme olla epäsuosittuja. Silloin kasvatamme hauraita ihmisiä.
Rakastan Topiasta niin paljon, että annan hänen joskus pettyä.
Rakastan Jannea niin paljon, että annan hänenkin oppia.
Ja pitkästä aikaa rakastan itseäni tarpeeksi mennäkseni kotiin, syödäkseni rauhassa ja antaa kiiltomatojen olla vapaita.
Kylä on suljettu huoltoa varten.
Kun se aikanaan avataan, pääsyyn vaaditaan kunnioitusta.
