Olen 25-vuotias ja olen asunut nyt kaksi kuukautta isoäitini kanssa – äitini sisko, isoäitini ainoa elossa ollut tytär, kuoli yllättäen. Sitä ennen he jakoivat arjen ja kodin, minä kävin usein, mutta kaikilla oli oma elämänsä. Nyt kun isoäitini jäi yksin, mikään ei ole enää ennallaan. Äitini kuoli, kun olin 19, enkä ole koskaan tuntenut isääni – olen tottunut elämään menetyksen kanssa. Lomien venyttyä viikoiksi huomasin jääneeni pysyvästi. Osa pitää ratkaisuni oikeana, toiset sanovat hukkaavani nuoruuteni. Minä kuitenkin valitsin tämän polun: työskentelen, säästän, hoidan yhteistä kotia, käymme lääkärissä, laitan ruokaa ja vietämme iltoja yhdessä. En koe luopuneeni mistään – valitsin vain tämän elämän. Isoäitini on ainoa lähisukulaiseni. En halua hänen kokevan, että on taakka tai yksin loppuun asti. Ehkä joskus elämä johdattaa muualle, mutta nyt tässä olen, en velvollisuudesta, vaan rakkaudesta isoäitiini – ja itseeni. Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?

Olen nyt 25-vuotias ja olen asunut isoäitini kanssa kaksi kuukautta. Tädiltäni isoäidin ainoalta elossa olleelta tyttäreltä vietiin elämä aivan yllättäen pari kuukautta sitten. Siihen asti isoäitini asui hänen kanssaan. He jakoivat kodin, arjen ja hiljaiset hetket. Kävin heidän luonaan usein, mutta meillä kaikilla oli oma elämämme. Kaikki muuttui hetkessä, kun isoäitini jäi yksin.

Tiedän kyllä, miltä menetys tuntuu. Äitini kuoli, kun olin 19. Siitä asti olen oppinut elämään poissaolon kanssa siitä tuli osa arkea. En ole koskaan tuntenut isääni. Siinä ei ole mitään salattua häntä ei vain koskaan ollut. Kun tätinikin sitten lähti, ymmärsin yhä kirkkaammin, että jäljellä olemme enää minä ja isoäitini.

Ensimmäiset päivät hautajaisten jälkeen olivat oudon hiljaisia. Isoäitini ei itkenyt koko aikaa, mutta suru näkyi pienissä asioissa hän liikkui entistä hitaammin, unohti sammuttamasta valoja, jäi tuijottamaan ikkunasta ulos hiljaisuuteen. Sanoin itselleni, että jäisin vain muutamaksi päiväksi. Niistä päivistä tuli viikkoja. Kunnes eräänä päivänä ripustin vaatteeni vaatekaappiin ja tajusin, etten ollut enää lähdössä minnekään.

Siitä lähtien kommentteja on riittänyt, niin kuin aina. Jotkut kehuvat valintaani ajattelevat, että tein oikein, enhän voisi jättää iäkästä isoäitiä yksin, kun hän juuri menetti tyttärensä. Toiset taas sanovat, että haaskaan nuoruuteni: 25-vuotiaana pitäisi kuulemma matkustaa, käydä ulkona, löytää poikaystävä, elää nuoren elämää. Kysytään, puraiseeko minua yksinäisyys, pelkäänkö, että jään joskus yksin tai tunnenko olevani loukussa.

Totuus on, että en koe niin. Teen töitä, säästän euroja, pidän kotia siistinä, vien isoäitiä lääkärille, kokkaamme yhdessä, katsomme telkkaria iltaisin. En tunne luopuvani mistään tuntuu siltä, että valitsen itse. Minulla ei ole tällä hetkellä kumppania, en mieti lapsia enkä lähtöä ulkomaille. Ajattelen rauhaa ja vakautta, läsnäoloa haluan olla tässä, enkä halua jatkaa yhtään sitä hylätyksi tulemisen tarinaa, jonka tunnen niin hyvin.

Isoäitini on ainoa suora perheenjäseneni. Minulla ei ole äitiä, ei tätiä, eikä koskaan ollut isää. En halua hänen viettävän viimeisiä vuosiaan ajatellen, että hän on kenellekään taakka. En halua hänen syövän yksin jokaista ateriaa tai nukahtavan tunteeseen, ettei hänellä ole ketään.

Ehkä joskus elämänpolkuni muuttuu. Ehkä matkustan, ihastun, lähden omaan elämääni. Mutta tänään kuulun tänne. En velvollisuudesta. En syyllisyydestä. Vaan siksi, että rakastan isoäitiäni, ja koska rakastan myös itseäni juuri täällä hänen kanssaan.

Mitä sinä tekisit minun tilassani?